Spinozan tunneteoria

Hyvä, paha, mitä näitä nyt on Etiikan kolmannessa kirjassa Spinoza suuntautuu siihen mistä kirjassa on varsinaisesti kyse eli etiikasta. Hän ei kuitenkaan lähesty aihetta siten kuin moraalifilosofit hänen omana aikanaan tai nykyään. Hän ei kysy mitkä teot ovat oikein tai väärin tai mikä on oikeudenmukaista. Hänelle ne ovat toissijaisia kysymyksiä. Tärkeämpää on kokonaisnäkemys siitä mikä on hyvä elämä. Kuten hän kolmannen kirjan esipuheessa sanoo, yleensä ihmisen uskotaan pikemmin häiritsevän luonnonjärjestystä kuin seuraavan sitä. Tämä koskee nimenomaan sitä, että hän tekee vapaita valintoja ja tahtoo jotakin koska katsoo sen olevan oikein tai hyvää.

Tunteet ovat luonnon ilmiöitä ”Luonnon lait ja säännöt, joiden mukaan kaikki tapahtuu ja muuttuu muodoista toisiksi, ovat aina ja kaikkialla samoja. Siksi myös se tapa, jolla olioiden – olivat ne millaisia tahansa – luonto ymmärretään, täytyy olla yksi ja sama, eli tämä tapahtuu luonnon yleisten lakien ja sääntöjen kautta. Niinpä vihan, raivon, kateuden jne. affektit seuraavat sinänsä tarkasteltuna samalla luonnon välttämättömyydellä ja voimalla kuin kaikki muutkin yksittäisseikat…aion siis käsitellä affektien luontoa ja voimaa sekä ihmismielen valtaa niiden yli saman metodin mukaan jollaedellisissä osissa olen käsitellyt Jumalaa ja ihmistajuntaa, sekä tarkastella ihmisen toimia ja pyyteitä aivan kuin kyse olisi suorista, tasoista tai kappaleista.” (Etiikka3 esipuhe) Spinoza käsittelee tunteita eli affekteja kuin luonnontutkija tai matemaatikko. Tunteet on ymmärrettävä erilaisina ruumiin tiloina, jotka lisäävät tai vähentävät, auttavat tai estävät ruumiin omaa toimintakykyä, ja samaten näiden tilojen ideoita [mielessä] (E3d3).

Aktiivisuus ja passiivisuus Kolmas kirja alkaa näin: ”Mielemme toimii joissain suhteessa, jossain toisessa taas kärsii; se nimittäin välttämättä toimii jollain tavoin, sikäli kuin sillä on adekvaatteja ideoita, ja se välttämättä kärsii jollain tavoin mikäli sillä on epäadekvaatteja ideoita.” (E3p1) Toisin sanoen jos meillä adekvaatteja ideoita (vähintään toisen lajin tietoa eli yhteisiin käsityksiin perustuvaa tietoa), mielemme on aktiivinen ja sillä on toimintavoimaa. Jos taas sillä on vain kuvitteluun perustuvaa ensimmäisen lajin tietoa, se kärsii eli on passiivinen (”tulee vaikutetuksi”).

Adekvaatti syy Toinen tapa sanoa sama asia liittyy kolmannnen kirjan ensimmäiseen määritelmään, joka kuuluu näin: ”Kutsun adekvaatiksi syyksi sitä, jonka vaikutus voidaan selvästi ja kirkkaasti havaita sen itsensä kautta. Epäadekvaatiksi tai osittaiseksi taas kutsun syytä, jonka vaikutusta ei voi ymmärtää vain sen itsensä kautta” Tätä kausaatiota voi ajatella deduktion kautta. Kun premissit ovat tosia, seuraa vääjäämättä tosi johtopäätös. Tässä tapauksessa jos syyt ovat riittäviä siihen, että seuraus tapahtuu, kyse on adekvaatista syystä. Kolmannen kirjan alussa määritelmien jälkeen on seuraava lause: ”Jos me siis voimme olla jonkun tälläisen tilan adekvaattina syynä, silloin ymmärrän affektilla aktiota, muuten passiota”.

Kuvittelu taas Tässä pitää vielä huomata edellinen oppi kuvittelusta: jos meille ei ole läsnä sekä ruumiin tila että sen syy selvästi ja kirkkaasti, kyse on kuvittelusta eli epäadekvaatista tiedosta koska meillä on vain epäselvä käsitys ulkoisesta syystä, joka sekoittuu omaan ruumiin tilaamme. Tässä se tarkoittaa, että kun affekti ei ole täysin riippuvainen meistä itsestämme, vaan siihen liittyy jokin ulkoinen syy, kyseessä on passio. [negatiivinen tunne] Spinozan mutkikkaasta esitystavasta huolimatta perusasetelma on kutakuinkin sama kuin Descartesilla ja monilla hänen edeltäjillään. Sen voi lukea kohdasta Ep1 korollaari: ”Tästä seuraa, että mieli altis sitä useammille passiolle, mitä enemmän sillä on epäadekvaatteja ideoita, ja päinvastoin, mitä enemmän sillä on adekvaatteja ideoita, sitä enemmän se toimii.” Siis aktiivisuus liittyy tiedon adekvaattisuuteen. Mitä korkeampaa tietoa meillä on, sen aktiivisempia olemme.

Conatus Mitä aktiivisuus sitten oikeastaan on? Tähän tullaan kolmannen kirjan väitelauseissa 4-10. Ensin Spinoza sanoo, että mikään olio ei voi tuhoutua muuten kuin ulkoisesta syystä. Ei ole siis niin, että olio voi hajota ilman mitään ulkoista tekijää. (E3p4). Sitten kohdassa E3p6 hän sanoo näin: ”Jokainen olio pyrkii (conatur, inf. conatus] säilymään olemisessaan, sikäli kuin siitä riippuu.”

Pyrkiminen säilymään olemisessaan Mitähän tämä sitten tarkoittaa? Ensinäkemältä vaikuttaa siltä, että kyseessä on yksinkertaisesti itsesuojeluvaisto – siis jokainen pyrkii välttämään asioita, jotka uhkaavat elämää. Tämänkaltainen oppi oli jo stoalaisilla. Spinoza menee kuitenkin pidemmälle. Kyse on nimittäin kaikista olioista, ei vain elollisista. Näimme edellä, että kaikki oleva koostuu partikkeleista. Siten on varsin johdonmukaista, että esimerkiksi kivet pyrkivät säilyttämään olomuotonsa liikkeen ja levon muutosten kourissa. Spinozan fysiikassa kaikki on ”elollistunut”, kaikkea leimaa pyrkimys säilymään olemisessaan. Tämä tietenkin tuo mieleen, että tässä pyrkimyksessä on jokin tietty päämäärä. Päämäärän ymmärtäminen vaatii ymmärrystä ja siten määrätietoinen päämäärään pyrkiminen on mahdollista vain ihmisille. Kivet kyllä pyrkivät säilyttämään olemassaolonsa, mutta niillä ei ole käsitystä toiminnan päämäärästä. Niiden conatusta eli pyrkimystä ohjaa koheesiovoima, joka tähtää olion ”pysymiseen koossa”. Tämä on ”alempien” olioiden luonnollinen pyrkimys, joka säilyy ellei jokin ulkoinen tekijä häiritse sitä eli tuhoa olion.

Conatus ja itsetuho Ihmisen kohdalla ajatus on siis se, että pyrimme säilymään olemassaolossamme eli pysymään olemassa periaatteessa ikuisesti. Kohdassa E3p5 hän sanoo, että mikään olio ei voi tuhoutua muusta kuin ulkoisesta syystä. Tämä kuulostaa ihmisen kohdalla aika oudolta, ainakin ensiksi. Eikö ihminen voi tehdä itsemurhan, jolloin syy on hänen itsensä? Tämä on kyllä aihe, josta Spinoza kirjoittaa paljonkin. Hän pitää itsemurhan tekevinä heikkomielisinä, jotka antavat ulkoisten syiden nujertaa itsensä (E4p18s). Mutta tälläisissakin tapauksissa ulkoiset syyt ovat niin voimakkaita, että vaihtoehtoja ei käytännössä ole. Siten Spinoza lähestyy tässä stoalaisuutta. Joka tapauksessa conatus-peritaate on Spinozan etiikan taustalla kaikessa.

Toimintakykyä peliin! ”Pyrkimys, jolla jokainen olio pyrkii säilymään olemisessaan, ei ole mitään muuta kuin olion itsensä aktuaalista olemusta” (E3p7 ) Ihmisen tärkein piirre on siis pysyä olemisessaan ja lisätä toimintakykyään, siis olla aktiivinen. Kuten Spinoza sanoo kohdassa E3p12, ”Sikäli kuin voi, mieli pyrkii kuvittelemaan sitä, mikä lisää tai auttaa ruumiin toimintakykyä” ja kohdassa E3p13 ”Mielen kuvitellessa sitä, mikä vähentää tai estää ruumiin toimintakykyä, pyrkii se – sikäli kuin voi – muistamaan seikkoja, mitkä sulkevat pois tämän.” Omaa kuolemaa ei siis kannata Spinozan mukaan ajatella, sillä sen ajatteleminen vähentää toimintakykyä. Sama pätee mihin tahansa ikäviin asioihin – meidän tulee ajatella positiivisesti, sillä se lisää aktiivisuutta ja siten ruumiin toimintakykyä!

Perustunteet On siis nähty, että ihminen toimii eli on aktiivinen kun hän voi voimansa kautta vaikuttaa ulkoisiin asioihin ja sen kautta omaan säilymiseensä. Siten ihminen esim. hankkii ravintoa ja puolustautuu hyökkäystä vastaan, menee lääkärille jne. säilyttääkseni oman olemassaolonsa. Tämä peruspyrkimys on tunteiden perusta.

Tahto ja halu ”Tätä pyrkimystä kutsutaan, silloin kun se viittaa yksin mieleen, tahdoksi, silloin taas, kun se viittaa yhtä aikaa mieleen ja ruumiiseen, pyyteeksi [appetitio], joka siis ei ole mitään muuta kuin ihmisen olemus…pyyteen ja halun välillä ei ole muuta eroa kuin että halu useimmiten viittaa ihmisiin, heidän olleessaan tietoisia pyyteestään; halu voidaan siksi määritellä pyyteeksi, johon liittyy tietoisuus siitä. Kaikesta tästä käy ilmi, ettemme tahdo, halua, pyydä mitään tai pyri mihinkään siksi, että pidämme sitä hyvänä, vaan päinvastoin pidämme jotain hyvänä, koska tahdomme, haluamme, pyydämme sitä ja pyrimme siihen.” (E3p9 huomautus) Tahto ei ole Spinozalla itsenäinen kyky, vaan mielen pyrkimys olemuksensa säilyttämiseen. Tahto pitää erottaa halusta, joka on periaatteessa sama asia paitsi että se liittyy sekä mieleen että ruumiiseen ja olemme tietoisia siitä.

Tahdon kohteet Halun kohteet ovat hyvät siksi, että ne ovat halun kohteet, ei siksi että pitäisimme niitä hyvinä itsessään. Siten tahto ei suuntaudu hyvää kuten skolastikoilla vaan hyvää on se, johon tahto suuntautuu (ja halu) suuntautuu. Ja luonnollisesti tahtomme ja halumme kohdistuu niihin asioihin, jotka edistävät säilymistä olemuksessamme. Halu on siis conatuksen, pyrkimyksen ilmentymä. Kohdassa 3p11 Spinoza esittää tärkeän kvalifikaation koskien pyrkimystä. Hän sanoo: ”Mikä tahansa enentää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiimme toimintakykyä, niin sen idea enentää tai vähentää, auttaa tai estää mielemme ajattelukykyä.” Tässä nähdään sielun ja ruumiin parallelismi käytännössä. Ihmisen toimintakyky, joka sisältää sekä ruumiin toiminnan eli vaikutuksen ulospäin että ajattelukyvyn, siis mahdollisimman korkean asteen tiedon saamisen, voi vaihdella.

Ilo, suru ja täydellisyys ”Mieli voi kärsiä suuria muutoksia ja siirtyä milloin suurempaan, milloin taas pienempään täydellisyyteen; nämä passiot selittävä meille ilon ja surun affektit. Ymmärrän siis ilolla jatkossa passiota, jolla mieli siirtyy suurempaan täydellisyyteen. Surulla puolestaan ymmärrän passiota, jolla se siirtyy vähäisempään täydellisyyteen.” (E3p11 huomautus) Perustunteet ovat siis halu, ilo ja suru. Siirtyminen suurempaa täydellisyyteen tai epätäydellisyyteen ei tässä tapauksessa koske liikettä ja lepoa, jotka pysyvät samana. Suurempi toimintavoima koskee ruumiin kykyä ylläpitää itsensä, siis sen terveyttä ja energiatasoa. Tämän ruumiin täydellisyys heijastuu tietenkin parallelismin kautta myös mielessä, jossa se merkitsee enemmän adekvaatteja ideoita. Toimintavoimaa voi heikentää esimerkiksi sairaus, päihteet tai mikä tahansa muu seikka, joka heikentää ruumiin toimintavoimaa. Samalla mieli siirtyy suurempaan epätäydellisyyteen eli sillä on enemmän epäadekvaatteja ideoita ja enemmän kuvittelua.

Muut tunteet Halusta, ilosta ja surusta rakentuvat kaikki muut tunteet, joita Spinoza käy perusteellisesti läpi kohdissa E3p13-13p59. Kolmen perustunteen lisäksi olennainen rakennuspalikko on kuvittelukyky. Kohdassa E3p12 Spinoza nimittäin sanoo, että ”Sikäli kuin voi mieli pyrkii kuvittelemaan sitä, mikä lisää tai auttaa ruumiin toimintakykyä.” Tämä tarkoittaa sitä, että pyrin saamaan aikaan sen, jonka kuvittelen lisäävän ruumiini toimintakykyä ja välttämään sitä, mikä vähentää sitä (E3p13).

Affektit ja kuvittelukyky Kuvittelukyky on taustalla monissa affekteissa. Esimerkkinä E3p13: ”Rakkaus ei ole mitään muuta kuin iloa, johon liittyy idea ulkoisesta syystä [kuvittelukyvyn kautta idea toisesta ihmisestä tai asiasta jne.] ja viha ei mitään muuta kuin surua, johon liittyy idea ulkoisesta syystä. Lisäksi näemme, että se joka rakastaa, pyrkii välttämättä pitämään rakastamansa asiaa läsnä ja säilyttämään sen, ja vastaavasti se, joka vihaa, pyrkii poistamaan ja tuhoamaan vihaamansa asian.” Tällä tavoin Spinoza johtaa lukuisia eri affekteja kolmen perustunteen ja kuvittelukyvyn kautta (kolmannen kirjan lopussa on Spinozan oma luettelo näistä tunteista).

Tunteissa erehtyminen On kuitenkin huomattava, että voimme erehtyä tunteissamme. Voimme esimerkiksi pettyä rakkaudessa tai vihata vääristä syistä. Kuten muistetaan, kuvitteluun ei voi luottaa, vaan se on hyvin alhaisen asteen tietoa. Siten voimme kuvitella jonkun asian lisäävän toimintavoimaamme ja tuottavan meille iloa, mutta huomaamme, että asia oli aivan päinvastoin. Erehtymiseen voivat vaikuttaa myös assosiatiivinen muisti, samanlaisuus ja muut tekijät. Näitäkin Spinoza käsittelee. Esimerkkinä E3p16: ”Rakastamme tai vihaamme jotakin asiaa pelkästään siksi, että kuvittelemme siinä olevan jotakin samankaltaista sellaisen kohteen kanssa, joka tavallisesti herättää mielessä iloa tai surua, huolimatta siitä, että seikka, jonka suhteen kyseinen asia on tämän kohteen kanssa samankaltainen, ei ole näiden affektien vaikuttavana syynä.” Tämänkaltaisen mekanismien kautta voidaan myös yhdistää eri affekteja, jolloin voi tulla epäröintiä niiden välillä (E3p17), jokin affekti voi korvautua toisella, sosiaaliset suhteet vaikuttavat affekteihin ja affektit voivat vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin jne.

Hyvä ja paha ”Hyvällä” ymmärrän tässä kaikkia ilon lajeja [Spinoza erottaa eri ilon lajeja sen mukaan miten ne vaikuttavat ruumiissa], ja edelleen kaikkea, mikä johtaa iloon, varsinkin sitä, mikä toteuttaa jonkin toiveen, oli tämä millainen tahansa. ”Pahalla” taas ymmärrän kaikkia surun lajeja, varsinkin siä, mikä tekee toiveen tyhjäksi.” (E3p39 huomautus) Spinoza liittää siis ilon hyvään ja surun pahaa. Ei ole siis vaikeaa havaita, että kaikki mikä lisää ruumiin toimintavoimaamme ja ajattelun monimuotoisuutta ja adekvaattiutta on hyvää ja vastaavasti kaikki mikä vähentää näitä on pahaa. ”Siksi kukin tuomitsee tai arvioi oman affektinsa mukaan, mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä parempaa, mikä huonompaa ja mikä lopuksi on parasta tai pahinta. Niinpä saituri pitää rahan runsautta parhaimpana, sen puutetta taas pahimpana.” Kunkin henkilön affekti on hänelle uniikki, sillä se määräytyy hänen ruumiinsa muutosten mukaan (E3p57).

Aktiiviset ja passiiviset tunteet ”Sen ilon ja halun ohella, jotka ovat passioita, on olemassa muitakin ilon ja halun affekteja, jotka viittaavat meihin sikäli kuin olemme aktiivisia.” (E3p58) Ilo, suru ja halu ovat siis passioita siinä mielessä, että ne aiheutuvat ulkoisista syistä eli olemme itse passiivisia niiden suhteen. Nämä affektit vaikuttavat meihin jollakin tavoin, josta seuraa iloa tai surua, toimintavoiman lisäystä tai vähenemistä, täydellisyyttä tai epätäydellisyyttä. Me emme siis itse aiheuta näitä tunteita. On kuitenkin olemassa tunteita, joissa me olemme vaikuttava syy eli me itse synnytämme tunteen. Tällöin kyse on aktiivisesta tunteesta. Tarkemmin sanottuna me itse pystymme lisäämään toimintavoimaamme ulkoisen syyn sijaan. Tämä johtuu reflektoinnista. Spinozan mukaan oman terveytemme, siis toimintavoimamme mietiskely lisää iloa eli toimintavoimaa. Ruumiin rappion mietiskely taas vähentää toimintavoimaamme eli se lisää passiivisuuttamme.