KERTOJ(I)A PERUSKURSSI 3.4.2017

Raija Siekkinen: "Piano", Kaunis nimi (1996) Ennen kuin pohdit ajan etenemistä, erota ns. ensimmäinen kertomus (first narrative), joka kuvaa tarinamaailman nykyhetkeä ja josta käsin anakroniat määrittyvät ennakoinneiksi (prolepsis) ja takaumiksi (analepsis). Työn helpottamiseksi etene seuraavasti 1. Pohdi novellin nykyhetkeä 2. Etsi novellista a) ajan järjestykseen, b) tempoon (tiivistys, ellipsi, kohtaus) ja c) frekvenssiin  liittyviä kohtia (iteratiivi, repetitiivi). Kullakin tekstillä on oma temponsa - mieti millainen se tässä tapauksessa on. Etsi jokaisesta em. tapauksesta ainakin yksi, mieluummin muutama, havainnollistava esimerkki. Mitä vaikutuksia anakronialla on novellin juonen muodostumiselle ja novellille kokonaisuudessaan? Pohdi myös miten novelli pitäisi tulkita - mistä siinä on temaattisesti kysymys?

Kerronnan hierarkiat Booth-Chatmanin malli (Runousopin perusteet, 149) kerronta hierarkkista toimintaa (kerroksisuus) lähettäjä-vastaanottaja -parit omalla tasollaan (ei tietoa ”ylempänä” tapahtuvasta kommunikaatiosta) henkilöt eivät tiedä jonkun kertovan heistä eikä kertoja ole tietoinen tekijästä tai sisäistekijästä postmodernistisissa romaaneissa hierarkioita voidaan rikkoa: silloinkin vaikutus syntyy siitä, että rikotaan tunnistettuja konventioita jälkinarratologinen teoria lieventää hierarkkisuutta (Lehtimäki 2009)

Booth-Chatmanin malli

Kertoja tekstin organisoija ja merkityksen muokkaaja toimintaa kertominen, kertomuksen järjestely ja kerrottavien asioiden valikointi, ei tunteminen tai muu toiminta klassinen narratologia: ei pidä sekoittaa henkilöiden toimintaan liittyvää fokalisaatiota kertomiseen Rimmon-Kenan: kertomuksella on aina kertoja (lyriikka: runolla aina puhuja) kertoja agentti, joka kertoo tai harjoittaa edes jotakin kerronnan tarpeita palvelevaa toimintaa (tekstin organisointi) vaikka teos pelkkiä dialogijaksoja, unohdettuja kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä, ”korkeampi” kertova taso / auktoriteetti vastuussa siteeraamisesta, muistamisesta, litteroinnista, parenteeseista kertojan näkyvyyden aste vaihtelee

Kertojan havaittavuus Miljöön kuvaus Henkilöiden identifiointi Ajallinen yhteenveto Luonteen määrittely Henkilön sanomatta tai ajattelematta jättäminen Kommentaari: joko tarinaa tai kerrontaa (tulkinta, arvostelma, moralisointi, yleistys, kerronnan kommentointi) (Nätti alku, toden totta! Ei ihme että tässä on kirjailtu ja kerskailtu: ”Nimeni on D:s, valehtelen niin kuin kaikki muut!”) (Rakentava tarina tämäkin, mutta kovinkaan helppo ei ole tiedonhaluisien pojannaskalien etsiskellä tietä kohti elämänarvoja Töölön katukivillä.) Elmer Diktonius ”Peilin takana” (1940/1972, 129, 135.)

Kertoja kertojien asemaa suhteessa kerronta-tasoon kuvaavat nimitykset ekstradiegeettinen kertoja ja intradiegeettinen kertoja käsitteet selventävät miltä hierarkiatasolta kertoja tarinassa kertoo ekstradiegeettinen kertoja on ”kerrotun maailman / tarinamaailman ulkopuolella oleva kertoja”; kertoo tarinaansa sen henkilöitä korkeammalta tasolta intradiegeettinen kertoja on ”kerronnan sisäinen kertoja” eli henkilökertojana mukana samassa maailmassa kuin kertomuksensa henkilöt silloinkin kun kertoja mukana henkilönä tarinassa, on kertojan asema eri kuin (muun) henkilön

Kertojan osallisuus kertoja voi olla osallinen kertomassaan tarinassa tai olla sen ulkopuolella tarinaan osallistumaton kertoja on heterodiegeettinen, osallistuva kertoja taas homodiegeettinen (sekä ekstra- että intradiegeettiset kertojat voivat olla molempia) ”kaikkitietävä”, tarinaan liittymätön kertoja on ekstra- ja heterodiegeettinen ekstradiegeettinen kertoja voi olla mukana tarinassaan minämuotoisena kertojana: Kertoja kertoo omasta elämästään ja itsestään etäisyyden päästä, retrospektiivisesti: kerrontahetkellä ulkopuolinen itse tapahtumista (Pirkko Saision 1990-luvun trilogia). Tällöin samalla homodiegeettinen kertoja

Kertojan osallisuus intra- ja heterodiegeettisessä tarinassa kertoja ei itse ole osallinen. Boccaccion Decameronessa (1350–1353) on novelleja, joissa kolme nuorukaista ja seitsemän nuorta naista kertovat tarinoita erilaisten teemojen mukaan (sisäkkäiskertomukset); kukaan ei kuitenkaan ole kertomiensa tarinoiden henkilöinä. Kyseessä joukko intra- ja heterodiegeettisiä kertojia (kokoelmassa on lisäksi ekstradiegeettisen kertojan luoma kehys) kertoja, joka kertoo tarinaa, jossa on itse osallinen, on sekä intra- että homodiegeettinen (minäkertoja)

Ekstradiegeettinen kertoja EDK:n luonne vaihdellut eri aikoina Seitsemän veljestä: tarinansa maailman suvereeni hallitsija; pääsee henkilöiden pään sisään, tietää heistä kaiken, puhuttelee lukijaa (”kaikkitietävä kertoja”, esiintyy väliin ”minänä”) modernistinen kirjallisuus: kertoja kätkeytyy pelkäksi kertovaksi ääneksi – yhä tuntee henkilönsä, kertoo heidän sisimmistä ajatuksistaan (ei välttämätöntä) postmodernistinen EDK esiintyy tarinansa rakentajana ja kontrolloijana, mutta saa huomata, että henkilöt kapinoivat häntä vastaan (Paul Auster: New York – trilogia)

Intradiegeettinen kertoja minäkertojaksi kutsuttu, minämuodossa itsestään (ja muista hahmoista) kertova kertoja tarina(maailma)ssa tapahtumien tasolla ”Olen jättänyt huoneeni oven auki kuullakseni, kuinka hän liikkuu tuolla ruokasalin takana omassa huoneessaan. Mutta hänen huoneensa ovi on kiinni. Ymmärrän, että hän tahtoo olla yksin. Arvaan, että hän ei pitäisi siitä, että näin vakoilen hänen töitään. Oikeastaan minun pitäisi hävetä.” P. Holappa ”Vanhuus” (Peikkokuninkaat 1952)

Intradiegeettinen kertoja minä-pronomini ja preesens, joka painottaa kertojan olevan juuri nyt paikalla kertomuksensa hetkellä usein kerronta silti imperfektissä: luonnollinen kerronnan aikamuoto: ei kerrota asioista aivan sinä hetkenä kuin ne tapahtuvat, kerronta hieman jäljessä joskus minäkertoja kertoo niin paljon tapahtumien jälkeen, että voidaan ajatella kertojan asettuneen liki ekstradiegeettiseen asemaan –> kertoja mukana kertomuksensa henkilönä, mutta tarina sijoittuu niin pitkälle menneeseen tai koskee toisia ihmisiä niin, että kertomus rakentuu sisäkkäiseksi kertomukseksi (Rp, 152-155)

Kerronnan erikoistapauksia Hän seisoi Vuosiojan laidalla. Vesi virtasi rauhallisesti alaspäin oikealle, ruskehtava vesi, soraa oli veden alla, ojan melko tasaisella pohjalla. /- - / Hän käveli ojanpenkkaa pitkin, vesi virtasi rauhallisena vastaan. /- -/ Vesi virtaa tässä nopeammin, ehkä pääsen hyppäämään yli. Hän hyppäsi ja pääsi yli. Otan oksia tästä ja menen tekemään nuotiota. Kun sytytän risuja, tulee se tuoksu mieleen, joka ennen tuntui kesällä, kun ulkona oli tuuli. Heinä paloi. Antti Hyry: Aitta (1999); vrt. Pentti Holappa Ystävän muotokuva (1998), jossa minäkertoja, retrospektio ja omituinen sinä

Kerronnan erikoistapauksia Nyt en jaksaisi, hän ajattelee. En tyttärenä. En tänään, en kuumeessa. Miksi minä nyt taas ajattelen itseni häneksi, hän ajattelee. Mä tulen huomenna käymään, sanon ja alennan ääneni vieläkin pehmeämmäksi. − No tule. − Tulisin jo tänään, mutta taitaa olla kuumetta vähäsen. − Jaa. −Huomiseen. Hän laskee luurin kädestään ja katsoo keittiön ikkunasta pihalle. (Saisio, Pienin yhteinen jaettava, 12-13.)

Monta kertojaa yhdessä kertomuksessa samassa teoksessa voi olla useita kertojia: heidän kerrontansa muodostaa yhdessä romaanin tai novellin tarinan kertojat voivat olla samantasoisia tai yhden ylimmän kertojan lisäksi voi kertomuksella olla sisäkkäisiä kertojia (Westö: Leijat) pienin kertojan muutos voi olla repliikki, mutta repliikkien lausujia ei kuitenkaan kutsuta kertojiksi, ellei repliikki laajene sisäkkäiseksi kertomukseksi Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu: useita tasa-arvoisia intradiegeettisiä kertojia → jokainen vie vuorollaan kertomusta eteenpäin (näkökulmatekniikka) → lukijan on pääteltävä kuka kertoo, ei ekstradiegeettistä kertojaa nimeämässä kutakin kertojaa

Lisäys Runousopin perusteisiin yhden intradiegeettisen kertojan monologista koostuvassa romaanissa ei ekstradiegeettistä kertojaa (RP:n perustelu ekstradiegeettisen kertojan olemassaololle silloinkin, kun äänessä on vain kertomuksen henkilöitä, voi johtaa harhaan (RP, 149−150). jos koko kertomus tulee intradiegeettisten kertojien kertomaksi, ei ylemmän tason kertojaa tarvitse etsiä intradiegeettisten kertojien välisten ristiriitaisten kertomusten ratkaisuksi vedotaan sisäistekijään, joka vastuussa teoksen ideologiasta ja sen arvonormistosta

Sisäistekijä kertomuksen äänetön instanssi päinvastoin kuin kertoja – konstruktio, jonka lukija päättelee tekstin aineksista (lähellä sisäislukijaa eli tekstiin koodattua vastaanottajapositiota, vrt. runon mimeettinen / retorinen minä) sisäistekijää ei voi kirjaimellisesti pitää viestintätilanteen osanottajana (sama pätee sisäislukijaan) sisäistekijän käsite hieman ongelmallinen, mutta kuitenkin hyödyllinen kertomuksen analyysissa: vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten lukija suhtautuu kertojaan (onko epäluotettava, ilmeneekö ironiaa jne.) Sari Salin: Kun sissiltä meni hermot (Avain 2/2008) http://pro.tsv.fi/skts/24638Avain207_sisalto_korj.pdf