Valoa kansalle – ja kansien väliin! 1700-luvun romaani

Autioita saaria, sotatantereita ja neidonkammareita Matkakertomus: Defoen Robinson Crusoe (1709), Swiftin Gulliverin retket (1726) Veijariromaani eli “pikareski”: Lesagen Gil Blas (1715-35), Fieldingin Tom Jones (1749) Kirjeromaani: Richardsonin Pamela(1740) ja Clarissa (1749), Laclos’n Les Liaisons dangereuses (1782), Goethen Die Leiden des jungen Werthers (1774 / 1787) Kuvan lähde: http://www.azquotes.com/picture-quotes/quote-there-is-no-such-thing-as-freedom-of-choice-unless-there-is-freedom-to-refuse-david-hume-144-82-77.jpg

Porvaristo nostaa päätään - ja aatelisto menettää omansa. 1600-luku oli uskonsotien ja absoluuttisen monarkian aikaa, mutta siirtymä ”valon vuosisadalle” eli 1700-luvulle ei olisi voinut tapahtua ilman sitä. Tieteellinen maailmankuva alkaa muotoutua 1600-luvulla Galilein ja Descartesin filosofis-matemaattis-luonnontieteellisen pioneerityön ansiosta. Politiikantutkimus kehittyi niin ikään 1600-luvulla Hobbesin ja myöhemmin Locken valtio-ja oikeusfilosofisten tekstien kautta. 1700-luvun puolella fysikaaliset tieteet alkoivat itsenäistyä (esim. Lavoisierin oivallukset aineen häviämättömyydestä auttoivat kemiaa irroittautumaan alkemiasta; modernin kemian isä kuitenkin mestattiin giljotiinilla Ranskan vallankumouksen ”terrorin aikana”!), mutta esim. Newton oli 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa vielä harjoittanut tieteellisen ”luonnonfilosofian” lisäksi vanhaa okkultismia ja ennustanut Ilmestyskirjan numerologian perusteella tulevaisuutta. 1700-luvulla empirismi haastoi 1600-luvun rationalismin. Kantin filosofia sovitti keskenään rationalismin järkiperäisyyden ja empirismin kokemusperäisyyden ääripäät (matematiikka on ihmisen järjen tuote, mutta viittaa subjektin ulkoiseen todellisuuteen). Kantin ajattelu oli merkittävää modernin ja itsenäisen, mutta myös hieman epähistoriallisen ja irrallisen subjektiuden kehittymiselle (esim. pyyteettömyyden estetiikka jättää huomiotta sosiaalisen kontekstin kuten sukupuolen, koulutuksen, syntyperän ja koulutuksen merkityksen arvoasetelmien muodostamisen prosessissa). Berkeley ja Hume olivat Locken lisäksi Brittein saarten empiristejä, ja he vaikuttivat ranskalaisten valistusfilosofien maailmankuvaan. Voltaire oli maanpaossa tullut suorastaan anglofiiliksi. Ranskan valistuksen lisäksi puhutaankin Skotlannin valistuksesta (Hume, Adam Smith) Kuvan lähde: https://ichef.bbci.co.uk/images/ic/1920x1080/p00w5p8n.jpg

Suhde luontoon erottaa valistuksen myöhemmästä ”tunteellisuuden ajasta” ja esiromantiikasta Voltaire vs. Rousseau Voltaire: Järki vapauttaa ihmiset barabariasta (vaikka kaikki ihmiset eivät ole kykeneväisiä nousemaan tästä suosta: tieteellinen rasismin piirteitä, vaikka tämä löi läpi kunnolla vasta 1800-luvun (pseudo-)darvinistien myötä) Rousseau: Pikemminkin luonnonkansojen ”jalot villit” (erityisesti polynesialaiset ja Amerikan alkuperäisasukkaat) voivat opettaa meille dekadenteille, pilalle hienostuneille eurooppalaisille turmeltumattoman olemisen yhteisöllisyyttä ja harmonista suhdetta ympäristöön, jota ei pidä kahlita tieteellis-taloudelliseen hyötyperiaatteesseen. Brittein saarilla Defoe ja Swift käyttivät jalon villin aihelmaa, tosin eivät niin hyperbolisesti kuin Rousseau ja myöhemmin 1700-1800-luvuilla elänyt täysromantikko Chateaubriand Ranskassa. Defoen Robinson Crusoe luottaa länsimaiseen luonnon isännöimisen ihanteeseen, kun taas Swift hieman eri näkökulmasta kokee, että mistä tahansa toisesta sivilisaatiosta olisi hyvä oppia kun oma kotiyhteiskunta on niin hakoteillä. Swiftin Gulliver on jokamies fantasian vaihtoehtomaailmoissa, kun taas Robinsonin matkakertomus voisi periaatteessa olla totta (ja löyhästi onkin). Toisaalta Ranska ei ole koskaan ollut ihan yhtä romanttinen kuin Britannia ja Saksa, vaan 1600-luvun klassismin ja 1700-luvun uusklassismin tyylivaikutteet sekä 1600-luvun kartesiolainen logiikka ja 1700-luvun valistusaatteet ovat juurtuneet lujasti sinne. Kuvan lähde: http://images4.fanpop.com/image/photos/15800000/pocahontas-e-John-smith-pocahontas-and-john-smith-15866890-580-351.jpg

Va(a)rallista viestintää: kirjeromaani Samuel Richardsonin bestseller oli Pamela, mutta kriitikot pitävät nykyisin parempana Clarissaa. Pamela: Or, Virtue Rewarded (1740): nuori porvaristyttö vastustaa aatelisen isäntänsä seksuaalista häirintää (uhkana lähinnä esiaviollinen seksi, ei seksuaalinen väkivalta) ja voittaa omalla perääantamattomuudelleen tämän kunnioituksen – ja pääse hyviin naimisiin! Clarissa (1749) on huomattavasti herkempi Pamelasta tutulle raiskaustematiikalle, ja Clarissalle käy juonen tasolla juuri päinvastoin kuin Pamelalle: hän ei päädy avio-vaan kuolinvuoteelle, oman aatelisherransa hyväksikäyttämänä. Siveellinen tahra sovitetaan toki kuolemalla, mutta tietynasteista proto-feminismiäkin teoksesta on löydetty, ja onnettomasta henkilökohtalosta huolimatta tekstin / tekijän taso ei ole yhtä julma Clarissaa kohtaan kuin tarinan maailma. Clarissan viettelijä (lue: raiskaaja) ei ole parhaalla tahdollakaan unelmavävy, vaikka hänellä on myös herkkä puolensa. Richardsonin kirjeromaanit kuten Pierre Choderlos de Laclosin Les Liaisons dangereuses käyttävät hyväkseen useampia kirjeenkirjoittajia, eivät pelkästään lähettäjän tai yhden lähettäjä-vastaajaparin välistä viestintää, ja niiden moniäänisyys on puhutellut kun verrataan kaikkitietävän kertojan käyttöä romaanikirjallisuudessa. Kuvan lähde: http://academic.brooklyn.cuny.edu/english/melani/novel_18c/richardson/no-man.jpg