Luuk. 15:1-2 Luukkaan evankeliumin 15. luvussa Jeesus perustelee sitä, miksi hän kutsuu syntisiä luokseen. Kysymyksiä, esirukousaiheita yms voit lähettää osoitteeseen pastori@tunti.com. Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: "Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan." (Luuk. 15:1-2) Fariseuksia ja lainopettajia närkästytti se, että Jeesus seurusteli erityisellä tavalla syntisinä pidettyjen kanssa. He olivat yleisen arvion mukaan hengellisessä mielessä saastaisia, ja saastaisuus tarttui, jos heidän kanssaan oli tekemisissä.

Luuk. 15:3-7 Silloin Jeesus esitti heille vertauksen: "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' (Luuk. 15:3-6) Usein Jeesus opetti kansaa sellaisilla vertauksilla, jotka johdattivat kuulijat heidän oman kokemuksensa kautta ymmärtämään opetuksen ytimen. Kuulijoiden mielestä lienee ollut itsestään selvää, että paimenelle jokainen lammas on niin tärkeä, että yhdenkin kadonneen löytämiseksi tehdään kaikki mahdollinen. Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa. (Luuk. 15:7) Kuulijoiden pitäisi ymmärtää, että ne, joita he pitävät kartettavina syntisinä, ovat Jumalan silmissä eksyneitä lampaita, jotka hän tahtoo löytää (lue Hes. 34:11-12). Siksi Jeesus hakeutui heidän seuraansa. Jos tavallisen lampaan löytyminen saa aikaan ilojuhlan, kuinka paljon enemmän eksyneen ihmisen löytymisestä iloitaan taivaassa.

Luuk. 15:8-13 "Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen." (Luuk. 15:8-10) Vertaus paimenesta ja lampaista liittyy miesten maailmaan. Ehkäpä Jeesuksen kuulijakunnassa oli myös naisia, jotka ymmärsivät paremmin vertauksen naisen kymmenestä hopearahasta, joista yksi katosi ja jonka etsimiseksi nainen oli valmis näkemään paljon vaivaa. Jeesus jatkoi: "Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: 'Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.' Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. (Luuk. 15:11-13) Nuorempi veljeksistä loukkasi isää suuresti pyytämällä häneltä perinnön ennakkoon. Lähi-idän kulttuurissa tällainen teko tarkoitti sitä, että poika oikeastaan toivoi isän jo olevan kuollut. Isä kuitenkin suostui pojan pyyntöön. Kaukana vierailla mailla poika tuskin muisti isäänsä ja kotiaan. Koko suuri omaisuus kului kuitenkin pian holtittomaan elämään. ”Holtiton” tarkoittaa tässä kaikenlaista väärää ja turmelevaa. Edellinen raamatunkäännös ilmaisee asian: ”eläen irstaasti.”

Luuk. 15:14-19 Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu. (Luuk. 15:14-16) Riehakasta elämää seurasi puute. Mitä ilmeisimmin poika oli pakanamaassa, koska Israelissa ei paimennettu sikoja. Pojan alennustilan huipennus oli joutuminen sikopaimeneksi. Se oli juutalaiselle miehelle surkein kuviteltavissa oleva ammatti, koska siat olivat juutalaisille saastaisia eläimiä. "Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: 'Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.' (Luuk. 15:17-19) Elämän vaikeudet saivat pojan muistamaan isänsä ja kotinsa. Kurja tilanne sai pojan myös tuntemaan syyllisyyttä. Nyt hän tajusi rikkoneensa isäänsä vastaan, ja sen seurauksena hän nyt joutui kärsimään nälkää ja häpeää. Keskeistä on pojan päätös lähteä takaisin isän luo.

Luuk. 15:20-24 Niin hän lähti isänsä luo. "Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' (Luuk. 15:20-21) Näyttää siltä, että isä oli koko ajan odottanut poikaansa takaisin. Vaikka poika oli unohtanut isänsä, ei isä ollut kuitenkaan unohtanut poikaansa. Rakkautensa tähden isä oli valmis häpäisemään itsensä – lähi-idässä vanhan miehen arvolle ei nimittäin sovi juosta. Isä ei edes moittinut poikaansa, vaan sulki hänet syliinsä. Hän oli antanut anteeksi jo ennen, kuin poika edes ehti sitä pyytää. Näin Jumalakin ottaa vastaan syntisen, joka tulee hänen luokseen. Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla. (Luuk. 15:22-24) Ei puhettakaan siitä, että poika olisi joutunut palvelijan asemaan. Parhaat vaatteet, kengät ja vielä sormus sormeen nostivat pojan takaisin perilliseksi. Pojan paluu antoi aiheen suureen juhlaan, kuten lampaan ja hopearahan löytyminen luvun alun lyhyissä vertauksissa. Pojan kohdalla ei isän sanojen mukaan ollut kyseessä edes vain kadonneen löytyminen, vaan kuolleen herääminen eloon. Jumalasta erossa oleva on hengellisesti kuollut. Uskon syntyminen on kuolleen heräämistä uuteen elämään (lue Ef. 2:4-6).

Luuk. 15:25-32 Opetus: Ville Auvinen "Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: 'Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.' Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: 'Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!' Isä vastasi hänelle: 'Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.'" (Luuk. 15:25-32) Usein vertaus lopetetaan siihen, kun tuhlaajapoika on palannut takaisin ja isä järjestää juhlat. Vertauksen varsinainen tähtäyspiste on kuitenkin vanhemman veljen asenteessa. Vanhempi veli ei voi hyväksyä isän käytöstä. Hän ei voi ymmärtää sitä ehdotonta anteeksiantamusta ja suurta iloa, jota isä osoittaa kaiken tuhlanneelle pikkuveljelle. Isoveli kokee kärsineensä vääryyttä. Isoveli edustaa vertauksessa niitä lainopettajia ja fariseuksia, joille Jeesus kertoi vertauksen. Ne ateriat, joita Jeesus vietti syntisten kanssa, olivat kuin isän järjestämä ilojuhla kadonneen ja jälleen löytyneen pojan kunniaksi. Fariseusten ja kirjannoppineiden pitäisi oppia ymmärtämään Isän ilo kun kadonnut löytyy ja kuollut herää uuteen elämään ja yhtyä juhlaan. Ehkä meidänkin aikanamme on närkästyneitä isoveljiä, vai onko?