Narratologia Kertovan tekstin rakenteet: a) tarina, kerronta ja teksti b) kertoja, henkilöhahmot ja yleisö c) tekijä, teos ja lukija

Kertomuksen tieteellinen tutkimus Kertomuksen (=narratiivin) olemusta, luonnetta ja funktiota tutkiva teoria Engl. ’narratology’, narrative theory; ransk. ’narratologie’ (termi peräisin Tzvetan Todorovin teoksesta Grammaire du Décaméron, 1969) http://www.google.com/imgres?biw=1280&bih=668&tbm=isch&tbnid=oFUgd882onfsYM:&imgrefurl=http://www.dashe.com/blog/erp-training/using-storytelling-to-add-the-why-to-erp-training/&docid=3K9uFZU5rf-LfM&imgurl=http://www.dashe.com/blog/wp-content/uploads/2012/08/storytelling-once-upon.gif&w=959&h=719&ei=-oZ3UraGDMSohAeJnYHwCA&zoom=1&ved=1t:3588,r:1,s:0,i:93&iact=rc&page=1&tbnh=184&tbnw=246&start=0&ndsp=10&tx=26&ty=98

Narratologia ei tutki vain fiktiivisiä ja kirjallisia teoksia, vaan mediasta riippumatta kertovia ’tekstejä’ (myös visuaalisia, auditiivisia, audiovisuaalisia, esittäviä, tallennettuja tai tallentamattomia jne. tuotteita) Vaarana liiallinenkin yleisyys, sillä rajat kertovan ja esittävän tai kertovan ja kuvailevan välillä usein häilyviä. Tarvitaanko näitä rajoja vai ei? Kritiikkiä saanut myös suuntauksen teknisyys, yli-innokkuus luonnontieteelliseen eksaktiuteen ja typologisointiin. Klassisen narratologian rinnalle ja siihen sulautuneena on syntynyt postklassinen narratologia, joka pyrkii dynamisoimaan ja kontekstualisoimaan staattiseksi ja epähistorialliseksi syytettyä alkuperäänsä.

Narratologia ja strukturalismi: Epäpyhä liitto? Strukturalismi = Ranskassa 1950-luvulla kehittynyt eksistentialismin vastavoima (Lévi-Strauss, juuret Saussuressa 1910-luvulla tosin; korosti lingivistiikkaa mestaritieteenä, jolle myös ei-sanallisetkin merkit analogisia (Barthes: maito vs. punaviini, nyrkkeily vs. roolipaini) Narratologiassa näkyi ”lihaa ja verta”-tekijyyden ja yksilökeskeisyyden kyseenalaistamisena, mikä turhautti emansipatorisia kriitikkoja, kuten feministejä ja postkolonialisteja – joskin strukturalismi (ja sen sisarpuoli semiotiikka) innoitti heitä myös, mutta varsinaisesti vasta poststrukturalismin (josta myöhemmin enemmän) myötä.

Ei ’kuka’(persoona), vaan ’mikä’ (instanssi) tuottaa tekstin, eli kuka välittää Dostojevskin (omasta) valeteloituksesta? http://en.wikipedia.org/wiki/File:Trutovsky_004.jpg http://biblioklept.org/2013/07/07/manuscript-page-of-dostoevskys-demons-with-doodles/

Tarina ja juoni Tarina = Kuningas kuoli, ja sitten kuningatar kuoli. Juoni = Kuningas kuoli, ja siitä seurauksena kuningatar kuoli suruun. - E.M. Forsterin klassikkoesimerkki luentopohjaisesta Aspects of the Novel-kirjasta (1927) https://encrypted-tbn3.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcQq4vMWVZHBgLefwuTqEAV44dJauwzxxEz_1K2VTzUqiIvLqD6UuA

Postklassinen narratologia ”Klassista” edeltäjäänsä historistisempi ja sosiokulttuurisesti konteksualisoivampi tendenssi (ei mikään yhtenäinen suuntaus), joka hyödyntää osittain samoja rakenteita, mutta dynaamisemmin (esim. James Phelan) ja vähemmän dualistisesti (vrt. Iloinen dualisti – tarinan ja diskurssin / juonen eroa korostava Seymour Chatman) https://encrypted-tbn3.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcQcONG3rJ0XEQD0JsKpu7opSLMRrzqoXrrnCqbBz_EXJfeyoM1x