Kirjallisuuden tulkinta Syyslukukausi 2007, Minna Sääskilahti

1. Mitä kirjallisuus on? osa henkistä kulttuuria yksi taiteista Euroopan keskiaika & klassinen Japani: Käsitettä kirjallisuus ei tunnettu sellaisena kuin nykyään. Kirjallisuuteen liittyneet yhteisölliset instituutiot olivat erilaisia kuin nykypäivän kirjallinen maailma (kustantamot, kriitikot ja tutkijat).

1600-luku: kaikki kirjan muodossa julkaistu lajista ja laadusta riippumatta kansankielisellä kirjallisuudella poliittinen merkitys kielellisesti ja kulttuurisesti rikkonaisten kansojen yhdistämisessä keskeisiä lajeja kansanrunous ja draama

1700-luku: romaani hyväksytään runouden ja draaman rinnalle Aikakauslehdistön synty -> foorumi kirjallisuuskeskustelulle monet filosofit (esim. Voltaire, Diderot ja Rousseau) ilmaisivat ajatuksiaan kertomusten muodossa

1700- ja 1800-luvun vaihteen romantiikassa taiteen ja myös kirjallisuuden arvostus huipussaan August Wilhelm & Friedrich von Schlegel, Friedrich Schelling, Samuel Taylor Coleridge Romantikoille kirjallisuus oli uskonnon korvike ja ihmisen henkisen ulottuvuuden ilmentäjä.

1800-luku Kirjallisuuden käsite oli saavuttanut nykyisen merkityksensä. Kirjallisuutta pidettiin itsenäisenä ja korkeasti arvostettuna taiteenlajina. Kirjallisuudeksi luokiteltiin ennen kaikkea mielikuvitukseen perustuvat lajit, kuten lyriikka, draama, romaani ja novelli. Myös luova ja tyylillisesti korkeatasoinen esseistiikka, filosofia, historiakirjoitus ja elämäkerrat luokiteltiin kirjallisuudeksi. Kirjallisuuskeskustelu oli arvottavaa: korkeakirjallisuus erotettiin viihde-, populaari- ja marginaalikirjallisuudesta.

Muita tapoja määritellä kirjallisuus: Realistit: kirjallisuus on laboratorio erilaisten sosiaalisten tilanteiden tutkimiseksi Teleologinen määrittely: mitä paremmin kirjallinen teos onnistuu tehtävässään, sitä parempaa kirjallisuutta se on Alkuperä: kirjallisuus syntyy joko kirjailijan itseilmaisun myötä (1800-luvun biografistit) tai aikakauden taloudellisten ja yhteiskunnallisten kytkentöjen ilmentymänä (marxismi, uushistorismi ja jälkikolonialismi)

Kirjallisuus mimesiksenä: kirjallisuus jäljittelee todellisuutta, kertoo siitä, mitä olisi saattanut tapahtua Fiktiivisyyden aste: kaikki fiktiivinen teksti on kirjallisuutta Formalistit: kohosteisuus eli pyrkimys käyttää normaalista kielenkäytöstä poikkeavia ilmauksia -> vieraannuttamisefekti, joka auttaa lukijoita näkemään vanhat ilmiöt uudessa valossa

Esteettinen kokemus: lukija tulkitsee teosta fiktiivisen maailman kuvauksen ja kiinnittää huomiota kielellisen asun soinnillisiin ja rakenteellisiin ominaisuuksiin Derrida: kirjallisuus on ”kaiken sanomista”; kirjallisuus voi rikkoa rajojaan ja itseään koskevia määritelmiä suostumatta järjen, totuuden tai vallan käskyläiseksi; kirjallisuus antaa ääniä vaiennetulle toiseudelle ja lupaa uutta yhteisöllisyyttä

Institutionaalinen taideteoria: taidetta on jokainen artifakti, jonka taideinstituutio hyväksyy taiteeksi Wittgensteinin perheyhtäläisyyden käsite: kirjallisuuden lajeilla ei ole yhtä yhtenäistä piirrettä tai olemusta, mutta niiden välillä voidaan nähdä pienten yhtäläisyyksien jatkumo Julkinen saatavuus: pöytälaatikkoromaanista tulee kirjallisuutta vasta sitten, kun joku ulkopuolinen saa sen nähtäväkseen Käyttötapa voi vaihdella: suullinen kansanrunous, runonlausunta, elokuva, laululyriikka ja teatteri

2. Sanataiteen kielen ja luonnollisen kielen eroja Sanataide: Merkitys on sidottu tiettyyn ilmaisuun, ei voida ”kääntää”. Toisella tavalla ilmaistu on jo toinen sanoma. kontekstuaalisuus viesti Graafinen taso on merkityksellinen. Luonnollinen kieli Merkitys voidaan ilmaista toisinkin. Sisältö on primaari ilmaisuun nähden. kontekstuaalisuus viesti Graafisella asulla ei ole juuri merkitystä.

Sanataide Myös fonologinen taso on merkitsevä. varsinkin runon sanat monimerkityksisiä kuvallisuus metaforisuus Luonnollinen kieli Fonologisella tasolla ei ole juuri merkitystä. sanat yksiselitteisiä kielikuvat, kliseet metaforisuus?