Voittajien historiaa – Suomen sotien Studia Generalia -luento 5.10.2016 klo 17 Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu, Chydenia, sali G 111  Millaisia ovat historialliset ja kulttuuriset epäoikeudenmukaisuuden tuntemukset Suomessa?   Voittajien historiaa – Suomen sotien ja konfliktien jättämät epäoikeuden-mukaisuuden tunteet Professori (emeritus) Seppo Hentilä, Helsingin yliopisto

Oikeudenmukaisuus? – Epäoikeudenmukaisuus? Miten ja millaisissa tilanteissa ihmiset ovat kokeneet tulleensa väärin kohdelluiksi? Kuka tai mikä heidän mielestään on syypää väärin kohteluun?   Minun osuudessani on kyse siitä, millaisia epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia viime vuosisadan sodat, erityisesti vuoden 1918 sisällissota, aiheuttivat tietyissä kansalaisryhmissä Epäoikeudenmukaisuuden kokijat ovat tietenkin aina yksilöitä. Sillä tasolla tapausten kirjo olisi tietysti loputon

Tässä tarkastellaan sellaisia väärin kohdelluksi tulemisen tapauksia, joissa epäoikeudenmukaisuuden tunne yhdistää suurehkoja kansalaisryhmiä   Miten suuri tuon tyytymättömien ja katkerien joukon tulisi olla? Joka tapauksessa kiinnostuksemme kohteena ovat suurehkoa kansalaisryhmää yhdistävät, jopa kollektiiviset epäoikeudenmukaisuuden kokemukset Kollektiivinen attribuuttina sellaisille käsitteille kuin trauma tai tietoisuus

Kollektiivinen kuvaa tietyllä tavalla totaalista tilaa, joka kattaa piiriinsä periaatteessa kaiken Historiallisessa todellisuudessa tuollaisia tilanteita on harvoin, tuskin koskaan Siksi olen pitkään vierastanut puhetta vuoden 1918 sodasta kollektiivisena traumana, joka olisi joskus jäytänyt koko kansakuntaa, puhumattakaan siitä, että tuollainen trauma olisi vieläkin olemassa Ehkä se vetoaa vielä mediaan tai kustantajiin, kun heille käsikirjoituksia tarjotaan

Vuoden 1918 tapauksessakin, joka kokemuksena oli viime vuosisadan traumaattisin, epäoikeudenmukaisuutta kokivat tietyllä tavalla rajalliset kansalaisryhmät – ja nekin yhteiskunnallisesta asemasta riippuen kovin eri tavoin   Yhtä lailla kuin kollektiivisista traumoista puhumista vierastan ajatusta kollektiivisesta historiatietoisuudesta tai historiankäsityksestä Suomessa on kansainvälisestikin verraten hyvin vähän historiantulkintaa koskevia jakolinjoja – rohkeasti sanoen suomalaisten historiatietoisuus on laajalti hyvin yhdenmukainen

Havainto on tietysti pelkkä havainto eikä perustu mihinkään kansainvälisiin vertailututkimuksiin –tämäntapaisten asioiden tutkiminenhan olisi tietysti käytännössä mahdotonta Syy suomalaisten historiankuvan eheyteen on helposti pääteltävissä: Suomessa, toisin kuin lähes kaikissa muissa Euroopan maissa, ei tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen sellaista järjestelmänmuutosta, joka olisi johtanut syvällisiin yhteiskunnallisiin mullistuksiin tai jopa puhdistuksiin – Suomea ei miehitetty, ja vanha regiimi johdatti maan sodasta rauhaan   Sen vuoksi toisen maailmansodan jälkiselvittelyt jäivät Suomessa hyvin lieviksi

Lähes kaikissa Euroopan maissa toisen maailmansodan kokemukset jakavat historiankäsityksiä   Se, millä puolella kukin maa taisteli ja ehkä vielä enemmän se, kenen tai keiden miehittämäksi se joutui, hallitsee yhä historiankäsityksiä ja aiheuttaa jatkuvia historiakiistoja Suomen historia esitetään usein – ehkä tahattomastikin – eräänlaisena ”success storyna”, jonka mukaan Suomi selviytyi kaikista viime vuosisadan kriiseistä vähemmin vaurioin kuin yksikään 1900-luvun alussa samaan viiteryhmään kuuluneista maista

Suomen 1900-luvun historiankirjoituksen suuressa kuvassa epäoikeudenmukaisuuden kokemukset peittyvät ja tasoittuvat – pisimpään kesti vuoden 1918 sisällissodan aiheuttama jakolinja   Ainoana ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa itsenäistyneistä maista Suomi säilytti 1930-luvulla demokratiansa eikä sortunut minkään väriseen diktatuuriin Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Suomi onnistui pääsemään irti Saksasta ja erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa Muihin sotaakäyviin maihin verrattuna Suomen kokemat siviilitappiot jäivät erittäin vähäisiksi

Ainoana Neuvostoliiton vaikutuspiiriin joutuneista maista Suomi säilytti demokratiansa ja onnistui pysyttelemään puolueettomana idän ja lännen välisessä kylmässä sodassa Epäilemättä Suomen ”success story” on tyypillistä voittajien historiaa Olisiko Raamatun historiassa sittenkin ollut Israelin kansan lisäksi toinenkin ”valittu kansa”, nimittäin Suomen?   Tämä suuri kertomus tarkoittaa Suomen poliittista historiaa, joka on kirjoitettu jälkiviisaasti nykytilanteesta taaksepäin katsoen Sen rinnalle on noussut toinen kertomus, tarina köyhän Suomen ennätysmäisen nopeasta noususta viime sotien jälkeen hyvinvointivaltioksi muiden pohjoismaiden rinnalle ja tasolle

Mutta kun kartan mittakaavaa pienennetään ja katsotaan Suomea vähän lähempää, menestystarinassa näkyy myös katkeria sivujuonteita: kaikki kansalaisryhmät eivät suinkaan aina kokeneet kuuluvansa siinä kuvattuun Suomeen   Katkerimpia epäoikeudenmukaisuuden tunteita kokivat vuoden 1918 sisällissodassa tappion kärsineet punaiset, erityisesti ne, joiden omaisia oli kuollut valkoisen terrorin uhreina  Punaiset Valkoiset Muut Yht. Kaatunut 5 199 3 414 790 9 403 Teloitettu, ammuttu, murhattu 7 370 1 424 926 9 720 Kuollut vankileireillä 11 652 4 1 790 13 446 Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan 607 - 6 613 Kadonnut 1 767 46 380 2 193 Muut kuolintavat 443 291 531 1 265 Kaikki yhteensä 27 038 5 179 4 423 36 640 Lähde: Suomen sotasurmat 1914-1922

Sisällissotien arvet paranevat hitaammin kuin ’tavallisten sotien’, koska rauhan palattua joudutaan elämään samassa maassa   Vuonna 1918 katkeruutta ei herättänyt niinkään sodan lopputulos eikä sekään, että läheisiä kaatui taisteluissa Pahin kauna ja viha, joka piti yllä vuosikymmeniä kyräilyä, sikisi toiseen osapuoleen kohdistuneista sotilaallisen välttämättömyyden ja normaalien sotatoimien yli menevistä rankaisu- ja kostotoimista

Valkoisten motiiveja olivat kosto, paikallistasolla usein tietyn punaisten teon hyvittämiseksi ja yleisemmin rangaistus siitä, että punaiset olivat nousseet kapinaan laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan   Sivistyneistö oli pettynyt siihen, ettei yhteinen kansa ollutkaan niin viaton ja puhdas, jollaiseksi se oli fennomaanisessa julistuksessa kuvattu Kyse oli useimmiten taistelujen jälkeen aseensa laskeneiden vankien ampumisista, laittomien kenttäoikeuksien toimeenpanemista teloituksista Punaisten katkeruutta syvensi se, että valkoisen Suomen korkein johto ylipäällikkö Mannerheimia myöten katsoi aseettomien vankien ampumisia läpi sormien ja osin jopa kehotti niihin

Kaikkein syvimmän katkeruuden aiheutti peittely, jota voittajat harjoittivat salatakseen omat hirmutekonsa   Peittelytarkoituksessa he myös liioittelivat vastustajan tekoja, valehtelivat, kärjistivät ja dramatisoivat Samat mekanismit vaikuttivat tietenkin myös vastapuolella. Siinä oli kuitenkin kaksi merkittävää eroa, jotka johtuivat siitä, että valkoiset voittivat sodan: 1. punaiset saivat rangaistuksen jopa korkojen kanssa, ja 2. punaisten mahdollisuudet tehdä surutyötä ja muistaa kuolleita omaisiaan julkisesti tukahdutettiin vuosikymmeniksi Punaiset joutuivat hoitamaan omaistensa hautapaikkoja salassa - kylän laitamilla olevista sorakuopista tiesivät vain harvat Valkoisen terrorin tekijöistä valtaosa pääsi joutumatta teoistaan minkäänlaiseen vastuuseen

Svinhufvud antoi valtionhoitajana lähes viime töikseen 7. joulukuuta 1918 asetuksen, jolla hän jälkikäteen armahti punaisten laittomiin ampumisiin syyllistyneet   Kun punaisten uhrien omaiset tiedustelivat seurakunnilta ja poliisiviranomaisilta kuolleiden tai kadonneiden kohtaloa, heidän kyselyjään ei otettu kuuleviin korviin – yksi tapa oli yrittää kätkeä ammuttuja kentälle jääneisiin ja kadonneisiin tai Venäjälle paenneisiin Monessa tapauksessa teloittajien nimet olivat omaisten tiedossa, ja omaiset kantelivat oikeuskansleria myöten, mutta lähes aina teloittajat saivat vapauttavan tuomion em. Svinhufvudin armahdusasetuksen perusteella Yksi katkeruutta aiheuttanut tekijä oli myös se, etteivät seurakunnat useimmiten huolineet punaisia kaatuneita kirkkomaahan – käänne tapahtui vasta talvisodan jälkeisen ns. välirauhan aikana kesällä 1940

Sisällissodan muistamisen valkoinen hegemonia 1920-luvulla valkoiset pystyttivät lähes 400 vapaussodan muistopatsasta tai -kiveä – jopa sellaisille paikkakunnille, jotka olivat olleet täysin sivussa sotatapahtumista, eikä valkoisen puolen uhrejakaan ollut välttämättä yhtään Huopalahdessa 13.4.1918 ammuttujen noin 30 punaisen väliaikainen muistoristi Vapaussodan muistopatsas, Oulu, Into Saxelin 1919

Vapaussotakirjallisuutta ja valkoisten muistelmia, muistitietokeräyksiä, joita panivat toimeen mm. Vapaussodan rintamamiesten liitto   Vapaussodan alkamisen juhlapäivä tammikuun lopussa ja Mannerheimin voitonparaatin muistopäivä 16.5.

Kärsimysten teiltä. Kymmenvuotismuisto 1928. SDP:n julkaisu

1920- ja 1930-lukujen Suomen ”henkisessä ilmastossa” sisällissodan hävinnyt osapuoli oli jo lähtökohtaisesti epäilyksenalainen Suojeluskunnat kontrollipolitiikan välineenä Väkivaltaan ja oman käden oikeuteen tarttumisen kynnys oli matala Oikeudenkäytön politisoituminen Georg Branting Kaarlo Castrén Ensio Hiitonen Lars Björne

Jatkosodan jälkeen maan alta noussut SKP haki hyvitystä SDP:n suhtautuminen oli sen sijaan ambivalentti Punaisten muistomerkkejä pystytettiin 1950- ja 1960-luvulla Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” toinen osa 1960 Vuoden 1918 tutkimuksessa vapaussotatulkinnan ylivalta jatkui 1960-luvulle Jaakko Paavolaisen tutkimukset punaisesta ja valkoisesta terrorista ja vankileireistä – kansalaissota, yhteinen ”kansallinen murhenäytelmä”

Heikki Ylikangas 1993 Ulla-Maija Peltonen 1996, 2003 Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto