1930-luvun “käänne” Heideggerin myöhäisfilosofia on ei-ihmiskeskeistä, anti-humanistista. Olemiskysymys ihmisen olemassaolosta irrallaan. ”Kieli on olemisen talo. Ihminen asettuu siihen asumaan. Ajattelijat ja runoilijat ovat tämän asunnon vartijoita”. Esisokraatikot kuuluivat alkuperäiseen ”ajattelemisen” vaiheeseen. Sokrates ja Platon merkitsivät rappion alkua.

Taiteesta Luento Taideteoksen alkuperä (1935). Autenttinen taide tunkeutuu asioiden ytimeen. Taideteos säilyttää ja antaa olemiselle asunnon ja olinpaikan, jota oleminen ei löydä muualta. ”Taiteilija on teoksen lähde. Teos on taiteilijan lähde. Toista ei ole ilman toista”. Molemmat ovat ikään kuin ”olemisen totuuden” tuotteita. Taideteos kuvaa totuuden ristiriitaisen kätkeytymisen ja paljastumisen (esim. kreikkalainen temppeli).

Tekniikka Tekniikka & luonnon riisto olemisen unohtamisen muotoja. Perinteinen tekniikka oli sopusoinnussa ympäristön kanssa (esim. maanviljelys). “Planetaarinen teknologia” ylittää ideologiset rajat. Pohjimmiltaan kyse ontologisista pohdinnoista, ei ekologisesta huolesta luonnon tuhoutumisesta ”Olisi mieletöntä juosta sokeasti vasten teknistä maailmaa. Olisi lyhytnäköistä haluta tuomita tekninen maailma pirun työksi. Olemme määrättyjä teknisille objekteille; ne vaativat meiltä jopa lakkaamatta lisääntyvää korjausta.”

”Vesivoimala on asetettu Rein-virtaan ”Vesivoimala on asetettu Rein-virtaan. Vesivoimala asettaa virtaan vedenpaineen, joka pistää pyörimään turbiinit; pyöriminen pyörittää koneita, joiden pyörästö tuottaa sähkövirtaa kaukovoimakeskukselle ja sen sähköverkostolle, joka on määrätty sähkön siirtoon [...] Luontoon kätkeytyneet energiat avataan, avattu muutetaan, muutettu varastoidaan, varastoitu jaetaan edelleen, ja jaettu muutetaan uudelleen. Nämä sähköenergian järjestelmälliseen käyttöön liittyvät, toisiinsa kytkeytyneet prosessit saavat jopa Rein-virran itsensä näyttäytymään jonakin meidän hallintamme alaisena”.

Pyrkii ”tuhoamaan” länsimaisen filosofian perinteen ja palaamaan esisokraattisen ”ajattelun” (ei siis filosofian) tilaan. Ainoastaan poeettinen suhtautuminen kieleen, antautuminen kielen edessä, vain kielen uskollinen kuunteleminen voi saavuttaa kielen avaaman totuuden. ”Silleen jättäminen” (Gelassenheit) & uusi ”juurtuminen”. Poeettinen maailmankuva & agraarisuuden puolustus.

Neliyhteys “Maa on rakentava kantaja, ravitseva hedelmöijä, vesistöjä ja kivilajeja, kasvustoa ja eläimistöä hoivaava. Kun sanomme maa, silloin ajattelemme jo kolmea muuta kaikkien neljän ykseyden mukaisesti. Taivas on auringon rata, kuun kierto, tähdistöjen loiste, vuodenajat, päivän valo ja hämäryys, yön pimeys ja kirkkaus, sään suosio ja kolkkous, eetterin pilvisaatto ja sinertävä syvyys. Kun sanomme taivas, silloin ajattelemme jo kolmea muuta kaikkien neljän ykseyden mukaisesti. Jumalaiset ovat jumaluudesta vihjaavia lähettiläitä. Tämän / näiden kätketystä vallitsemisesta ilmestyy jumala olemuksessaan, joka estää vertailemasta häntä läsnäolevaan. Kun nimeämme jumalaiset, silloin ajattelemme jo kolmea muuta kaikkien neljän ykseyden mukaisesti. Kuolevaisia ovat ihmiset. Heitä kutsutaan kuolevaisiksi, koska he voivat kuolla. Kuoleminen tarkoittaa: kyetä kuolemaan kuolemana. Vain ihminen kuolee. Eläin menehtyy. Eläimellä ei ole kuolema kuolemana edessään eikä takanaan.”

Filosofisia tutkimuksia (1953) Paljolti välienselvittelyä Tractatuksen kanssa. Hylkää Tractatuksen kielen kuvateorian. Wittgenstein ei enää usko, että kielen luonne voitaisiin tavoittaa pelkästään lauseiden ja todellisuuden suhteita tarkastelemalla. Keskeiseksi kielipelin käsite (saks. Sprachspiel, engl. language-game). Kieltä käytetään aina tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, ikään kuin sosiaalisten pelien välineenä. Sanojen merkitys saadaan selville kun tarkastellaan niiden käyttöä eri tilanteissa, eri kielipelien sääntöjen yhteydessä.

”Yksityisen kielen argumentti” ”Tämän kielen sanojen on määrä viitata siihen, mistä vain puhuja voi tietää; hänen välittömiin, yksityisiin aistimuksiinsa. Kukaan toinen ei näin ollen voi ymmärtää tätä kieltä”. Wittgensteinin mukaan tällainen kieli on mahdoton, sillä kielelliset ilmaisut saavat merkityksensä vain osana sosiaalista, julkista kieliyhteisöä. Ongelmana miten yksityisen kielen sanat saavat merkityksen. Lisäksi tarvitaan kriteeri, jolla erottaa toisistaan sanan oikea ja väärä käyttötapa.

”Kuvitelkaamme seuraava tapaus ”Kuvitelkaamme seuraava tapaus. Haluan pitää päiväkirjaa tietyn aistimuksen uusiutumisesta. Tässä tarkoituksessa assosioin sen merkkiin ’A’ ja kirjoitan tämän merkin kalenteriin joka päivä, kun minulla on tämä aistimus. Haluan heti aluksi huomauttaa, että merkin määritelmää ei ole mahdollista ilmaista. – Mutta voin kuitenkin esittää sen itselleni eräänlaisena ostensiivisena määritelmänä — Miten? Voinko osoittaa aistimusta? –En tavallisessa mielessä. Mutta lausun tai kirjoitan merkin ja keskitän samalla tarkkaavaisuuteni aistimukseen—osoitan siis näin ollen tavallaan sisäisesti.”

Filosofian tehtävästä Kielipelit ovat osia jostain elämänmuodosta (Lebensform, form of life). Perheyhtäläisyyden käsite (Familienähnlichkeiten, family resemblances). (vrt. köysi ja sen säikeet). Filosofinen ongelma syntyy, kun sanat ja lauseet esiintyvät muualla kuin arkielämän tai tieteen kielipeleissä, joissa niiden käyttö on vakiintunutta ja kielioppien huolellisesti säätelemää. “Mikä on päämääräsi filosofiassa? - Osoittaa kärpäselle ulospääsy kärpäslasista”.