Matti Peltonen Helsingin yliopisto Marraskuussa 2013 Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus 20. vuosisadalla suomalaisen ja eurooppalaisen kokemuksen valossa Matti Peltonen Helsingin yliopisto Marraskuussa 2013

KURSSIN SUORITTAMINEN Suoritustapa luentopäiväkirja (tekstiä vähintään yhdeksästä kerrasta [9/10]) ja essee: luentojen aineisto (kalvot ovat netissä vain viikon kerrallaan); rinnalla voi lukea mm. Iggersin teosta 20. vuosisadan historiantutkimuksesta tai muuta uutta kirjallisuutta; luentopäiväkirjaan liitetään pieni essee (noin 5-7 liuskaa) valitusta yhteiskuntahistoriallisesta tutkimuksesta (ks. kurssin kotisivun luettelo) Luentopäiväkirja palautetaan viimeistään to 5.12. ja essee pe 13.12 paperitulosteena talous- ja sosiaalihistorian laitokselle (osoite Snellmaninkatu 14 A, 2. krs.): tulokset joulun jälkeen.

Johdantoluento: miksi oman tieteenalan historia voi olla tärkeää? Dispositio ens. luennolle: 1. Oman tieteenalan ja oppiaineen historian hallinnan mielekkyyden perusteluja. 2. Mistä saimme alkumme? [Me=yhteiskuntahistoriallinen ote historiantutkimuksessa!] - Kun kansantaloustiede itsenäistyi omaksi akateemiseksi oppiaineeksi myös historiantutkimus ”hajosi”: osa jäi kansantaloustieteen sisälle, osasta tuli talous- ja sosiaalihistoriaa tai kulttuurihistoriaa ja osa joutui ”historismin kriisiin” (tapahtumaa kutsutaan nimellä Methodenstreit eli metoditaistelu). 3. Mitä siitä seurasi/seuraa? Kauan sitten tehtyjen ratkaisujen merkitys jatkuu ja jatkuu…(mutta perusteluja ei muisteta enää!) 4. Mitä oli ennen ”metoditaistelua”? Historismin loistava historia 1800-luvulla ja sitäe ennen Ars Historican aika (1550-1800) 5. Huomenna Max Weber ja hänen esseensä – tutkija jossa yhdistyy ”metoditaistelun” ja ”modernisaatioteorian” teemat

Miksi tarvitsemme oppihistoriaa? Koska olemme historioitsijoita? [Mutta muutkin harrastavat oppihistoriaansa!] Koska olemme ”intellektuelleja”, ajattelevia ja kriittisiä ihmisiä ja haluamme tietää mistä ajatuksemme tulevat? ”Historiankirjoituksen” sijasta voi olla kiinnostunut myös ”historiantutkimuksesta”! Kriittinen oppihistoria ei ole vain historian roskakori, vaan voi sisältää myös unohdettuja ”aarteita”, ”collateral damage”.

Miten opimme oman historiamme? Tutkimusta ja kirjallisuutta on vähän, mutta se on nykyisin hyvässä kasvussa. Se on kirjoitettu usein varsin kapeasta valtiollisen historian näkökulmasta (”kansallinen historiankirjoitus”, ”Suomen historia”.). Tieto on usein vain pirstaleina tutkijoiden elämäkerroissa (vielä toki kovin harvinaisia), muistelmissa, artikkeleissa, arvosteluissa, kirjojen johdantojaksoissa ja niin edelleen…

”Metoditaistelu” 1800-luvun lopun Saksassa keskeisenä lähtökohtana Historismiin kohdistettu kritiikki synnytti erilliset yhteiskuntatieteet; Historismin ja ”systemaattisten” /deduktiivisten) yhteiskuntatieteiden ”väliin” jäivät kuitenkin monet uudet historialliset traditiot (ns. historiallinen koulukunta kansantaloustieteessä, sozial- und wirtschaftgeschichte, kulttuurihistoria); Saksan jälkeen sama toistui 1900-luvun alussa kiivaina ”metodikeskusteluina” mm. Englannissa ja Ranskassa…

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ: Suosittu ideografinen-nomoteettinen jako on täysin riittämätön kuvaamaan akateemisten tieteiden kirjoa, koska universalismi ja partikularismi eivät olleet/ole ainoat vaihtoehdot (on kysyttävä voiko edes olla olemassa ”puhdasta” kuvailevaa kerrontaa?). Methodenstreit ei myöskään tyhjenny ns. Lamprecht-keskusteluun kuten monet oppihistorioitsijat usein olettavat (jälkimmäinen käytiin vain historiantutkimuksen sisällä ja liittyy Karl Lamprechtin erikoiseen asemaan Saksassa).

Entä mitä oli ennen Methodenstreitia? akateemisen historiantutkimuksen suuri menestystarina 1800-luvulla oli historistisen koulukunnan muodostumien (Leopold von Ranke keskeinen nimi); sitä edeltävä vaihe voidaan erottaa esimerkiksi ars historican ajaksi (noin 1550-1800)

Ars historica (noin 1550-1800) joukko historiankirjoituksen oppaita Italiassa, Saksassa ja Ranskassa; esikuvana joskus Lukianoksen Miten historiaa on kirjoitettava (suom. 2002); tekijät teologeja ja juristeja (historia ei vielä akateeminen oppiala) ”historian opetusten” tavoittelu; historiankirjoitus omana retoriikan alueena; historiallisten henkilöiden fiktiiviset puheet ”historian opetuksina”; rinnalla kehittyi filologinen lähdekritiikki (asiakirjojen aitouden tutkiminen) 1600-luvun lopulta lähtien

Historismi 1800-luvulla (1) historiantutkimus siirtyi yliopistoihin Saksassa 1770-luvulla (Göttingen pioneeriyliopisto) ja erkaantui omaksi oppiaineekseen, joka aluksi otteeltaan varsin kirjavaa ja monipuolista; kansallisuusaate antoi historismin nousulle voimakkaan taustatuen 1800-luvun alkupuolen haparoinnin jälkeen; erkaantuminen ars historican fiktiivisyydestä, alkuperäislähteiden käyttö ja lähdekritiikin tekniikan omaksuminen; historiantutkijan ammatin synty.

Historismi 1800-luvulla (2): alkuperäislähteiden tutkimisen korostaminen ja fiktiivisyyden tuomitseminen toivat voimakkaan ”tieteellisyyden” vaatimuksen (positivismi); toisaalta kansallisuusaatteen myötä selvä poliittinen ohjelma ja tutkimuskohde (kansakuntaa/kansallisvaltiota johtava eliitti); mutta tieteellisyyden illuusiota kavensi ajatus siitä, että eliitin motiivit toiminnalleen voitiin tavoittaa intuition (samastumisen) kautta.

Historismin kriisi 1880-1945 (?) ”Historismin kriisi” oli toistuva otsikko johtavien saksalaisten historiateoreetikkojen teoksille erityisesti sotien välisenä aikana; Historismin käsitteen vähittäinen ”oheneminen” vuosikymmenten mittaan, Lopuksi historismista ei sitten enää puhuttu juuri mitään oppihistorian ulkopuolella 1950-luvun jälkeen! Nykyisin ei enää tiedetä kunnolla mitä historismi historiantutkimuksessa tarkoitti.

ja lopuksi vielä pari asiaa… ”Me” ja ”muut”- ongelma; naapuritieteissä historiantutkimus hahmotetaan yleensä populaarin historiankirjoituksen kautta (ja rajoitutaan ”kansalliseen historiankirjoitukseen”) Ulkopuolisten kuva historiantutkimuksesta paradoksaalinen: homogeeninen ja muuttumaton (siis historiantutkimus on itse historian ulkopuolella)!! Historiantutkimuksen(kin) suurten ideoiden harvinaisuus; koko ala ei mullistu joka kymmenes vuosi…. ja pieni viittaus huomiseen luentoon Max Weberin esseestä Protestanttinen etiikka ja kapitalismin ”henki”.

Huomisella luennolla on esillä kolme klassikkoteosta: Max Weber: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin "henki" (1904-5, 1920, suom. 1980); R.H.Tawney: Religion and the Rise of Capitalism (1926, 1938): Kurt Samuelsson: Ekonomi och religion (1957); Kiinnittäkää huomiota miten otsikointi pelkistyy selitysteoksissa! Se on relevanttia!