SOSA115 Sosiologian historia, luento YTT, lehtori Pertti Jokivuori Syksy 2016 4. luento

Klassikot ja sosiologian kultainen kausi: Yliopistolliseksi oppiaineeksi sosiologia kehittyi Euroopassa vähitellen 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Sosiologian nousu alkoi Yhdysvalloista. Ensimmäiset sosiologian luennot järjestettiin Kansasin yliopistossa vuonna 1890. Vuonna 1892 perustettiin ensimmäinen pelkästään sosiologian tutkimiseen erikoistunut laitos Chicagon yliopistoon. Eurooppalaisen (ja koko) sosiologian isänä pidetään ranskalaista Émile Durkheimia, joka perusti ensimmäisen eurooppalaisen sosiologian laitoksen Bordeaux'n yliopistoon vuonna 1895. Sosiologian varsinaisina (suur)klassikoina pidetään seuraavia 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vaikuttaneita ajattelijoita: Karl Marx (1818-1883) Emile Durkheim (1858-1917) Max Weber (1864-1920) Georg Simmel (1858-1918)

Sosiologian klassinen kausi 1880–1920: Klassisen kauden edustajille oli tyypillistä tuotannon laaja-alaisuus ja moraalifilosofinen kriittisyys (aikalaisanalyysi) Sosiologian klassikot ovat myös muiden tieteenalojen klassikkoja: Weber historiantutkimuksessa ja sosiaalipolitiikassa, Durkheim kasvatustieteessä ja uskontotieteessä, Marx kansantaloustieteessä.

David Émile Durkheim (1858–1917):

David Émile Durkheim (1858–1917): Durkheim eli aikakaudella, jolle ominaista oli suuri yhteiskunnallisten rakenteiden muutos Juuri tästä muutoksesta kumpusivat Durkheimin keskeiset ajatukset ja teoriat Hänen suurin mielenkiinnonkohteensa oli, kuinka yhteiskunnan jäsenet kykenisivät säilyttämään yhtenäisyyden, tai integroitumaan uudelleen moderniin yhteiskuntaan siirryttäessä

David Émile Durkheim (1858–1917): Durkheim oli kiinnostunut ennen muuta yhteiskunnan kiinteyden tai solidaarisuuden puutteesta, eli anomian tai vieraantumisen ongelmasta: Jos kerran moderni markkinatalous perustui siihen, että jokainen ihminen toimi vain omaa tai aivan lähipiirinsä etua silmällä pitäen, niin mikä piti yhteiskuntaa koossa; mikä oli modernin yhteiskunnan sosiaalinen side?

Émile Durkheim (1858–1917): Elämäntehtävänä sosiologian institutionalisointi yliopistolliseksi oppiaineeksi Pääteokset: Sosiaalisesta työnjaosta (1893) Sosiologian metodisäännöt (1895) Itsemurha (1897) Uskontoelämän alkeismuodot (1912)

Émile Durkheim (1858–1917): Durkheimin mukaan jokainen tieteenala tarvitsee oman tutkimuskohteensa. Sosiologian tutkimuskohteena olivat hänen mukaansa yhteiskunnalliset tosiasiat, joita sosiologin tuli pitää esineinä. Sosiaaliset tosiasiat/faktat = normit

Sosiaaliset faktat: pakottavat yksilöä ovat luonteeltaan pysyviä eivät liity yksilön ominaisuuksiin muodostavat oman lajinsa ilmiöitä ovat sosiologian tutkimuskohde

Antireduktionismi ja sosiaalisen sui generis -luonne: Durkheimin mukaan sosiaalisia faktoja on selitettävä toisilla sosiaalisilla faktoilla Sosiaalista ei voi palauttaa psykologiaan tai biologiaan vaan sosiaalinen on omalakinen ja itsenäinen ilmiökokonaisuutensa Yksilöitä tutkimalla ei saada selville sitä mikä on ominaista yhteisöille

Antireduktionismi ja sosiaalisen sui generis -luonne: Yhteisön kollektiivinen tajunta: Samalla tavalla kuin pronssista tulee kovaa, kun kolme pehmeätä metallia sekoitetaan yhteen, muodostuu ihmisyhteisössäkin ominaisuuksia, joita sen jäsenillä ei ole ja jotka ovat niistä riippumattomia "On olemassa yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin"

Mekaaninen ja orgaaninen solidaarisuus: Sosiaalisesta työnjaosta –teoksessa (1893) Durkheim esitti oman näkemyksensä modernisaatiosta Mekaaninen solidaarisuus eli samanlaisuuden paine (yhteiset normit) pitää traditionaaliset yhteiskunnat koossa Orgaaninen solidaarisuus eli pitkälle eriytynyt sosiaalinen työnjako pitää modernit yhteiskunnat kasassa ”Mitä alkukantaisempia yhteiskunnat ovat, sen samankaltaisempia ovat keskenään ihmiset, jotka ne muodostavat … Sivistyskansojen keskuudessa sitä vastoin yksilö erottuu toisesta ensi näkemältä, ilman että mikään perehdyttäminen olisi välttämätöntä”

Mekaaninen ja orgaaninen solidaarisuus: Mekaanisessa solidaarisuudessa ihmiset elävät pienissä yhteisöissä (lähes) toimeentulotuotannossa ja yhteisöllisyys on kasvokkaista. Orgaaninen solidaarisuus sitä vastoin viittaa yhteiskuntaan, jonka jäsenet ovat erilaisia persoonia ja työskentelevät erilaisissa ammateissa ja tehtävissä: ”Samassa kaupungissa voivat eri ammatit elää rinnatusten ilman, että niiden olisi pakko vahingoittaa toisiaan, sillä ne tähtäävät eri päämääriin. Sotilas etsii sotilaallista kunniaa, pappi moraalista auktoriteettia, poliitikko valtaa, tehtailija varallisuutta, oppinut tieteellistä mainetta. Heistä jokainen voi siitä syystä saavuttaa tavoitteensa ehkäisemättä muita saavuttamasta omiaan."

Mekaaninen ja orgaaninen solidaarisuus: Mekaaniseen solidaarisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa normien luonne on repressiivinen, eli normien rikkojia vastaan toimitaan kostoon perustuvien sanktioiden mukaan. Myös lait ovat pitkälti rikoslakien kaltaisia: Pelkkä vahingon korvaaminen ja rikoksesta aiheutuva häpeä ei ole riittävä rangaistus, vaan rikollisen täytyy myös konkreettisesti saada tekoaan vastaava rangaistus, sillä kaikkia rikoksia pidetään "uskonnollisina rikkomuksina, joita ei voi sovittaa eikä sovitella" Orgaanisessa yhteiskunnassa normien rikkomisesta aiheutuvat rangaistukset sen sijaan ovat restitutiivisia, eli vahingon sovittamiseen perustuvia, ja lait koskevat siviili-, kauppa-, prosessi-, virkamies- ja valtiosääntöoikeuksia.

Integraatio ja normit: Durkheimin tuotannon keskeiset teemat: 1. uskonnon sosiaalinen funktio 2. sosiaalisesti patologinen käytös Itsemurha –teoksessa (1897) Durkheim analysoi miten ja miksi itsemurhakuolleisuus vaihtelee maittain. Teos on ensimmäinen sosiologinen tutkimus, jossa teoria, metodi ja empiirinen aineisto ensimmäisen kerran yhdistyivät kokonaisuudeksi. Rotu, perintötekijät, alkoholismi tai mielisairaus eivät selitä vaihtelua Sen sijaan sosiaalinen integraatio ja normit selittävät vaihtelua itsemurhakuolleisuudessa

Itsemurha sosiaalisen disintegraation radikaaleimpana ilmauksena: Uskonto: Protestantit tekevät enemmän itsemurhia kuin katoliset, katoliset enemmän kuin juutalaiset. Selitys löytyy näiden uskontokuntien yhteisöllisyyden asteesta, ei uskonoppien erilaisuudesta. Muilla yhteisöillä on sama vaikutus: Perheelliset tekevät vähemmän itsemurhia kuin yksinäiset. Myös suuret isänmaalliset kriisit yhdistävät kansan ja itsemurhien määrä vähenee.

Itsemurhan suoja- ja alttiuskerroin: Durkheim laskee erilaisille ryhmille itsemurhia ilmentävän luvun, josta hän käyttää nimitystä suojakerroin, joka osoittaa kuinka monta kertaa vähemmän itsemurhia esiintyy jossakin ryhmässä referenssiryhmään verrattuna: "Kun siis sanomme, että 25-vuotiaiden aviomiesten suojakerroin suhteessa poikamiehiin on 3, tarkoitamme että jos tämänikäisten naimisissa olevien itsemurhataipumusta ilmaistaan ykkösellä, samanikäisten naimattomien itsemurhataipumusta pitää ilmaista kolmosella. Tietenkin, kun suojakerroin laskee alle ykkösen, se todellisuudessa muuttuu alttiuskertoimeksi."

Itsemurhatyypit: Liian heikko integraatio: Egoistinen itsemurha Liian vahva integraatio: Altruistinen itsemurha Liian heikot normit: Anominen itsemurha Liian tiukat normit: Fatalistinen itsemurha

Uskontoelämän alkeismuodot: "Uskonto on läpikotaisin sosiaalinen asia. Uskonnolliset representaatiot ovat kollektiivisia representaatioita, jotka ilmaisevat kollektiivisia todellisuuksia; riitit ovat toimintamuotoja, joita syntyy ainoastaan järjestäytyneiden ryhmien piirissä ja joiden tarkoitus on synnyttää, ylläpitää tai uudistaa tiettyjä mentaalisia tiloja näissä ryhmissä." "Uskonto on pyhiä, toisin sanoen erityisiä ja kiellettyjä, asioita koskevien uskomusten ja tapojen solidaarinen järjestelmä - uskomusten ja tapojen, jotka yhdistävät kaikki niihin uskovat yhdeksi moraaliseksi yhteisöksi, jota kutsutaan kirkoksi."

Uskontoelämän alkeismuodot: Uskonnon perusta ei ole usko jumaliin, vaan pyhän ja maallisen erottaminen Palvoessaan pyhänä pidettyjä objekteja, yhteisö palvoo itse asiassa itseään Uskonto ei perustu erheeseen, uskonnollinen tunne/kokemus on todellinen  yksilö kokee voiman, joka hänen psyykensä ulkopuolella Jumala on Durkheimin mielestä vertauskuva yhteiskunnalliselle todellisuudelle, tekijälle, joka on ollut olemassa kauan ennen yksilöä ja joka säilyy hänen jälkeensä.

Uskontoelämän alkeismuodot: Koko inhimillisen ajattelun historiassa ei ole toista esimerkkiä kahdesta kategoriasta, jotka eroavat toisistaan niin perusteellisesti ja jotka ovat niin jyrkästi vastakkaisia. Tavanomainen hyvän ja pahan vastakkaisuus ei ole tähän verrattuna mitään; sillä hyvä ja paha ovat vain saman luokan, nimittäin moraalin, kaksi vastakkaista lajia, aivan kuin sairaus ja terveys ovat saman tosiasioiden järjestyksen, elämän, kaksi eri aspektia, kun taas pyhän ja profaanin on ihmismieli aina ja kaikkialla käsittänyt kahdeksi luokaksi, kahdeksi maailmaksi, joilla ei ole mitään yhteistä. (UA, 57)

Uskontoelämän alkeismuodot: Koska sosiaalinen paine välittyy henkisesti, on se ollut omiaan luomaan ihmisissä idean yhdestä tai useammasta ulkopuolisesta voimasta, jotka ovat sekä moraalisia että vaikuttavia ja joista he ovat riippuvaisia. Heidän täytyy ainakin osittain ajatella nämä voimat itseensä nähden ulkopuolisiksi, sillä ne puhuttelevat heitä käskevään äänensävyyn ja joskus jopa määräävät heidät tekemään väkivaltaa kaikkein luonnollisimmillekin mieltymyksilleen. On epäilemättä totta, että jos he olisivat pystyneet tajuamaan kokemiensa vaikutusten olevan lähtöisin yhteiskunnasta, eivät tulkinnalliset mytologiset järjestelmät olisi koskaan syntyneet. Mutta sosiaalinen toiminta tapahtuu liian epäsuorasti ja vaikeatajuisesti ja vaatii psyykkisiä mekanismeja, jotka ovat liian monimutkaisia salliakseen tavallisen huomioitsijan tajuta mistä se on peräisin. Niin pitkään kuin tieteellinen analyysi ei ole ihmisiä opettamassa, he tietävät hyvin että jokin vaikuttaa heihin, mutta eivät tiedä mikä. (UA, 194–195)

Uskontoelämän alkeismuodot: Durkheimin uskontoa koskevat perusteesit: Uskonto on pyhiä, toisin sanoen erilleen asetettuja ja kiellettyjä asioita koskevien uskomusten ja tapojen solidaarinen järjestelmä - uskomusten ja tapojen, jotka yhdistävät kaikki niihin uskovat yhdeksi moraaliseksi yhdyskunnaksi, jota kutsutaan kirkoksi. Pyhiä seikkoja ovat ne, joita kiellot suojelevat ja eristävät; profaanit seikat ovat sellaisia, joihin näitä kieltoja sovelletaan ja joiden pitää pysytellä tietyllä etäisyydellä ensin mainituista. Durkheimin mukaan kaikissa tunnetuissa uskonnollisissa uskomuksissa, niin yksinkertaisissa kuin monimutkaisissa maailmanuskonnoissa, esiintyy yksi yhteinen piirre.  Ne edellyttävät, että kaikki ajattelun kohteina olevat reaaliset ja ideaaliset seikat jakaantuvat kahdeksi luokaksi tai vastakkaisiksi ryhmittymiksi, jotka yleensä varustetaan kahdella toisistaan erottuvalla termillä ja jotka ovat riittävän hyvin ilmaistavissa sanoilla profaani ja pyhä. Durkheimin teoreettisen ajattelun ydinkysymys: mikä sai ihmiset ajattelemaan, että todellisuus muodostuu kahdenlaisista seikoista, jotka ovat jyrkästi erilaisia ja joita ei voi verrata keskenään?

Uskontoelämän alkeismuodot: Durkheimin mukaan yhteisössä ovat kaikki ne elementit, joita tarvitaan jumalallista koskevan kokemuksen herättämiseksi ihmismielissä. Tämä tapahtuu sen mahdin takia, joka yhteisöllä on jäseniinsä; ”yhteisö on jäsenilleen sitä mitä jumala on palvelijoilleen” (UA, 192). Juuri sosiaalisen avulla ihminen transsendoi biologisen ja psyykkisen. Ihminen on homo duplex Ihmisellä on kaksinaisluonne, ihmisessä on kaksi olentoa. Ensinnä hän on yksilöllinen olento, jolla on ”organisminen perusta ja jonka toimintojen piiri on sen vuoksi jyrkästi rajallinen”. Toisaalta ihminen on sosiaalinen olento, ”joka edustaa intellektuaalisessa ja moraalisessa mielessä kehittyneintä todellisuutta”. Ihminen ei ole kahtalainen psykologisessa, vaan nimenomaan juuri sosiologisessa mielessä.  Ainekset, joista ihminen koostuu, ovat todellakin peräisin kahdesta eri lähteestä. Toinen koostuu biologisen organismin mielikuvista ja vaikutelmista; toisen osan muodostuvat yhteiskunnasta peräisin olevat ideat ja tuntemukset, jotka ilmentävät yhteiskuntaa. Tämä ihmisen kaksinaisluonne itse asiassa tekee ihmisestä ihmisen, sillä ilman yhteisöä ihminen ei kognitiivisilta taidoiltaan ja käyttäytymiseltään juurikaan poikkea eläimestä.

Durkheim ja sosiaalisen makro- ja mikrotasot: Makrotaso: funktionalismi, systeemiteoria (Talcott Parsons, Niklas Luhmann) Mikrotaso: symbolinen interaktionismi ja etnometodologia (sosiaalisen prosessien mikrotason analyysi; Georg Herbert Mead, Charles Cooley, Harold Garfinkel ja Erving Goffman)