Vili ~tarina tunteellisesta marsusta © Hilla 2007 Roosalle : Hilla

Kerran sattui niin, että tähän maailmaan syntyi marsupoikue. Yksi poikasista oli ruskea, jolla oli valkoista kaulassa ja takaruumiissa. Sille annettiin nimeksi Vili, ja se vietti mukavaa elämää leikkien ja kisaillen sisarustensa kanssa.

Eräänä päivänä marsupoikue vietiin eläinkauppaan. Vili jatkoi puuhastelua siskojen ja veljiensä kanssa. Mutta vähitellen marsujoukko kutistui, sillä ihmiset ostivat pikkumarsuja lemmikeiksi itselleen.

Ja niin tuli päivä, jolloin oli Vilin vuoro lähteä uuteen kotiin. Vili matkusti laatikossa, jossa oli pimeää ja outoja hajuja. Sitä pelotti, sillä se ei tiennyt, minne oli matkalla.

Uudessa kodissa Viliä odotti perhe, jossa oli isä, äiti ja kaksi lasta. Lapset ihastuivat heti Viliin ja alkoivat helliä ja hoitaa sitä.

Vilin elämä oli ihanaa. Se sai paljon hellyyttä ja huomiota. Ehdittyään tutustua perinpohjin uuteen kotiinsa, se alkoi viihtyä oikein hyvin.

Mutta vähitellen hellyydenosoitukset vähenivät. Oli päiviä, jolloin kukaan ei ottanut Viliä syliin, ja tuntui kuin kellään ei olisi ollut aikaa jutella sille.

Vili tunsi olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi. Se oli hyvin surullinen. Vili kuuli, miten perheen äiti jutteli isälle: ”Lapset ovat kyllästyneet marsuun. Meidän on löydettävä sille uusi koti.”

Eräänä päivänä perheen äiti pakkasi Vilin laatikkoon ja lähti viemään Viliä jonnekin. Laatikon keikkuessa Viliä pelotti. Mitä nyt tapahtuisi?

Uusi koti oli tallissa. Siellä oli paljon muita eläimiä: hevosia, kissoja, koiria ja pupuja. Viliä pelotti, sillä kaikki uusi sen ympärillä tuntui olevan suurta ja isoa.

Häkissä oli kuitenkin jo entuudestaan asukas. Pieni harmaa pupu kertoi olevansa Onni. Vilistä ja Onnista tuli hyvät ystävät.

Ei aikaakaan kun Vili jo alkoi viihtyä uudessa kodissaan. Siellä oli paljon lapsia, jotka halusivat jutella ja puuhastella Vilin kanssa. Lähistöllä asui pieni Roosa- tyttö, joka alkoi hoitaa Viliä. Roosa tuli usein tapaamaan Viliä ja jaksoi aina yhtä iloisesti jutustella Vilin kanssa.

Vili oli oikein tyytyväinen elämäänsä. Kesä oli ihanaa aikaa. Se sai nauttia kesän antimista ja raittiista kesäilmasta koko kesän. Lisäksi Roosa kävi ahkerasti Viliä hoitamassa.

Talvella Vili asui tallissa muiden eläinten kanssa. Joskus kovilla pakkasilla sen varpaita paleli, mutta silloin se painautui Onni-pupua vasten ja ajatteli iloisia asioita. ”Mitä siitä, jos varpaita vähän paleltaa, kun elämä muuten oli mukavaa”, Vili ajatteli.

Mutta eräänä päivänä, kun Vili heräsi, se huomasi olevansa ihan yksin. Kaikki muut eläimet olivat tipotiessään. Vili huusi Onnia, mutta kukaan ei vastannut. Vilistä tuntui kurjemmalta kuin koskaan. Se oli jälleen jäänyt yksin.

Vili ei surultaan edes huomannut, kun se vielä kerran pakattiin laatikkoon. Autossa laatikko keikkui ja rämisi. Vilille tuli huono olo ja sitä alkoi pelottaa. Kun laatikko lakkasi vaappumasta, joku otti Vilin syliinsä. Tuttu ääni sanoi: ”Vili, älä pelkää. Kaikki on hyvin.” Se oli Roosan ääni!

Vili oli tuotu Roosan luo. Sen elämä kukoisti jälleen. Vili sai asua kesällä ulkona ja syödä taas tuoretta ruohoa vatsansa pullolleen.

Talveksi Roosa vei sen sisälle taloon keittiön suloiseen lämpöön. Vili oli taas onnellinen. Se oli saanut siistin ja rakastavan kodin, ja sille luvattiin, että se saisi asua Roosan luona koko loppu elämänsä!

Ja mikä parasta, Vilillä oli lopultakin ihan oikea ystävä : Roosa.