Yksilön lyhyt historia

yksilö vai yhteisö eri aikoina? Pohdi, muistele, kumpi tärkeämpää yksilö vai yhteisö eri aikakausina (vanha aika, keskiaika, uusi aika, uusin aika, nykyaika)? yksilön merkitystä eri aikakausina?

Miten se olikaan? Antiikista keskiaikaan. Ihminen on eläin, joka osaa sanoa ”Minä”. Antiikin aikana yhteisö oli välttämätön ihmisen onnellisuudella ja yhteisön hyvinvointi meni yksilön hyvinvoinnin edelle. Keskiajalla jokaisella ihmisellä oli oma määrätty paikkansa yhteisössä. Yhteisö oli Jumalan mallinmukainen ja maanpäällinen asema otettiin nurisematta vastaan sellaisenaan. Esimerkiksi itsensä toteuttaminen ei ollut mikään arvo, saati sitten perustarve! Keskiajan lopulla renessanssi: yksilön korostaminen: ihmisen ideaali olla yleisnero, kehittää itseään. Uuden ajan myötä länsimaisen ihmisen näkökulma alkaa muuttua. Filosofi Descartesin ajattelussa tiivistyy tämä individualismin huippu: koko maailman olemassaolo voidaan kyseenalaistaa, mutta tutkimalla omaa itseä, omaa ajattelua, voin vakuuttua omasta olemassaolostani. Descartes vie suunnan paitsi yksilöön myös järkeen ja ajatteluun jättäen aistit ja kehon vähempiarvoisiksi. Länsimainen ihminen tulee tietoiseksi omasta erityislaadustaan. Ihminen haluaa olla erilainen ja luoda oman elämänsä täysin itsensä näköiseksi. Oma itse, oma identiteetti, oma erityislaatuisuus tulevat mielenkiintoisiksi.

uuden ajan yksilöllisyys Uuden ajan myötä länsimaisen ihmisen näkökulma alkaa muuttua. Filosofi Descartesin ajattelussa tiivistyy tämä individualismin huippu: koko maailman olemassaolo voidaan kyseenalaistaa, mutta tutkimalla omaa itseä, omaa ajattelua, voin vakuuttua omasta olemassaolostani. Descartes vie suunnan paitsi yksilöön myös järkeen ja ajatteluun jättäen aistit ja kehon vähempiarvoisiksi. Länsimainen ihminen tulee tietoiseksi omasta erityislaadustaan. Ihminen haluaa olla erilainen ja luoda oman elämänsä täysin itsensä näköiseksi. Oma itse, oma identiteetti, oma erityislaatuisuus tulevat mielenkiintoisiksi.

nykyaika Nykyään Suomessa perheet ovat pieniä ja monet ihmiset asuvat yksin. Massasta erottuminen koetaan tärkeäksi ja toisen yksityisyyttä kunnioitetaan: kylässä ei käydä ilman puhelinsoittoa ja naapurien asioihin ei juuri puututa, hyvä jos rapussa tervehditään. Onko kulttuurimme kuitenkaan niin yksilöpainotteinen kuin väitetään? Yhteisöllisyys on historiallisesti ja evolutiivisesti ollut ihmiselle ratkaiseva selviytymiskyky. Ihminen on fyysisesti melkoisen heikko pärjäämään maailmassa yksin, mutta yhteistyön avulla ihminen on valloittanut koko maailman. Yh teisöllisyyttä on monenlaista. Nykyään puhutaan uusyhteisöllisyydestä. Yhteisöt eivät enää ole perinteisiä perheen tai sukulaisuuden ympärille muodostumia ryhmittymiä, vaan ystävä ja tuttavapiireistä muodostuvia laajempia heimoja tai verkostoja. Esimerkiksi kommuunissa elävät opiskelijat edustavat uudentyyppistä yhteisöllisyyttä. Toisaalta Amerikassa on syntynyt konservatiivinen yhteisöllisyys liike – kommunitarismi, jonka mukaan pienyhteisön, kuten esimerkiksi seurakunnan, tulisi ottaa yhteiskunnalle kuuluvia sosiaalisia ja huolenpitotehtäviä. Kommunitarismin äärimäinen vastakohta on libertarismi – jossa yksilön vapaus ja vastuu on viety äärimmilleen eikä yhteiskunnalla nähdä enää olevan velvoitteita hoitaa jäseniään, vaan jokainen on oman onnensa – tai onnettomuutensa – seppä. Yksilön esiin nostaminen on tärkeää kun halutaan tuoda epäkohtia esiin, edistää oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Yksilöt ovat ne, joita tulisi kohdella tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Mikä on sopiva tasapaino yksilö ja yhteisön välillä on varmaan riippuvainen paitsi yksilöstä myös yhteisöstä johon yksilö syntyy ja jossa hän elää.