Saksa 1920-luvulla Ekspressionismi

Saksan elokuvateollisuus I maailmansodan jälkeen Sotatappiosta huolimatta Saksan elokuva-teollisuus selvisi sodaasta vahvana: 1918-1933 Saksan elokuvateollisuus heti Hollywoodin jälkeen seuraava mitä tulee kokoon, tekniseen osaamiseen ja kansain-väliseen vaikutukseen. Miten Saksa onnistui siinä, mihin voitokas Ranska ei pystynyt?

Syitä Saksan menestykseen 1) Eristyneisyys sodan aikana  oman tuotannon kasvu 1916 hallitus kielsi ulkomaisten elokuvien tuonnin lähes kokonaan elokuvateatterien kysyntä ei kuitenkaan laskenut oli tuotettava enemmän elokuvia kotimarkkinoille tuotantoyhtiöiden määrä nousi 25:stä (1914) 130:een (1918) sodan jälkeen tosin Ufa:n (Universum Film Aktiengesellscahft) perustaminen aloitti trendin suurempiin yhtiöihin siirtymiseen.

Syitä Saksan menestykseen 2) Tuontirajoitukset jatkuivat vielä sodan jälkeen Toisin kuin Ranskassa, ei Saksassa poistettu tuontirajoituksia heti sodan jälkeen, vaan ne jatkuivat vuoden 1920 loppuun asti Tuottajat saattoivat toimia vähäisen kilpailun tilanteessa yhteensä lähes 5 vuotta

Syitä Saksan menestykseen 3) Valtio tuki elokuvatuotantoa (toisin kuin Ranskassa) koko tuontirajoitusperiodin ajan valtio tuki elokuvatuotantoa kasvu jatkui vielä sodan jälkeen: 1921 tuotantoyhtiöitä jo noin 300 1922 mennessä saksalaisvastaiset mielialat olivat vähentyneet, ja saks. elokuvat tulivat kuuluisiksi kansainvälisesti

Syitä Saksan menestykseen 4) Inflaatio sodanjälkeinen hyperinflaatio paradoksaalisesti paransi Saksan asemaa maailmanmarkkinoilla 1918 1 USD = 4 DEM 1923 (alkuvuosi) 1 USD = 50.000 DEM 1923 (loppuvuosi) 1 USD = 6.000.000.000 DEM inflaation takia työvoima ja materiaalit olivat halpoja, joten näyttäviä elokuvia kyettiin tekemään murto-osalla siitä hinnasta, mitä elokuvat maksoivat USA:ssa tuonti kallista, vienti halpaa ---> hinta sulki ulkomaiset kilpailijat pois ihmisten ei kannattanut säästää rahaa, vaan kuluttaa se mahd. nopeasti - esim. elokuviin SAKSALAINEN ELOKUVATEOLLISUUS ONNISTUI MYÖS LUOMAAN KANSAINVÄLISESTI KIINNOSTAVIA (JA KAUPAKSI MENEVIÄ) ELOKUVIA

Madame Dubarry (Ernst Lubitsch 1919)

Saksalainen ekspressionismi

Ekspressionismi taidesuuntauksena alkoi n. 1908 teatterin ja maalaustaiteen tyylinä; eri Euroopan maissa, mutta erityisesti Saksassa (edelläkävijänä esim. Edward Munchin Huuto) reaktio realismia vastaan; sisäinen emotionaalinen todellisuus ulkoisen ilmiasun sijaan

Ekspressionismi maalaustaiteessa ja teatterissa Maalaustaide: Die Brücke (Silta)-ryhmä Dresden -Berliini 1905-1913 (Ernst Ludwig Kirchner, Erich Heckel, Karl Schmit-Rottluff + Emil Nolde); Der Blaue Reiter (Sininen ratsastaja) -ryhmä per. 1911 (Franz Marc, Wassily Kandinsky, Paul Klee); Muita: Oskar Kokoschka, Lyonel Feininger Piirteitä: vääristymät, voimakkaat värit, jyrkät valon ja varon erot, pilapiirrosmaisuus (ei syvyyttä luovia pehmeitä varjoja), epärealistiset värit (esim. siniset hevoset), groteskius, vääristyneet ilmeet Teatteri: 1908 Oskar Kokoschkan näytelmä Mörder, Hoffnung der Frauen; lavasteet: jyrkkä valon ja varjon ero, vääristyneet linjat; näyttelijät huusivat, tekivät voimakkaita eleitä, koreografisia liikeitä---> tunteiden mahdollisimman suora ja äärimmäinen ilmaisu 1910-luvun lopulla ekspressionismi oli muuttunut radikaalista, kokeellisesta suuntauksesta laajasti hyväksytyksi tyylisuunnaksi

Ekspressionismi maalaustaiteessa Die Brücke ja Der Blaue Reiter

Heckel: Kaksi miestä pöydän ääressä, 1913

Kirchner: Omakuva sotilaana

Ekspressionismi elokuvaan: Tohtori Caligarin kabinetti (1920) Helmikuu 1920: Berliinissä saa ensi-iltansa elokuva, jota pidetään välittömästi jonain ehdottomasti uutena elokuvassa: Tohtori Caligarin kabinetti tyylitellyt lavasteet, jossa oudot vääristyneet rakennukset on maalattu teatraaliseen tyyliin kankaisille taustakulisseille näyttelijät eivät pyri realistiseen esittämistapaan; sensijaan he turvautuvat vääntyneisiin, tanssimaisiin liikkeisiin Kriitikot: muiden taiteiden ekspressionistinen tyyli on tullut elokuvaan

Robert Wiene: Das Kabinet des Dr. Caligari (1919/20)

Cesaren kujanjuoksu kuolemaan Tohtori Caligarin kabinetti

Robert Wiene:Das Cabinet des Dr. Caligari Saksa 1919/20

Elokuvallinen ekspressionismi: tyylipiirteitä Painopiste näyttämöllepanossa (erityisesti lavastus, puvustus ja valaistus) ”Lavasteet näyttelevät”; kaikkien näyttämölle-panon osien ”sulauttaminen”; näyttelijä vain osa lavastusta Conrad Veidt (Caligarin Cesare), 1924: "Jos lavastus edustaa samaa mielentilaa, joka hallitsee henkilöhahmoa, löytää näyttelijä lavastuksesta arvok-kaan avun oman roolinsa rakentamiseen ja esittämi-seen. Hän voi sulauttaa itsensä esitettyyn ympäristöön ja molemmat liikkuvat samaan tahtiin."

Elokuvallinen ekspressionismi: tyylipiirteitä Vääristely ja liioittelu talot kulmikkaita ja vääntyneitä, porraskäytävät vinoja diagonaalit, valon ja varjon jyrkät erot näyttelijöiden groteskit, vääristyneet (kouristuksenomaiset) liikkeet siis: vinksahtanut, vino, väärä Ekspressionistinen näytteleminen äärimmäistä "mykkäelokuvan näyttelemistä” syy nimenomaan näyttelemisen sovittaminen mise-en-sceneen Näytteleminen vastakkaista luonnolliselle käyttäytymiselle: oudot liikkeet, pysähtymiset, äkkinäiset liikkeet

Elokuvallinen ekspressionismi: tyylipiirteitä samanlaisten muotojen rinnastus/toisto Murnau: ei juurikaan ilmeisiä keinotekoisia lavasteita; kuitenkin useita tyyliteltyjä kompositioita, joissa hahmot sekoittuvat ympäristöönsä Ihmishahmot esim. vääristyneiden puiden vieressä, luodaan samanlaisia muotoja Valaistus yksinkertainen, korostaa pintojen kaksiulotteisuutta Valon ja varjon voimakas kontrasti varjot

Elokuvallinen ekspressionismi: tyylipiirteitä tyylitellyt pinnat Caligari: Janen vaatteissa samoja vääristyneitä viivoja kuin lavasteissa Langin: Sigfried: sotilaat muodostavat samanlaisen kuvion kuin valtaistuinsali Golem: savinen hahmo sulautuu saviseen ympäristöön symmetria tapa yhdistää näyttelijöitä, pukuja ja lavasteita niin, että kokonaiskompositio korostuu Langin filmeissä paljon (Siegfried, Algol)

Elokuvallinen ekspressionismi: teemoja menneisyys, eksoottiset paikat fantasia, kauhu Der Schatz: menneisyydessä tapahtuva legendaarisen aarteen etsintä Die Niebelungen: (Siegfried, Kriemhildin kosto): traditionaalinen eepos, lohikäärme, maagisia elementtejä keskiaikaisessa ympäristössä Nosferatu: vampyyritarina 1800-luvulta Golem:keskiaikaisessa ghetossa elävä rabbi herättää savikuvan henkiin vaikutus amerikkalaiseen kauhuelokuvaan 20-30-luvun vaihteessa Metropolis: variaatio teemasta - menneisyyden sijasta tyylitelty tulevaisuus kehyskertomukset, sisäiskertomukset

Ekspressionistisia elokuvantekijöitä Robert Wiene (Caligari, Orlacs Hände) Paul Wegener (Der Golem) Fritz Lang (Dr. Mabuse, Die Niebelungen, Metropolis) F.W. Murnau (Nosferatu, Tartuffe, Faust) Artur Robison (Schatten) Paul Leni (Wachsfigurenkabinett) Keskeinen taustahahmo tuottaja Erich Pommer

F.W. Murnau: Nosferatu - eine Symphonie des Grauens, Saksa 1921/22

Artur Robison: Schatten (1923)

F.W. Murnau: Tartuffe, 1925

Fritz Lang: Siegfried (1924)

Ekspressionismin loppu Intensiivisin tuotantojakso 1920-24 Viimeisinä vuosian vain kaksi: Murnaun Faust ja Langin Metropolis Metropoliksen ensi-ilta merkitsi samalla ekspressionismin kauden päättymistä Syitä muutokseen: Ylisuuret budjetit ja inflaation loppu Hyperinflaatio ohi vuoteen 1924 mennessä: tuotantokurstannukset nousivat Erich Pommer antoi Murnaun ja Langin ylittää budjetit em. elokuvissa ---> Ufa lähes konkurssiin ---> Pommerille potkut tekijöiden muutto muualle (= Hollywoodiin) vuoteen 27 tultaessa tyyli ei enää jaksanut innostaa tekijöitä Wiene Itävaltaan, luopui ekspressionismista -24 jälkeen;- Paul Leni Universalille 1926; Murnau Faustin jälkeen Yhdysvaltoihin näyttelijät Conrad Veidt ja Emil Jannings USA:ssa 1926-29 myös Erich Pommer USAan vähäksi aikaa; palasi Ufaan tavalliseksi tuottajaksi vuonna 1927 Lang ainoa merkittävä ekspressionistinen ohjaaja, joka oli jäljellä Saksassa; myös hän siirtyi myöhemmin USA:an

Merkittäviä ekspressionistisia elokuvia Robert Wiene: Das Cabinet des Dr. Caligari (1920) Paul Wegener: Der Golem, wie er in die Welt kam (1920) Fritz Lang: Dr. Mabuse, der Spieler (1922) Nosferatu, eine Symphonie des Grauens (1922, Regie: Friedrich Wilhelm Murnau) Schatten (1923, Regie: Arthur Robison) Orlacs Hände (1924, Regie: Robert Wiene) Das Wachsfigurenkabinett (1924, Regie: Paul Leni) Der letzte Mann (1924, Regie: Friedrich Wilhelm Murnau) Fritz Lang: Die Nibelungen (1924; osa 1: Siegfried; osa 2: Kriemhilds Rache) Faust - eine deutsche Volkssage (1926, Regie: Friedrich Wilhelm Murnau) Metropolis (1927, Regie: Fritz Lang)