Kulta-ajan (n. 1930-1945) studiot ja nykybisnes Hollywood Kulta-ajan (n. 1930-1945) studiot ja nykybisnes

Tarina – talous – tehokkuus ”JATKUVUUSKÄSIKIRJOITUS” ("continuity" script) toiminta oli jaettu yksittäisiin numeroituihin otoksiin otokset oli suuniteltu jo kuvattaessa sopimaan yhteen leikkauksessa TALOUS: voitiin arvioida paljonko yksittäinen elokuva tulee maksamaan TEHOKKUUS: eri henkilöiden toiminta voitiin koordinoida (vaikka eivät olleetkaan välttämättä suoraan tekemisissä) lavastaja: suunnitteli käsikirjoituksen pohjalta lavasteet kuvausten jälkeen leikkaja yhdisti otokset niiden alussa olevien numeroiden pohjalta (vastasivat käsikirjoituksen numeroita) J.-L. Godard: ”käsikirjoitus on talousmiesten keksintö”

Studioiden mahti Suuret studiot kontrolloivat koko elokuvabisnestä USA:ssa 1920-luvulta 1940-luvun loppuun Keskeinen syy vertikaalinen integraatio: kun samat yhtiöt kontrolloivat sekä suosituimpien elokuvien tuotantoa ja levitystä että hallitsivat tärkeimpiä elokuvateattereita, oli ulkopuolisten lähes mahdotonta päästä markkinoille Block booking –käytäntö 1920-luvulta lähtien studiot myivät elokuviaan ”blokeissa”: jos halusi menestyselokuvan teatteriinsa, oli pakko ottaa myös joukko muita elokuvia Takasi tuloa myös heikommista tuotannoista

Hollywoodin studiot 1930-1945 ”The Big Five” Paramount MGM 20th Century Fox Warner Brothers RKO vertikaalinen integraatio: tuotantoa, teatteriketjuja, kansainvälistä levitystä ”The Little Three” Columbia Universal United Artists ei omia teattereita Riippumattomat A-elokuvien tekijät B-elokuvien tekijät (”Poverty Row”)

Paramount

Paramount Adolph Zukor perustaja; 1912: Famous Players in Famous Plays Paramount aluksi levitysfirman nimi 1936-1964 johtajana (president) Barney Balaban suurin Hollywoodin studioista

Paramount: tekijöitä ja tähtiä 1930-luvun alku: “eurooppalaistyylisiä” tuotantoja: Josef von Sternberg / Marlene Dietrich (Marokko, Vaalea venus) Ernst Lubitsch (vuoteen 1938) myös Marx-veljesten ensimmäiset elokuvat; Mae West, W.C. Fields Myöhemmin “amerikkalaistuminen” Bob Hope - Bing Crosby Alan Ladd Preston Sturges (ohjaaja) Muita tunnettuja tähtiä Claudette Cobert, Cary Grant, Carole Lombard Cecil B. DeMille koko 30-40-luvun: suuren budjetin historialliset elokuvat

Paramount-yhtiön portti

von Sternberg & Dietrich

Ernst Lubitsch

MGM / Loew´s

MGM/Loew’s Perustaja Marcus Loew nickelodeon-teatteriomistaja, loi laajan elokuvateatteriketjun 1910-luvulla (Loew’s) Osti 1919 tuotantoyhtiö Metron, jonka omisti Louis B. Mayer 1924 osti Samuel Goldwynin tuotantoyhtiön Goldwyn Picturesin ja yhdisti aiemmat yhtiöt Metro-Goldwyn-Mayeriksi (MGM) MGM toiseksi suurin yhtiö, teatteriketju pienempi kuin Paramountilla 1930-40-luvulla pääkonttori New Yorkissa (johtaja Nicholas Schenk) Tuotanto länsirannikolla, keskeisiä tuottajia Irving Thalberg ja Louis B. Mayer

MGM MGM:n tuotannot kaikkein näyttävimpiä suuren budjetin ja korkean profiilin elokuvia keskimäärin $500.000 / elokuva (esim. Paramount, Fox: $400.000) Cedric Gibbons: lavasteosaston johtaja: suuret, valkoiset, hyvin valaistut lavasteet : ”MGM –look” iskulause “more stars than there are in Heaven” tärkeitä (kesto-)ohjaajia: Vincente Minnelli, George Cukor Tähtiä: Greta Garbo, Clark Gable, Spencer Tracy, Mickey Rooney, Judy Garland sodan aikana uusia tähtiä: Gene Kelly, Katharine Hepburn Musikaalit (1940-50-luku): tuottaja Arthur Freed

20th Century-Fox

20th Century-Fox Fox Film Company (1914, per. William Fox); yhdistyi 20th Century-yhtiön kanssa 1935 – nimeksi 20th Century-Fox F.W. Murnau: Sunrise (1927) Länsirannikon studio: Darryl F. Zanuck maalaishenkisiä elokuvia (John Ford: Vihan hedelmät) ei juurikaan pitkäaikaisia tähtiä Shirley Temple ( lapsitähtenä1935-38) Henry Fonda, John Wayne, Gregory Peck, Tyrone Power, Loretta Young, Susan Hayward, Richard Widmark sodan aikana suosituimpia Betty Grable-musikaalit Ohjaajia: Henry King, John Ford, Allan Dwan

Warner Brothers

Warner Brothers Jack, Albert, Sam ja Harry Warner: Nickelodeon-teattereita 1900-luvun alussa Harry Warner talousjohtajana, Jack Warner studiojohtajana Elokuvat tummasävyisiä, nopeita, usein rikosaiheisia ”rahvaanomaisempia” kuin MGM:llä Halvat budjetit  lavasteet eivät niin näyttäviä kuin MGM:llä  juonia kierrätettiin (käsikirjoitusosastoa kutsuttiin “kaikukammioksi”); kehiteltiin genrejä /juonikaavoja ja sitten hyödynnettiin niitä

WB: Genrejä ja tähtiä Genrejä: Kovia urbaaneja draamoja (gangsteri- ja dekkarielokuvat, reportterielokuvat, ongelmaelokuvat) Elämäkertaelokuvia (biopics) Seikkailu- / miekkailuelokuvia 30-luvun alussa myös musikaaleja (Busby Berkeley) Tähtiä: Humphrey Bogart, Bette Davis, James Cagney, Edward G. Robinson, Erroll Flynn, Claude Rains, Mary Astor, Paul Muni, Jane Wyman Looney Tunes (Merrie Melodies) –piirrettyjä (Väiski Vemmelsääri, Repe Sorsa, jne.)

WB:n elokuvia Gangsteri: Ongelmaelokuva Musikaali Bogartin elokuvia Pikku Caesar, Yhteiskunnan vihollinen Ongelmaelokuva Olen vainottu kahlekarkuri Musikaali 42nd Street Bogartin elokuvia Maltan haukka, Casablanca, Syvä uni Elämäkertaelokuva Story of Louis Pasteur, The Life of Emile Zola

RKO (Radio-Keith-Orpheum)

RKO suurista lyhytikäisin: per. 1928 - katosi 1955 koko ajan jäljessä muista 30-luvun talousvaikeuksissa (konkurssi); uudelleenorganisoitiin vasta 1940 sodan ajan tuotannon kasvu nosti myös RKO:n

RKO MENESTYKSIÄ: - 1933 King Kong - Fred Astaire & Ginger Rogers -musikaalit 1934-38 - levitti Disneyn animaatioita - Citizen Kane (1941) - Ihmeellinen on elämä (1946) RKO:n B-yksikkö Tuottaja Val Lewton - kauhu (I Walked with a Zombie; Cat People) - noir (Out of the Past) ohjaaja Jacques Tourneur

Fred Astaire ja Ginger Rogers

Universal

Universal Carl Laemmle 30-l alku: kauhufilmit B-elokuvia Tähtinä Bela Lugosi (Dracula 1930), Boris Karloff (Frankenstein, 1931, Muumio 1932) B-elokuvia Sherlock Holmes (Basil Rathbone) Universal-studiot

Columbia

Columbia Johtaja Harry Cohn (johtaja) - pienet budjetit, mutta suositut filmit Ei juuri omia tähtiä tai ohjaajia; näyttelijöitä ja ohjaajia lainattiin Frank Capra ja screwball-komedia Capra: It Happened One Night, 1934 Tähdet Clark Gable lainassa MGM:ltä ja Claudette Colbert Paramountilta vierailuja ohjaajilta: mm. Howard Hawksin His Girl Friday B-westernejä

United Artists

United Artists Ensisijaisesti levitysfirma Perustajina 1919 ajan suosituimmat ohjaajat ja näyttelijät Charlie Chaplin, D.W. Griffith, Mary Pickford, Douglas Fairbanks levitysfirma heidän omille elokuvilleen muut vetäytyivät 30-l puoliväliin mennessä; Chaplin teki elokuvia hitain välein myöhemmin myös muut riippumattomat tuottajat ja tähdet (Samuel Goldwyn, Buster Keaton, Alexander Korda, David O. Selznick) levittivät UA:n kautta siirtyivät muille II maailmansodan loppuun mennessä antoi joillekin tähdille hyvin suuren kontrollin tekemisiinsä UA ainoa firma jonka tulot pienenivät II maailmansodan buumin aikana

Riippumattomat tuottajat Tekivät elokuvia itsenäisesti, mutta levittivät isojen studioiden kautta Yhtäältä suuren budjetin A- tuotantoja, toisaalta halpoja B-tuotantoja A-tuottajia David O. Selznick (Tuulen viemää 1939, Hitchcockin 1940-luvun alun elokuvia) Samuel Goldwyn (Parhaat vuotemme, 1946) B-tuotantoyhtiöitä (ns. ”Poverty Row”-studiot) Republic, Monogram, Grand National, Victory, Majestic, PRC halpoja lännenelokuvia, rikoselokuvia, sarjaelokuvia (Charlie Chan)

Esityskierrokset (run-zone clearance system) Elokuvilla erihintaisia esityskierroksia (run) Eri kierrosten teatterit jaettu alueittain (run-zone) Ns. ensimmäisen kierroksen (first run) teattereissa kalleimmat hinnat Kierrosten välillä yleensä 30 päivän odotusaika (clearance), minkä jälkeen elokuvaa voitiin alkaa esittää seuraavan kierroksen teatterissa Kierroksia saattoi suurissa kaupungeissa olla yli kymmenen Big Five –yhtiöt määrittivät kaikkien USA:n kaupunkien kierrokset, alueet ja odotusajat

Teatterien ohjelmiston valinta Big Five-yhtiöiden teatterit ottivat ensin oman studion elokuvat ja sen jälkeen muita Riippumattomille teattereille annettiin kierroksen / alueen statuksen mukainen esitysajankohta ja määriteltiin pääsylipun minimihinta Block booking: saadakseen menestyselokuvia, riippumattoman teatterinomistajan tuli ottaa samassa "blokissa" studion muutkin elokuvat seuraavaksi vuodeksi Blind buying: riippumattomat teatterinomistajat joutuivat valitsemaan elokuvat "sokkona", ts. ilman ennakkokatselua ja vain vähäisin ennakkotiedoin

Uudenlaiset esityskäytännöt 1930-luvulta alkaen Mykkäkaudella elokuvaesityksiin liittyi eläviä ohjelmanumeroita (lauluesityksiä ym.) Äänielokuvan myötä näistä luovuttiin. 1920-luvulla elokuvia esitettiin suurissa elokuvapalatseissa, joissa oli paikannäyttäjät, jne. 1930-luvun alun laman myötä luksusesityksistä luovuttiin ja yritettiin hankkia muita tuloja oheismyynti: karamellit, pop corn, juomat oheistuotteet (lipun mukana esim. posliiniastia; käymällä säännöllisesti elokuvissa sai kerättyä koko astiaston)

Double Bill (”tuplanäytös”) Merkittävä uutuus oli ns. ”double bill”: samalla lipulla näki kaksi elokuvaa Alkukuvana halvemmalla tehty ns. B-elokuva Pääkuvana korkean budjetin ns. A-elokuva Väliajalla oli tauko, jolloin yleisö saattoi ostaa virvokkeita (popcornista tuli merkittävä ansaintamuoto elokuvateattereille)

A- ja B-elokuvat A-elokuvat näyttäviä ja korkealla budjetilla tehtyjä studioiden omaa tuotantoa tai riippumattomien A-elokuvien tuottajien tekemiä B-elokuvat halvalla ja nopeasti tehtyjä elokuvia tekijöinä suurten studioiden omat B-osastot ja Poverty Row –studiot lyhyempi esitysaika kuin A-kuvilla (60-75 min) ei yleensä tähtiä lähinnä genre-elokuvia (kaavat) RKO:n 40-luvun B-kauhuelokuvien kaava (Val Lewton): ” Kaavamme on yksinkertainen. Rakkaustarina, kolme kohtausta vihjailevaa kauhua ja yksi, jossa on todellista väkivaltaa. Himmennys. Kaikki on ohi alle 70 minuutissa.”

A- ja B-elokuvien ansaintalogiikka A-elokuvien tuotto perustui myytyjen lippujen määrään studiolle tietty prosentti lipputuloista tulojen suuruus riippuvainen katsojamäärästä B-elokuvat yleensä myytiin (pienellä) standardihinnalla tulo pientä, mutta taattua yleisömäärillä ei suurta merkitystä taloudellisesti vähemmän riskaabelia kuin A-elokuvien tekeminen riskin pienuuden takia kontrolli vähäisempää ja tekijöillä suurempia vapauksia

Studioiden perilliset: USA:n suuret levitysyhtiöt tänään Time Warner (Warner Brothers) Disney (Buena Vista) Viacom (Paramount) Sony Pictures (Columbia / TriStar) News Corp. (20th Century Fox) NBC Universal

LEVITYS Levityssektorilla eniten taloudellista valtaa elokuvabisneksessä Levityssektori yhdistää tuottajat ja esittäjät ja rahavirrat kulkevat sen kautta USA: esittäjät saavat elokuvan tarjousten (bidding) perusteella Yleensä elokuva näytettävä ennen tarjousten tekemistä (useimmissa USA:n osavaltioissa) Blind booking : elokuva vuokrataan esittäjille ilman että he näkevät sitä Block booking: suosikkielokuvan saamiseksi on vuokrattava myös joukko muita elokuvia

LEVITYS VS. ESITYS USA:ssa levityssektorin taloudellinen valta suhteessa esittäjiin perustuu mm. siihen, että levittäjä saa lipputuloista suurimman osan Tavanomainen sopimus: 1 viikon lipputuloista 90% levittäjälle 2 seuraavaa viikkoa 70% levittäjälle 2 seuraavaa viikkoa 50% levittäjälle Vasta tämän jälkeen levittäjän osuus laskee 30%:iin Levittäjän intressissä saada paljon tuloja nopeasti ja uusia elokuvia kierrokseen; esittäjää suosii pitkään pyörivä elokuva Esittäjälle lisätuotteet (popcorn ym.) usein lipputuloja merkittävämpi tulonlähde Suurimmat levitysyhtiöt keräävät USA:n lipputuloista 95% ja muun maailman lipputuloista yli 50%

Hollywood-elokuvan kustannukset 2007 Elokuvan kustannukset jaetaan USA:ssa kahteen pääosaan: Negative cost" (negatiivikustannus), eli elokuvan kustannukset siihen asti kun esityskopion masternegatiivi on saatu leikattua valmiiksi (= elokuvan tekeminen) Marketing cost (markkinointikustannukset): elokuvan mainonta, levitys, esityskopiot, oheistuotteet Negative cost jaetaan edelleen ns. "above the line" ja "below the line" kuluihin "Above the line" ("viivan yläpuoliset") kulut ovat elokuvanteon "varsinaisia" tai keskeisiä kustannuksia (esim. käsikirjoitus, päänäyttelijät, ohjaaja) "Below the line" ("viivan alapuoliset") kulut ovat "lisä"kustannuksia (tuotantoryhmän kulut, toissijaiset näyttelijät, vakuutukset, jne.) USA:ssa keskimääräinen elokuvan kokonaiskustannus 2007 oli 106,7 m$, josta negative cost 70,8 m$ ja markkinointikustannus 35,9 m$. Vrt. suomalaisten pitkien fiktioiden budjetti 2007 n. 1-1,5 m€.

Time Warner Elokuvatuotantoa ja levitystä: TV-toimintaa: Warner Bros. Castle Rock New Line Cinema Fine Line TV-toimintaa: CNN HBO Turner Network / Turner Classic Movies Cartoon Network Julkaisutoimintaa: Time, Life, People, Sports Illustrated Musiikki: Warner Music

Disney (Buena Vista) Elokuvatuotantoa ja levitystä TV-toimintaa Muuta: Hollywood Pictures Touchstone Walt Disney Pictures Miramax TV-toimintaa ABC Disney Channel Muuta: Disneyland-huvipuistot

Viacom / Paramount VIACOM = Video and audio communications Elokuvatuotantoa ja levitystä Paramount Pictures DreamWorks (2006 alkaen) TV-toimintaa MTV Vuoteen 2005 CBS CBS irtautui omaksi yhtiökseen Viacomista 1.1.2006 (nykyinen CBS Corporation on "alkuperäinen" Viacom) Molemmilla edelleen sama pääomistaja (National Amusements / Sumner Redstone)

Sony / Columbia - TriStar Elokuvatuotantoa ja levitystä Columbia Pictures TriStar Mandalay Sony Pictures Classics Esitystoimintaa Loew's Cineplex Entertainment TV-tuotantoa Columbia/Tristar television Musiikkia: Sony Music (ex Columbia) Muuta: Sony omistaa MGM:n ja United Artists –yhtiöiden oikeudet Pohjoismaissa yhteistyössä Nordisk Filmin (Egmont) kanssa

News Corp. / 20th Century Fox Rupert Murdoch Elokuvatuotantoa ja levitystä 20th Century Fox Fox Searchlight TV-toimintaa Fox Network Julkaisutoimintaa (esim.) The Times The Sun

NBC Universal NBC ja ranskalainen Vivendi Universal (mm Canal+) muodostivat NBC-Universal yhtiön 2004 General Electric omistaa 80%, Vivendi 18,5% Elokuvatuotantoa ja levitystä Universal Pictures Working Title Focus Features TV-toimintaa NBC Musiikkia: Universal Music (ex PolyGram)

Will Haysista ikärajasuosituksiin Hollywoodin sensuuri Will Haysista ikärajasuosituksiin

1920-luku: sensuurimielialan nousu 1920-luvulle tultaessa ohjelmistossa joitain rohkeita elokuvia, joissa esim. avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin suhtauduttiin kevyesti (Cecil B. DeMillen seksikomediat, Erich von Stroheimin Blind husbands 1919) Erilaisia skandaaleja Hollywoodissa: nähtiin pahdeiden pesänä 1920 ”Americas Sweetheart” Mary Pickford erosi ja nai Douglas Fairbanksin 1921 Koomikko Roscoe ”Fatty” Arbucklen kodissa järjestettiin ”wild party”, jossa yksi nainen kuoli; Arbucklea syytettiin 1922 ohjaaja William Desmond Taylor murhattiin  Sensuurivaatimuksia

Hollywoodin vastaus: MPPDA 1922 perustettiin elokuvatuottajien ja levittäjien järjestö MPPDA (Motion Picture Producers and Distributors Association) Keskeinen tavoite: välttää ulkopuolinen sensuuri (itsesensuurin avulla) Elokuvia siistittävä niin, että ulkoista sensuuria ei tulisi Johtajaksi Will Hays presbyteeri, republikaani, suhteet Washingtoniin Ei vain sensuuriorganisaatio: MPPDA harjoitti vienninedistämistä, hankki tietoja eri maiden lainsäädännöistä, lobbasi, jne.

Will Haysin toimet 1920-luvulla suurimman skandaalin aiheuttanut Arbuckle asetettiin pannaan, vaikka hän saikin oikeudessa vapauttaneen päätöksen 1924 MPPDA:lta ohjeisto, jonka mukaan elokuvia piti tehdä ei noudatettu tiukennuksia 1927 ja 1930, mutta niillä ei vaikutusta

1930-luvun alku: sensurimieliala kiristyy lama lisäsi konservatismia; 20-luvun vapaamielinen ”jazz age” nähtiin laman syynä valtion ja kaupunkien sensuurilautakunnat ja muut painostusryhmät kiristivät otettaan 1932-33 Payne-säätiö julkaisi tutkimuksen elokuvien (haitallisesta) vaikutuksesta lapsiin

”The Hays Code” 1930 1930 ulkoinen paine pakotti MPPDA:n ottamaan käyttöön kiristetyn tuotanto-ohjeiston: (”production code” tai Will Haysin mukaan ”the Hays Code”) Ohjeisto määritteli hyväksytyt tavat kuvata rikollisuutta, seksiä, väkivaltaa, jne. Esimerkkejä: ”rikoksenteon menetelmiä ei saa näyttää” ”seksuaalinen perversio [=homous] ja kaikki viitaukset siihen ovat kiellettyjä” pariskunnilla oli oltava erilliset sängyt (brittisensorien pelosta

1930-34: ei tehoa Yhtiöt vastustivat koodia 1930-luvun alussa taloudelliset vaikeudet laman takia: halutttiin räväkämpiä (ja myyvempiä) elokuvia gangsterielokuvat 1930-32 (Little Caesar, Public Enemy, Scarface) vapaamielistä seksuaalisuutta sisältävät elokuvat (Red-Headed Woman 1932, Mae Westin elokuvat)

1934: tuotantokoodi toimivaksi Ulkoisen sensuuriuhan kasvaessa Hays vaati yhtiöitä noudattamaan koodia 1934 1934 uudet säännöt: ilman MPPDA:n hyväksymisleimaa levitetyistä elokuvista $25.000 sakko ilman hyväksymisleimaa elokuvaa ei myöskään saanut esittää MPPDA:n jäsenteattereissa Sanktiot pakottivat yhtiöt noudattamaan koodia

Haysin koodin vaikutus Määritti tiukasti elokuvatuotantoa vuodesta 1934 aina 1950-luvun puoliväliin asti; lopullisesti menetti merkityksensä vasta 1960-luvulla Muutti elokuvailmaisua (vihjailevuus, epäsuora ilmaisu) esim. Lubitsch: pariskunnan varjo heittyy vuoteelle Esti ulkopuolisen sensuurin USA:ssa ei edelleenkään valtiollista tai muuta lakiin perustuvaa elokuvasensuuria

Sensuurin höltyminen Sensuurin perustana 1930-40-luvuilla yhtäältä Hollywoodin tuotantokoodi (Haysin koodi) toisaalta paikalliset sensuurilautakunnat (sensuurilainsäädäntöä ei ollut) käänne paikallisten sensuurilautakuntien asemassa: Roberto Rossellinin Ihmeen (1948) maahantuonti käänne Haysin koodin suhteen: vuoden 1948 Paramount-päätös

Rosselinin Ihme (1948) ja elokuvien sananvapaus Elokuva kertoo heikkoälyisestä naisesta (Anna Magnani), joka tulee raskaaksi ja kuvittelee olevansa Jumalan Pojan äiti New Yorkin sensuurilautakunta piti elokuvaa uskontoa / Jumalaa pilkkaavana  halusi kieltää 1952 korkein oikeus päätti, että myös elokuvia koskee sananvapauslainsäädäntö: elokuvalle sananvapaudensuoja myöhemmät oikeuden päätökset: elokuvia voitiin sensuroida vain "siveettömyyden" ("obscenity") takia -- käsitettä ei kuitenkaan tarkemmin määritelty. monet paikalliset sensuurilautakunnat lopettivat toimintansa ja vain harvoja elokuvia kiellettiin

Paramount-päätös 1948 1938 vireille juttu United States vs. Paramount Pictures, Inc. et al. syyte antitrustilakien rikkomisesta Paramountille ja muille suurille studioille (= big 5 + little 3) Syytteeen mukaan studiot muodostivat laittoman trustin (= kartelli), joka rajoitti kilpailua (vertikaalinen integraatio, block-booking käytäntö) 1948 langettava päätös

Paramount-päätös 1948 Vuonna 1948 annettu USA:n korkeimman oikeuden ”Paramount-päätöksenä” tunnettu ratkaisu muuti ratkaisevasti Hollywoodin bisneskäytäntöä Oikeus totesi studioiden syyllistyneen monopolistisiin käytäntöihin. Seurauksena Studioiden oli luovuttava teatteriketjuistaan Block bookingista oli luovuttava

Paramount-päätöksen vaikutuksia Riippumattomat teatterit saivat ohjelmistoonsa myös suuren budjetin suosikkielokuvia (vaikka televisio ajoikin lopulta monet niistä konkurssiin) pienemmät studiot saattoivat tehdä suuren budjetin elokuvia (koska niitä saatettiin levittää isoihin teattereihin) Universal: The Glenn Miller Story (1954, Anthony Mann) Columbia: Täältä ikuisuuteen (1953, Fred Zinnemann) riippumaton tuotanto lisääntyi tähdet ja ohjaajat perustivat omia yhtiöitään 1946-1956 riippumattomien tuotantojen määrä kaksinkertaistui n. 150:een vuodessa Studiot eivät voineet enää sensuroida elokuvia koska ne eivät voineet määrätä teatterien ohjelmistoa

Haysin koodista luopuminen 1960-luvulle tultaessa yhä useampi elokuva laitettiin levitykseen ilman MPAA:n hyväksyntää (MPAA = Motion Picture Association of America) 1966 MPAA lopetti hyväksyntäsertifikaattien myöntämisen hetken aikaa käytössä määritelmä "Suggested for Mature Audiences" 1968 uusi systeemi: ikärajasuositukset, jossa elokuvat luokiteltiin ryhmiin G (general), M (mature), R (restricted - alle 16 v. vanhempien seurassa X (ei alle 17 v.) myöhemmin muokattiin: R-kategorian 16 v ikäraja nostettiin 17 vuoteen; M korvattiin kategorialla PG (parental guidance suggested ) Nykyversio [hakasuluissa suurin piirtein vastaava suomalainen luokitus]: G [S / K7] PG [K7 / K11] PG-13 [K11 / K13] R [K15 / K18] NC-17 (kielletty alle 17-vuotiailta; entinen X) [K18] Huom! Suomalaisissa ikärajoissa pelkkä alastomuus sinänsä tai kiroilu eivät ole ikärajaperusteita – tällöin R-ikärajan esim. kiroilun perusteella saanut elokuva voi saada Suomessa alemman ikärajan

Muutokset tuotannossa II maailmansodan jälkeen

Keskeisiä syitä muutokseen 1) Vuoden 1948 Paramount -päätös 2) Muutos elämäntyylissä ja kilpailevat viihteet

Tilanne sodan jälkeen Sodan jälkeen elokuvateollisuuden tilanne näytti aluksi hyvältä; 1946 kaikkien aikojen menestyksekkäin vuosi Viennistä tuli yhä merkittävämpää (monissa maissa tuotanto alamaissa sodan takia) ennen sotaa tuloista ulkomailta n. 1/3 60-l puoliväliin mennessä ulkomailta jo n. 50% 90-luvulla ulkomaantulot ylittivät kotimaan tulot 1946 jälkeen katsojamäärät laskivat 46: 98 miljoonaa katsojaa 57: 47 miljoonaa samana vuosikymmenenä n. 4000 teatteria lopetti

Muutos elämäntyylissä ja kilpailevat viihteet Muutto esikaupunkeihin muutti elämäntapaa elokuvateatterit kaukana (keskustassa) helpompi kuunnella radiota ja myöhemmin katsella televisiota 1954 USA:ssa 38 miljoonaa TV-vastaanotinta 1950-l lopulla 90% perheistä omisti TV:n muut huvitukset (urheilu, musiikkitallenteet) elokuvateollisuuden tulot putosivat 74% vuosina 1947-1957 esikaupunkien asukkaat valitsivat tarkemmin mitä menivät katsomaan (”tärkeät” elokuvat: kirjallinen lähde, kuuluisat tähdet, näyttävyys) elokuvia tuotettiin vähemmän, mutta samalla niistä pyrittiin tekemään näyttäviä attraktioita

Tuotantotavan muutos: pakettituotanto kun suuret studiot joutuivat vähentämään tuotantoaan, riippumattomista yhtiöistä tuli tärkeämpiä oli halvempaa ostaa riippumattomalta yhtiöltä valmis "pakkaus" tekijöineen ja esiintyjineen kuin pitää yllä säännöllistä palkkaa saavaa tähtikaartia 1954 enää MGM teki itse kaikki elokuvansa 1959 n. 70% kaikista elokuvista oli riippumattomien yhtiöiden tekemiä 1960-luvulla käytännössä kaikki elokuvat riippumattomien tekemiä (studiot keskittyivät TV-sarjojen tekemiseen).

Uudet esityskäytännöt Riippumattomat tuotannot liittyivät myös uuteen levitysstrategiaan: elokuvilla tietyt rajatut kohderyhmät, ei enää koko perhe Disney: lapset ja teini-ikäiset teini-ikäisistä tärkeä kohderyhmä AIP: rock-musikaaleja, kauhua ja sci-fiä, jne. suuret yhtiöt: ”puhtaat” teinielokuvat (Pat Boone) Ylisön segementoituminen synnytti myös uusia esityskäytäntöjä, mm. Art-House –teattereita ja Drive-In -teattereita

Laajakankaat ja muut houkuttimet TV:n vastapainoksi elokuvista oli tehtävä näyttäviä Yksi ratkaisu: laajakankaat Myös muita yritelmiä 3-ulotteiset elokuvat 1952-1954 jopa ”hajuelokuva” (”The Scent of Mystery”, 1958)

Tärkeimmät 1950-luvun laajakangasmenetelmät WIDESCREEN Tärkeimmät 1950-luvun laajakangasmenetelmät

1952 Kuvattu kolmella kameralla Esitys kolmella projektorilla kuvan laajuus 146 astetta; kuvasuhde n. 2,60:1

Cinerama-kuva kolmella filmillä + 35 mm magneettifilmi jossa 7 ääniraitaa, sekä kuvien yhdistelmä (Elokuvan How the West was Won aloituskuva)

1953 20th Century Fox esitteli 1953 Anamorfinen linssi - helppo käyttää kuvasuhde alun perin 2,66:1 myöh. kuvasuhde 2:35:1 (optinen- ja magneettiääni) tai 2:55:1 (magneettiääni)

Cinemascope-kuva ilman kuvattuna ja esitettynä (The Robe, 1953)

1954 35 mm filmille kuvattiin poikittain (8 reiän alalle) -- parempi kuvanlaatu kopiot voitiin tehdä tavalliselle filmille; joissain teattereissa erikoisprojektoreita kuvasuhde 1,66:1 / 1,85:1 1954 (White Christmas) -1960 (One-eyed Jacks) Hitchcock: Vertigo, Vaarallinen romanssi, ym.

VistaVision Vertigossa

1955 65 mm filmi kuvauksessa, kopiot 70 mm filmille 5 mm ääniraidan kanssa kuvasuhde 2,2:1 (kuvaus) 2,35:1 (esitys)

1957 65 mm filmi + anamorfinen linssi kuvasuhde 2,76:1 Ben Hur (1959)

60-luvun puolivälissä kolme laajakangasmetodia vakiintunut: anamorfinen 35 mm 2,35:1 (Cinemascope) ei-anamorfinen 35 mm 1,85:1 ei-anamorfinen 70 mm 2,2: 1