Markus Lammenranta Helsingin yliopisto

Esitys aiheesta: "Markus Lammenranta Helsingin yliopisto"— Esityksen transkriptio:

1 Markus Lammenranta Helsingin yliopisto
2 Tiedollinen oikeutus Markus Lammenranta Helsingin yliopisto Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

2 Oikeutuksen luonne ja ehdot
Mitä oikeutus on? Mikä on sanan ”oikeutus” merkitys? Metatieto-oppi (vrt. metaetiikka) Mitkä ovat oikeutuksen faktuaaliset ehdot (kriteerit)? Substantiivinen (normatiivinen) tieto-oppi (vrt. normatiivinen etiikka) Faktuaaliset ehdot ovat jotain sellaista, jotka voidaan ilmaista käyttämättä tiedollisia termejä. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

3 Uskomisen “etiikka” Sinun pitäisi uskoa, että Mars on planeetta.
Sinun ei pitäisi uskoa, että Tarja Halonen on vielä Suomen presidentti. Sinun pitäisi uskoa, että paranet taudistasi. Sinun ei pitäisi uskoa, että vaimosi on uskoton. Mitä minun pitäisi uskoa tiedollisesta näkökulmasta? Mitä minun pitäisi uskoa praktisesta näkökulmasta? Mitä minun pitäisi uskoa moraalisesta näkökulmasta? Yksi oikeutuskäsitys nojaa ajatukseen, että on jotakin sellaista kuin uskomisen etiikka. Me emme pelkästään arvostele tai moiti toistemme käyttäytymistä tai tekoja vaan myös uskomuksia. Emme arvioi pelkästään sitä, mitä meidän pitäisi tehdä vaan myös sitä, mitä meidän pitäisi uskoa. Voisi sanoa, että keskeinen uskomisen etiikan kysymys on se, mitä minun pitäisi uskoa tai olla uskomatta. Ei ole kuitenkaan selvää, että kysymykseen on yksi kaikki asiat huomioiva vastaus. Vastaus riippuu näkökulmasta. 1:ssä ja 2:ssa näyttää olevan kysymys tiedollisesta pitäisi-väitteestä, 3:ssa voi myös olla kysymys praktisesta ja 4:ssa moraalisesta pitäisi-väitteestä. Tieto-opissa olemme kiinnostuneita tiedollisesta pitämisestä eli tiedollisesta normatiivisuudesta. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

4 Deontologinen (normatiivinen) oikeutuskäsitys
S on oikeutettu uskomaan että p, joj S:n pitäisi uskoa että p. Pakko uskoa, velvollisuus uskoa (2) S on oikeutettu uskomaan että p, joj S:n on sallittua uskoa että p, ts. ei ole niin, että S:n pitäisi olla uskomatta että p. Lupa uskoa, sallittua uskoa Oikeutettu uskomus = vastuullinen (moitteeton) uskomus Ongelma: Pitämisestä (velvollisuudesta) seuraa voiminen (kyky). Doksastinen voluntarismi on epätosi: uskominen ei ole tahdonalaista. Siitä, että S on oikeutettu uskomaan että p, ei seuraa, että S uskoo että p. Siitä seuraa vain se, että (1) S:n pitäisi uskoa että p tai että (2) S:n on sallittua uskoa että p. 1. muotoilussa on se ongelma, että meillä voi olla oikeutus uskoa paljon enemmän propositioita kuin käytännössä pystymme uskomaan. Rikomme velvollisuuksiamme, jos emme uskoa niitä kaikkia. 2. muotoilun mukaan meidän ei tarvitse uskoa kaikkea sitä, mihin meillä on oikeutus. Sen mukaan rikomme velvollisuusiamme, vain jos uskomme jotakin sellaista, jolle puuttuu oikeutus. Tämä on yleisempi kanta. (Ensimmäistä voidaan kuitenkin puolustaa, jos oikeutus rajataan sellaisiin propositioihin, joita henkilö harkitsee ja joihin hän ottaa jonkun propositionaalisen asenteen: usko, epäusko tai uskomuksesta pidättäytyminen. Tällöin vain yksi näistä on sallittu ja siis pakollinen. Deontologisen käsityksen kannattaja voi puolustaa uskomusten tahdonalaisuutta tai kiistää periaatteen, että pitämisestä seuraa voiminen. Pitäähän sinun maksaa veromätkytkin, vaikket pystyisi. Maksukyvyttömyys ei poista tätä velvollisuutta. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

5 Dialektinen oikeutuskäsitys
S on oikeutettu uskomaan että p, jos ja vain jos S pystyy puolustamaan p:tä asianmukaisia haasteita ja vastaväitteitä vastaan. Oikeutus vaatii perusteita uskomuksen tueksi. Ongelma: johtaa skeptisismiin, jos ihmiset eivät pysty puolustamaan uskomuksiaan. Vaikka oikeutus on luontevaa ymmärtää deontologisesti, se on mahdollista ymmärtää myös dialektisesti. Oikeutettu uskomus on sellainen, jonka henkilö on oikeuttanut tai kykenee oikeuttamaan. Oikeuttaminen on prosessi, jossa henkilö puolustaa uskomustaan esittämällä sille perusteita. Dialektinen oikeutuskäsitys ei ole ollut viime aikoina kovin suosittu sen takia, että sen ajatellaan johtavan skeptisismiin. Ongelma voi kuitenkin olla liioiteltu. Voi olla, että joitain uskomuksia tai väitteitä ei ole asianmukaista haastaa. Niille ei silloin tarvitse olla perusteita. Voi myös olla, että se, mitkä haasteet ovat asianmukaisia, riippuu kontekstista. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

6 Oikeutus, historia ja totuus
Alvin Goldman, ”What Is Justified Belief?” (1979) Oikeutus riippuu uskomuksen kausaalisesta alkuperästä (historiasta). Oikeutus kytkee uskomuksen totuuteen. Reliabilismi: Uskomus on oikeutettu, joj sillä on luotettava kausaalinen alkuperä. Vaikka edelliset oikeutuskäsitykset näyttävät enemmän tai vähemmän perustuvan arkikieleen, monet tietoteoreetikot ovat pitäneet niitä epätyydyttävinä. He ovat joko hylänneet oikeutuksen tiedon välttämättömänä ehtona tai pyrkineet antamaan ”oikeutukselle” teknisen merkityksen, joka sopii paremmin tieto-opin tarpeisiin. Aiemmin Goldman ajatteli aiemmin, ettei tieto vaadi oikeutusta, mutta tässä artikkelissa hän selittää, että hänellä oli silloin mielessään karteesinen oikeutuskäsitys. Jos ”oikeutuksella” tarkoitetaan jotakin muuta, se voi hyvin olla tiedon välttämätön ehto. Hän ei määrittele, mitä hän oikeutuksella tarkoittaa, mutta hän kertoo, että oikeutus riippuu uskomuksen historiallisesta alkuperästä ja että oikeutus kytkee uskomuksen totuuteen. Ehkä nämä kaksi seikkaa kertovat, mitä Goldman oikeutuksella tarkoittaa: Oikeutus on jotain sellaista, joka riippuu alkuperästä ja kytkee uskomuksen totuuteen. Käsitystä voidaan puolustaa myös vetoamalla intuitioihimme: ajattelemme, että tyypilliset havainto- ja muistiuskomukset sekä hyvään deduktiiviseen tai induktiiviseen päättelyyn perustuvat uskomukset ovat oikeutettuja, kun taas toiveajatteluun, arvaamiseen ja astrologiaan perustuvat uskomukset eivät ole oikeutettuja. Luonteva selitys näille intuitioille on se, että edellisillä on luotettava kausaalinen alkuperä ja jälkimmäisillä epäluotettava. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

7 Internalismi vs. eksternalismi
Internalismi: Uskomuksen oikeutus riippuu pelkästään uskojalle sisäisistä tekijöistä. Näitä ovat hänen a) ei- faktiiviset mielentilansa (mentalismi) tai b) tekijät, joista hän on tai kykenee olemaan reflektiivisesti (introspektiivisesti) tietoinen (aksessibilismi). Eksternalismi ei rajoita tällä tavalla oikeutuksen ehtoja. Ne voivat olla täysin ulkoisia. Jos edelliset olivat näkemyksiä oikeutuksen luonteesta (mitä oikeutus on?), minkälaisia sitten ovat ne tekijät tai ehdot, jotka tekevät uskomuksista oikeutettuja Nykytietoteorian keskeinen kiista ja vedenjakaja: Riippuuko oikeutus pelkästään uskojan näkökulmasta sisäisistä tekijöistä vai vaikuttavatko siihen myös ulkoiset tekijät. Sisäisen ja ulkoisen välinen raja voidaan vetää eri tavoin. a) Mentalistiseksi internalismiksi kutsutaan näkemystä, joka rajoittaa oikeuttajat uskojan ei-faktiivisisiin mielentiloihin (kokemuksia ja uskomuksia pidetään yleensä ei-faktiivisina). b) Toisaalta internalismi voidaan määritellä sen perusteella, miten oikeuttavat tekijät ovat kognitiivisesti uskojan saatavilla. Ne ovat joko sellaisia, joista uskoja on aktuaalisesti reflektiivisesti tietoinen, tai sellaisia, joista hän kykenee olemaan näin tietoinen. Reflektiivinen tietoisuus on tietoisuutta pelkästään mietiskelyn tai ajattelun voimalla. Perinteisesti sen on ajateltu kattavan introspektion ja apriorisen järjen. Perinteinen (karteesinen) tietoteoria on internalistista. Introspektio ja apriorinen intuitio ovat ainoat tiedon tai oikeutuksen lähteet. Pystyn ratkaisemaan uskomusteni oikeutuksen pelkästään mietiskelemällä omia mielentilojani ja sitä, mitä niistä loogisesti seuraa. Vrt. Descartesin mietiskelyt. Eksternalismin mukaan näin ei ole. Jos oikeutus riippuu ulkopuolellani olevasta maailmasta, minun täytyy tutkia sitä saadakseni selville, ovatko uskomukseni oikeutettuja. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

8 Evidentialismi vs. reliabilismi
Evidentialismi: S on oikeutettu uskomaan että p (hetkellä t), joj S:n evidenssi (hetkellä t) tukee p:tä. Internalismi: S:n evidenssi muodostuu hänen ei- faktiivisista mielentiloistaan: kokemuksistaan, uskomuksistaan ja intuitioistaan. Eksternalismi: S:n evidenssi muodostuu tosiasioista, jotka S tietää, tai faktiivisista mielentiloista (näen, että p). Williamson, McDowell Reliabilismi: S:n uskomus on oikeutettu, joj sillä on luotettava kausaalinen alkuperä. Goldman Nykyisessä analyyttisessä tietoteoriassa on kaksi vallitsevaa oikeutusteoriaa, joista toinen edustaa tyypillisesti internallismia ja toinen eksternalismia: evidentialismi ja reliabilismi. Voisi jopa sanoa, että oikeutusteoriat voidaan jakaa näihin kahteen tyyppiin. Edellisen mukaan oikeutus riippuu evidenssistä. Yleensä ajatellaan, että evidenssin täytyy olla jotain sellaista, josta henkilö kykenee olemaan suoraan introspektiivisesti tietoinen: kokemukset, uskomukset, intuitiot. Evidenssi rajoittuu henkilön senhetkisiin sisäisiin mentaalisiin tiloihin. Williamsonin evidentialismi on kuitenkin eksternalistista. Reliabilismin mukaan taas uskomuksen tekee oikeutetuksi sen luotettava kausaalinen alkuperä, josta henkilön ei tarvitse olla millään tavalla tietoinen. Luotettava kausaalinen alkuperä on sellainen, joka tuottaa enemmän tosia kuin epätosia uskomuksia. Uskomustemme kausaalisen alkuperä sekä tämän luotettavuus ovat mielen kannalta ulkopuolista. Molempia on eri muotoja. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

9 Miksi internalismi? A. Deontologismi → internalismi
Oikeutus on tiedollista vastuullisuutta. Vastuullisuus riippuu pelkästään sisäisistä tekijöistä. B. Dialektisismi → internalismi Oikeutus vaatii kykyä esittää perusteita. Perusteiden pitää olla reflektiivisesti saatavilla. C. Internalistiset intuitiot Demonihypoteesi Selvänäkötapaus (BonJour) Internalismia on puolustettu nojaamalla deontologiseen oikeutuskäsitykseen. (1) Oikeutus on tiedollista vastuullisuutta - sitä, että on täyttänyt tiedolliset velvollisuutensa. (2) Vastuullisuus riippuu pelkästään sisäisistä tekijöistä. (Vastuullisuus ei voi riippua seikoista, joista en voi olla tietoinen). Molemmat ajatukset ovat kiistanalaisia. Teon vastuullisuus edellyttää, että olisi voinut toimia toisin. Jos olen vastuussa teostani, teon täytyy olla vallassani. Vastaavasti uskomuksen vastuullisuus edellyttää, että olisi voinut uskoa toisin. Jos olen vastuussa uskomuksestani, täytyy olla vallassani uskoa tai olla uskomatta. Vastuullisuus näyttäisi siis vaativan, että uskomukset ovat tahdonalaisia, mitä ne eivät ole. Peruste hylätä 1. Esim. en ole vastuussa polveni oikenemisesta, kun lääkäri lyö kumivasaralla polveen. Voidaan myös kiistää se (2), että vastuullisuus riippuisi pelkästään sisäisistä tekijöistä. Voidaan väittää, että se riippuu uskomuksen alkuperästä. Oletetaan, että lääkärillä on hallussaan (mielessään) vahvaa evidenssiä sen puolesta, että tietty lääke sopii hänen potilaalleen, mutta potilas kuoleekin vakaviin lääkkeen sivuvaikutuksiin. Oliko lääkäri tiedollisesti vastuullinen uskoessaan lääkkeen sopivan potilaalleen. Ilmeisesti oli, koska hänellä ei ollut perusteita epäillä lääkkeen sopivuutta. Hänen uskomuksessaan ei ole mitään moitittavaa. Mutta entä, jos uudessa lääkärilehdessä kerrotaan näistä sivuvaikutuksia, mutta lääkäri on ollut niin kiireinen, ettei hän ole ehtinyt lukea lehteä. Onko hän edelleen oikeutettu? Entä jos hän on ammattiinsa niin kyllästynyt, ettei ole vuosiin lukenut lääkärilehtiä eikä seurannut alan kehitystä? Joidenkin mielestä oikeutus riippuu myös siitä, miten vastuullisesti evidenssi on hankittu. Tämä taas riippuu siitä, miten henkilö toimi ennen kuin muodosti uskomuksen, mikä on ulkoinen asia. Tämän näkemyksen mukaan vastuullisuus vaatii vain, että uskomukset ovat epäsuorasti vallassamme. Voimme vaikuttaa niihin teoillamme. Hyveteoria. Internalismia on puolustettu myös dialektisen oikeutuskäsityksen perusteella. Tämän mukaan oikeutus vaatii kykyä esittää perusteita. Jotta minulla olisi tällainen kyky, näiden perusteiden täytyisi olla aina välittömästi saatavillani. Ne voivat aina olla saatavillani vain, jos ne ovat sisäisiä tilojani, kokemuksiani ja uskomuksiani. Myös tätä argumenttia voidaan kritisoida kiistämällä se, että perusteiden pitäisi aina olla sisäisesti saatavilla: vetoammehan usein uskomuksiamme puolustaessamme täysin ulkoisiin tosiasioihin. Vrt. Williamson. Suoraviivaisempi tapa on nojata oikeutusta koskeviin intuitioihimme. Esim. oletetaan demonimaailma, jossa sisäiset tekijät ovat samat kuin nyt, mutta maailma on jotain aivan muuta kuin uskomme. Internalistinen intuitio on se, että uskomuksemme ovat yhtä oikeutettuja kuin aktuaalisessa maailmassa, jossa voimme olettaa uskomustemme olevan tosia ja luotettavalla tavalla syntyneitä. Intuitio näyttää osoittavan, ettei uskomuksen oikeutus riipu ulkoisista tekijöistä, kuten totuus ja luotettavuus. Ajatuskoe osoittaa, ettei luotettavuus ole oikeutuksen välttämätön ehto. BonJourin selvänäköesimerkki osoittaa, ettei luotettavuus ole myöskään oikeutuksen riittävä ehto. Norman muodostaa luotettavan selvänäkökykynsä perusteella uskomuksen, että presidentti on New Yorkissa. Jos oletamme, ettei hän ole mitenkään tietoinen tällaisen kyvyn olemassaolosta, intuitio tuntuu olevan, ettei hän ole oikeutettu uskomuksessaan. Mikä puuttuu? Evidenssi? Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

10 Miksi eksternalismi? Eläinten ja lasten tieto
Tiedollinen oikeutus on välttämättä totuuteen johtavaa. Miksi sillä muuten olisi tiedollista arvoa? Internalismi johtaa skeptisismiin. Intuitioittemme mukaan eläimillä ja lapsilla on tietoa ja siis oikeutettuja uskomuksia. Niillä ei kuitenkaan ole perusteita, argumentteja, evidenssiä uskomustensa tueksi, kuten internalistit vaativat. Tämä huomio puree erityisesti perinteiseen internalismiin, joka vaatii argumentteja ulkomaailmaa koskevien uskomusten tueksi. Monet nykyiset evidentialistit ajattelevat, että evidenssinä voivat toimia myös pelkät kokemukset, jolloin eläinten ja lasten kokemukset voivat hyvin oikeuttaa heidän havaintouskomuksensa. Internalisti voi myös erottaa eläintiedon ja oikeutuksen (tai reflektiivisen tiedon) ja sanoa, että eläintieto ei vaadi oikeutusta. Toisaalta eksternalistit ajattelevat, että oikeutuksella on tiedollista arvoa, vain jos se on totuuteen johtavaa - vain jos oikeutettu uskomus on todennäköisesti tosi. Totuus on perustava tiedollinen arvo, ja oikeutuksella on arvo, vain jos se edistää totuuteen pääsemistä. Miksi me muuten siitä välittäisimme. Alstonin ajatuskoe alkukantaisesta ja eristyneestä yhteisöstä. Eksternalistit ovat myös yrittäneet selittää internalistiset intuitiomme. Internalismi tekee vastaamisen skeptisiin argumentteihin liian vaikeaksi - ehkä mahdottomaksi. Internalismi johtaa skeptisismiin. Koska evidenssi rajoittuu henkilön sisäisiin mentaalisiin tiloihin, niiden perusteella ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että on pelkkä demonin huijaama ruumiittomat aivot. Tuntuu uskottavalta, että tieto ulkomaailmasta vaatii tämän mahdollisuuden sulkemista pois. Toisaalta internalismi voi väittää, että eksternalisti sulkee tämän vaihtoehdon pois liian helposti. Kiista on toistaiseksi ratkaisematon. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

11 Mikä oikeuttaa uskomuksemme?
Kuu kiertää maata? Mistä tiedät? (Miksi uskot niin?) Opettajani sanoi niin koulussa, ja opettajani on luotettava. Mistä tiedät, että opettajasi sanoi niin? Mistä tiedät, että opettajasi on luotettava Jne. Näyttää siltä, että henkilön uskomuksen tekee oikeutetuksi se, että hänellä on sille on hyviä perusteita ja edelleen hyviä perusteita näille hyville perusteille ja niin edelleen. Mitkä ovat substantiaaliset tai faktuaaliset ehdot, jotka tekevät uskomuksistamme oikeutettuja? Ne pitäisi voida muotoilla käyttämättä sellaisia tiedollisia termejä, joiden selittämisessä joudutaan vetoamaan oikeutuksen käsitteeseen. Muuten teoriamme oikeutuksen ehdoista ei olisi informatiivinen. Voisimme yrittää vastata kysymykseen tutkimalla, miten vastaisimme sellaisiin kysymyksiin kuin ”Mikä oikeuttaa sinut uskomaan että?”, ”Mistä tiedät että p?” ja ”Mitä perusteita sinulla on uskoa että p?”. Kaksi jälkimmäistä ovat arkikielessä yleisempiä. Jos uskomukseni, että kuu kiertää maata, haastetaan kysymällä ”Mistä tiedät?” tai ”Mikä oikeuttaa sinut uskomaan niin?”, minun on luontevaa vastata esittämällä uskomukselleni perusteita. Voin esimerkiksi vastata, että opettaja kertoi niin koulussa ja että hän on tässä asiassa hyvin luotettava. Nämä perusteet ovat kuitenkin myös uskomuksia, jotka voidaan haastaa samalla tavalla. Näyttäisi siis siltä, että uskomukseni tekee oikeutetuksi se, että minulla on hyviä perusteita uskomukseni tueksi ja edelleen hyviä perusteitä näille hyville perusteille ja niin edelleen. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

12 Oikeutuksen rakenne Uskomuksen oikeuttava perusteiden ketju
jatkuu äärettömyyksiin (infinitismi), muodostaa kehän (kehäinen koherentismi), päättyy uskomukseen, joka ei ole oikeutettu (wittgensteinilainen kontekstualismi) tai päättyy uskomukseen, joka on oikeutettu (fundamentalismi). Transmissio vai emergenssi? Oikeutus näyttää siis syntyvän haarautuvasta perusteiden ketjusta, mutta millainen tämän ketjun pitäisi olla? Kullakin haaralla voi olla neljä erilaista muotoa tai rakennetta: Kutakin rakennetta vastaa tietty oikeutusteoria: (1) Infinitismi sanoo, että ainoastaan ääretön perusteiden ketju pystyy oikeuttamaan uskomuksen. (2) Kehäinen koherentismi sanoo, että ainoastaan kehäinen perusteiden ketju pystyy oikeuttamaan uskomuksen. (3) Wittgenstein (1969) näytti kannattaneen ajatusta, että uskomuksemme oikeuttavat viime kädessä perusteiden ketjut, jotka päättyvät uskomuksiin, joilta puuttuu oikeutus. Teoriaa voi siksi kutsua wittgensteinilaiseksi kontekstualismiksi. (4) Fundamentalismin mukaan taas oikeuttava ketju päättyy oikeutettuihin uskomuksiin, jotka eivät saa oikeutustaan muilta uskomuksilta, eli niin sanottuihin perususkomuksiin. Ne muodostavat fundamentin eli perustan, johon muiden uskomusten oikeutus nojaa. Jotkut skeptiset argumentit nojaavat infinitismiin: koska kellään ei voi olla ääretöntä määrää perusteita, kellään ei ole oikeutettuja uskomuksia. Dogmaattinen infinitisti puolustaa väitettä, että on olemassa äärettömiä perusteiden ketjuja, jotka oikeuttavat uskomuksemme. Peter Klein on viime aikoina puolustanut tätä vaihtoehtoa. Vaikkei kukaan voi tietenkään käydä läpi ääretöntä perusteiden ketjua, jokainen ketjun lenkki voi olla sellainen, että pysymme tarvittaessa löytämään sille perusteen. (Peirce, Popper) Kehäisen koherentismin mukaan perusteiden ketju päättymätön mutta äärellinen. Se voi muodostaa kehän. Riittävän suuri kehä oikeuttaa siinä olevat uskomukset. Erittäin epäsuosittu: miten kehäinen päättely voisi oikeuttaa uskomuksen? Wittgensteinilta vaikutteita saanut kontekstualismi kiistää sen, että perusteiden tarvitsisi olla oikeutettuja. ”Vaikeutenamme on oivaltaa uskomme perusteettomuus.” (Varmuudesta, § 166) Oikeutus edellyttää aina sellaisten uskomusten kontekstin, jotka ovat epäilyn ulkopuolella joita ei tarvitse eikä voida oikeuttaa. Lopuksi fundamentalismin mukaan oikeutus ei aina vaadi hyviä perusteita eli muiden uskomusten tukea. On olemassa ns. perususkomuksia, jotka ovat oikeutettuja perusteista riippumatta. Oikeutuksella ja tiedolla on perusta. Näitä teorioita puolustetaan tyypillisesti eliminoimalla muut vaihtoehdot. Useimmiten puolustettava vaihtoehto on fundamentalismi. Jos ajatellaan, että perusteiden ketjussa on kysymys oikeutuksen siirtymisestä uskomukselta toiselle, näyttäisi siltä, että täytyy olla ensimmäisiä perusteita, jotka eivät saa tätä oikeutusta muilta perusteilta. Jos nämä eivät itse ole oikeutettuja, ei ole mitään, mikä siirtyisi uskomukselta toiselle. Jos oikeutus siirtyy kehässä, ei ole mitään, mikä synnyttäisi sen alunperin. Voisi ajatella, että uskomus voi olla tällöin vain hypoteettisesti oikeutettu: uskomus on oikeutettu, jos se on oikeutettu. Sama pätee äärettömään ketjuun: kukin ketjun jäsen on oikeutettu, jos sitä edeltävä jäsen on oikeutettu. Jos ketjussa ei ole ensimmäistä jäsentä, joka olisi ehdottomasti oikeutettu, mikään seuraavistakaan ei ole. Kaikki ovat vain ehdollisesti oikeutettuja. Johtopäätös voi kuitenkin olla ennenaikainen. Siitä, miten perusteiden ketju synnyttää oikeutuksen, on nimittäin kaksi näkemystä: (1) Transmissionäkemyksen mukaan oikeutus siirtyy perusteiden ketjussa uskomukselta toiselle. (2) Emergenssinäkemyksen mukaan oikeutus syntyy (emergoituu) koko ketjussa. Transmissionäkemys johtaa fundamentalismiin: jos oikeutus on jotakin, joka siirtyy perusteiden ketjussa, näyttää selvältä, että täytyy olla uskomuksia, joilla se alun perin syntyy, eli niin sanottuja perususkomuksia. Päättely ei synnytä oikeutusta; se vain siirtää oikeutuksen premisseiltä johtopäätökselle. Ilman ensimmäisiä premissejä, jotka jo ovat oikeutettuja, ei olisi mitään, mikä siirtyisi päättelyssä uskomukselta toiselle. Muutamat filosofit ovat kuitenkin kannattaneet emergenssinäkemystä. Heidän mukaansa oikeutus syntyy päättelysuhteista. Holistiset koherentistit ajattelevat, että monensuuntaiset uskomusten väliset päättelysuhteet synnyttävät oikeutuksen. Kaikkien uskomusten oikeutus riippuu niiden suhteista muihin uskomuksiin eli uskomusjärjestelmän sisäisestä koherenssista eli yhtenäisyydestä. (BonJour 1985.) Jopa infinitismi tuntuu mahdolliselta emergenssinäkemyksen pohjalta. Peter Kleinin (2007) ja Jeremy Fantlin (2003) mukaan oikeutus syntyy päättelyketjussa. Mitä pitempi ketju, sitä enemmän se synnyttää oikeutusta. Täysin oikeutettu uskomus vaatii äärettömän ketjun. Sekä koherentismissa että infinitismissä on kuitenkin se ongelma, että niiden mukaan oikeutus riippuu pelkästään uskomusten välisistä suhteista eikä kytkeydy mitenkään havaintokokemuksiin ja todellisuuteen. Siksi valtaosa nykytietoteoreetikoista kannattaa fundamentalismia. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

13 Fundamentalismi Lat. fundamentum = perusta.
Jos uskomuksella on F, se on oikeutettu (perususkomus). Jos uskomus on suhteessa R oikeutettuihin uskomuksiin, se on itse oikeutettu (saa oikeutuksen muilta oikeutetuilta uskomuksilta). Jokainen oikeutettu uskomus on oikeutettu tavalla 1 tai 2. Lat. fundamentum, perusta, pohja. Fundamentalismin mukaan on perususkomuksia, jotka eivät saa oikeutustaan muilta uskomuksilta. Niiden oikeutus on perusteista riippumatonta. Muiden uskomusten oikeutus taas on riippuvaista perususkomuksista. Oikeutettujen uskomusten järjestelmä on kuin talo, jolla on kivijalka (perusta) ja ylemmät osat, jotka lepäävät kivijalan varassa. F ja R ovat niitä ei-tiedollisia ominaisuuksia, joihin oikeutus perustuu (joihin nähden oikeutus on supervenientti). 1 on generaatioperiaate, joka kertoo, miten oikeutus syntyy. 2 on transmissioperiaate, joka kertoo miten oikeutus siirtyy uskomukselta toiselle. F ja R ovat erilaisia eri fundamentalismin muodoissa. Esim. karteesisessa radikaalissa fundamentalismissa F on epäilyksettömyys tai erehtymättömyys. Ja R on dedusoitavuus (looginen johdettavuus). Maltillisemmat fundamentalismin muodot sallivat muunlaisia seikkoja oikeutuksen lähteiksi. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

14 Radikaali fundamentalismi
Infallibilismi: Perususkomukset ovat varmoja: erehtymättömiä, epäilyksettömiä ja/tai kumoutumattomia. Internalismi: oikeutuksen lähde on introspektio ja järki (Descartes: intuitio, selvä ja tarkka havainto). <Tunnen kipua>, <Uskon, että sataa>, <2+2=4>, <Kolmiossa on kolme kulmaa>, <Jos Sokrates on ihminen ja kaikki ihmiset ovat kuolevaisia, niin Sokrates on kuolevainen> Oikeutus siirtyy perususkomuksilta muille deduktiivisen (tai induktiivisen päättelyn) kautta. Ulkomaailmaa koskevan tiedon ongelma: mielestä ei voida päätellä ulkomaailmaan. Descartes ajatteli, että on olemassa propositioita, joita on mahdoton epäillä, ja joiden totuudesta on mahdoton erehtyä. Nämä ovat propositioita, jotka voidaan nähdä intuitiivisesti tosiksi. Hän käytti tällaisesta intuitiosta nimeä ”selvä ja tarkka havainto”. Kuuluisa esimerkki on tietysti ”Cogito, ergo sum”. Ajattelen, olen siis olemassa. Tässä on itse asiassa kaksi propositiota, jotka ovat molemmat erehtymättömiä ja epäilyksettömiä: <Ajattelen>, <Olen olemassa>. Ne ovat erehtymättömiä siinä mielessä, että jos uskon niihin, en ei voi olla väärässä. En voi niitä myöskään rationaalisesti epäillä. Ei edes demonihypoteesi ole peruste epäillä niitä. Descartesin mukaan perustavat varmuudet ulottuvat kuitenkin laajemmalle: introspektiiviset propositiot, jotka koskevat nykyisiä mentaalisia tiloja (tunnen kipua, edessäni näyttää olevan pöytä, uskon, että sataa) ja ilmeiset välttämättömät totuudet (2+2=4, kolmiossa on kolme kulmaa). Myös nämä propositiot voidaan nähdä selvästi ja tarkasti tosiksi. (Tämä laajempi ryhmä herättää kysymyksiä: ovatko myös nämä propositiot erehtymättömiä ja epäilyksettömiä. Descartes myönsi itsekin, että demoni on voinut tehdä meidät sellaisiksi, että erehdymme jopa yksinkertaisista matemaattisista totuuksista. Demonihypoteesi on siis peruste epäillä jopa selvien ja tarkkojen havaintojen totuutta. Tämän takia hän pyrki eliminoimaan tämän epäilyn todistamalla ensin Jumalan olemassaolon ja Jumalan avulla edelleen sen, että selvät ja tarkat havainnot ovat tosia. Koska Descartesin premissit perustuvat itse selviin ja tarkkoihin havaintoihin, hänen todistustaan on pidetty kehäisenä, tiedollisesti kehäisenä.) Joka tapauksessa perinteinen radikaali (karteesinen) fundamentalismi olettaa, että on kaksi ylivertaista älyllistä kykyä: (apriorinen) järki ja introspektio. Järki kohdistuu ilmeisiin loogisiin, matemaattisiin ja käsitteellisiin propositioihin (totuuksiin). Niiden ymmärtäminen riittää siihen, että näemme ne tosiksi. Omat tietoiset mielentilamme, kokemuksemme ja uskomuksemme, ovat välittömästi läsnä tietoisuudessamme. Uskomukset, jotka koskevat näitä, voidaan nähdä tosiksi, koska voimme verrata niitä suoraan tietoisiin mielentiloihin. Lisäksi voimme nähdä järjen avulla, että kaikki ne propositiot, jotka seuraavat näistä loogisesti, ovat myös tosia. Tuttuustieto. Uskomukset, jotka perustuvat tällä tavalla järkeen ja introspektioon ovat siis oikeutettuja. Ja tällä tavalla oikeutettu uskomus ei voi olla epätosi: oikeutus takaa totuuden. Koska tällaisilla uskomuksilla eräässä mielessä maksimaalinen oikeutus, mikään muu uskomus ei voi myöskään kumota niiden oikeutusta. Tiedon ja oikeutettujen uskomusten hankkiminen on kuin talon rakentamista. Tekoäly: monotoninen päättely. Ongelmana ulkomaailmaa koskeva tieto. Tuntuu selvältä, ettemme voi päätellä mielestä ulkomaailmaan deduktiivisesti. On loogisesti mahdollista, että mielentilamme ovat ilkeän demonin synnyttämiä ja ulkomaailma täysin jotakin muuta kuin uskomme. Mielen ja ulkomaailman välinen suhde näyttäisi olevan kontingentti. Pelkästään järjen ja introspektion avulla ei voida ainakaan tietää mitään kontingentteja asioita maailmasta. Näyttää siltä, ettei myöskään induktiivisesta päättelystä ole apua, koska tällainen päättely vaatisi oikeutettuja premissejä, jotka kytkevät mielentilamme ulkomaailmaan. Mikä oikeuttaa nämä premissit? Näkemys on myös psykologisesti epärealistinen. Sen mukaan oikeutetut uskomukset (ja tieto) ulkomaailmasta perustuvat päättelyyn introspektiivisista premisseistä. Näyttää kuitenkin siltä, että ihmiset eivät normaalisti muodosta ensin uskomuksia omista aistikokemuksistaan ja päättele sitten näistä uskomuksista ulkomaailmaa koskeviin uskomuksiin. Ihmiset näyttävät muodostavan suoraan havaintouskomuksia ulkomaailmasta. Radikaalista fundamentalismista seuraa, etteivät nämä uskomukset ole oikeutettuja. Tällaisten ongelmien takia nykyiset fundamentalistit valitsevat maltillisemman kannan. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

15 Maltillinen fundamentalismi
Fallibilismi: Perususkomusten ei tarvitse olla varmoja. Oikeutus ei takaa totuutta, ja se voi kumoutua. Oikeutuksen lähteinä introspektion ja järjen lisäksi aistihavainto, muisti, induktiivinen (ja abduktiiivinen) päättely, empatia, muiden sana (moraalinen intuitio, uskonnollinen kokemus?). Tieto ulkomaailmasta, menneisyydestä, muiden mielentiloista (moraalisista tosiasioista, Jumalasta?) on suoraa. Sallimalla, että oikeutetut uskomukset voivat olla epätosia ja että oikeutus voi kumoutua, maltillinen fundamentalismi välttää radikaalin fundamentalismin skeptiset ongelmat. Uskomuksen oikeutus kumoutuu, jos uskojalla on perusteita epäillä uskomustaan. Uskomusten muodostaminen ei ole aina uusien uskomusten lisäämistä. Se voi olla myös aikaisempien hylkäämistä. Maltillinen fundamentalismi sallii suuremman joukon perususkomuksia ja tekee näin oikeutuksen ja tiedon helpommaksi. Esim. aistihavaintoon perustuvat havaintouskomukset voivat olla perususkomuksia, vaikka ne eivät ole aina tosia (havaintovirheet, hallusinaatiot). Psykologisesti realistista, koska emme yleensä muodosta uskomuksia aistikokemuksista lainkaan vaan suoraan ulkomaailman objekteista. Jo tämä tekee radikaalista fundamentalismista liian vaativan. Maltillisen fundamentalismin kannattajat huomauttavat, ettei regressio-ongelman ratkaiseminen vaadi radikaalia fundamentalismia. Regression katkaisevien perususkomusten ei tarvitse olla varmoja. Riittää, että ne ovat oikeutettuja muista uskomuksista riippumatta. Toisaalta maltillinen fundamentalismi näyttää tekevän oikeutuksesta ja tiedosta liiankin helppoja: se saattaa sallia perususkomukset (suoran tiedon) Jumalasta ja moraalisista (esteettisistä) tosiasioista. Itse asiassa melkein kaikki oikeutetut uskomukset ovat perususkomuksia, koska valtaosa uskomuksista perustuu muistiin, joka myös synnyttää perususkomuksia (ainakin näkemyksen yhden version mukaan). Keskeinen vaikeus on selittää, miten perususkomukset voivat olla oikeutettuja. Katsotaan, miten kaksi vallitsevaa maltillisen fundamentalismin muotoa selittävät asian. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

16 Oikeutuksen kumoutuvuus
Jos evidenssi e oikeuttaa minut uskomaan että p, niin lisäevidenssi d kumoaa tämän oikeutuksen, jos ja vain jos e ja d yhdessä eivät oikeuta minua uskomaan että p. d voi olla peruste uskoa, että p on epätosi tai että e ei ole luotettavaa evidenssiä p:lle. Empiirinen evidenssi on aina kumoutuvaa siinä mielessä, että vaikka evidenssini oikeuttaisi minut uskomaan jotakin, niin uuden evidenssin hankkiminen voi kumota tämän oikeutuksen. Voimme määritellä oikeutuksen kumoutumisen seuraavasti. Lisäevidenssi d on siis oikeutuksen kumoaja. Jos minulla on tällainen kumoaja, uskomukseni että p ei ole oikeutettu ja minun pitäisi luopua siitä. Kumoutuvuusehto voidaan muotoille eri tavoin riippuen siitä, miten oikeutus ymmärretään. Oletetaan, että oikeutus riippuu evidenssistä. Esim. muistiuskomus, että jääkaapissa on olutta. Havaintouskomus, että jääkaappi on tyhjä, kumoaa muistiuskomuksen oikeutuksen. Esim. uskomus, että huoneessa on värivalot, on kumoaja uskomukselleni, että pöytä on punainen. p voi olla perususkomus tai uskomus, jonka oikeutus perustuu päättelyyn. Maltillinen fundamentalismi, jonka mukaan uskomusten oikeutus voi kumoutua, voi sallia enemmän oikeutettuja uskomuksia kuin radikaali fundamentalismi. Sen mukaan tutkimus ei ole vain uusien uskomusten muodostamista vaan vaatii joskus myös aikaisempien hylkäämistä. Skeptikko voisi myöntää, että uskonnollinen kokemus voi oikeuttaa uskomuksia Jumalasta, mutta järkevä ja valistunut ihminen ei silti ole oikeutettu uskomaan Jumalan olemassaoloon, koska tälle oikeutukselle on kumoajia. Esim. hänen uskomuksensa, että maailmassa on monia erilaisia uskontoja, jotka myös nojaavat uskonnolliseen kokemukseen, minkä takia uskonnollinen kokemus ei ole luotettava oikeutuksen lähde. Myös reliabilistit ajattelevat, että oikeutus voi kumoutua. Heille asian selittäminen ei ole niin suoraviivaista kuin evidentialistille. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

17 Perususkomusten oikeutus?
Evidentialismi: Perususkomuksen oikeuttaa ei-doksastinen kokemus. ”Minulla on punaisen kokemus.” ”Minusta näyttää siltä, että tämä on käsi.” ”Minusta näyttää siltä, että = 4.” Reliabilismi: Perususkomuksen oikeuttaa sellainen luotettava kausaalinen alkuperä, johon ei sisälly päättelyä muista uskomuksista. Miten maltilliset fundamentalistit (fallibilistit) selittävät perususkomusten oikeutuksen? Vaikka koherentismia voi myös kutsua evidentialismin muodoksi, jossa evidenssi muodostuu aina muista uskomuksista, evidentialisti voi myös olla fundamentalisti, joka hyväksyy myös ei-doksastiset kokemukset evidenssiksi (aistikokemukset, muistikokemukset, älylliset intuitiot jne.). Nämä muodostavat perimmäisen evidenssin, josta kaikkien uskomusten oikeutus riippuu. On tärkeää huomata, että evidenssi ei siis muodostu kokemusta koskevista uskomuksista (kuten radikaalissa karteesisessa fundamentalismissa) vaan kokemuksista itsestään. Reliabilisti selittää perususkomusten oikeutuksen luotettavuudella. Kumpikaan ei ole ongelmaton: Evidentialistin pitäisi pystyä selittämään, miten kokemukset voivat oikeuttaa uskomuksia. Reliabilistin ongelma ovat internalistiset intuitiot. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

18 Sellarsin dilemma Wilfrid Sellars (1912-1989)
Jos aistikokemuksilla ei ole propositionaalista sisältöä, ne eivät kykene oikeuttamaan uskomuksia. Jos aistikokemuksilla on propositionaalinen sisältö, ne vaativat itse oikeutuksen. Yleensä fundamentalismin kritiikki kohdistuu perususkomusten mahdollisuuteen. Wilfrid Sellarsin mukaan fundamentalismi johtaa seuraavaan ongelmaan - dilemmaan. Hän kohdisti dilemman alunperin radikaalia fundamentalismia vastaan, mutta se soveltuu kaikkeen fundamentalismiin. Fundamentalismin pitäisi pystyä hylkäämään jompikumpi. Jos 1 pitää paikkansa, perususkomukset jäävät ilman oikeutusta. Jos 2 pitää paikkansa, regressio ei pysähdy väitettyihin perususkomuksiin. Klassinen karteesinen fundamentalismi kielsi 1:n. Sen mukaan tietoisuus aistikokemuksista on ei-propositionaalista - tuttuustietoa - ja tämä tietoisuus oikeuttaa niitä koskevat uskomukset. Tietoisuus punaisesta sense-datumista tai ideasta oikeuttaa uskomuksen, että tuo sense-datum tai idea on punainen. Sellars ei ymmärrä, miten jokin, jolla ei ole propositionaallista sisältöä (tietoisuus) voi oikeuttaa jotakin, jolla on, uskomuksen. Nykyisen evidentialismin mukaan aistikokemus oikeuttaa suoraan uskomukset ulkomaailmasta. Nyt voi olla vaikeampi nähdä, miten aistikokemus voisi oikeuttaa uskomuksen, jollei sillä ole propositionaalista sisältöä. Aistikokemus ja uskomus ovat kaksi eri asiaa, joilla ei ole mitään sisällöllistä yhteyttä toisiinsa. Miksi siis jokin tietty aistikokemus oikeuttaisi jonkin tietyn ulkomaailmaa koskevan uskomuksen jonkun toisen sijasta. Davidson näyttäisi olevan oikeassa sanoessaan, että aistikokemukset voivat vain kausaalisesti aiheuttaa uskomuksia eivätkä oikeuttaa niitä. Ne ovat uskomusten syitä, eivät perusteita. Evidentialistille voisi olla järkevämpää kiistää dilemman 2. haara. Jos kokemuksilla on propositionaalinen sisältö, ne näyttäisivät voivan toimia perusteena uskomukselle, jolla myös on propositionaalinen sisältö. Ne voivat olla loogisessa suhteessa toisiinsa. Niillä voi olla jopa identtinen propositionaalinen sisältö. Kokemus, että tuo pöytä on ruskea, oikeuttaa uskomuksen, että tuo pöytä on ruskea. Mutta jos on näin, miksei tuo kokemus tarvitse itse oikeutusta. Sen sisältö voi olla epätosi. Huoneessa voi olla värivalot. Evidentialisti voi nojata siihen intuitioon, ettei kokemusten oikeutuksesta ole mielekästä puhua. Kokemuksilta ei normaalisti vaadita oikeutusta. Reliabilistille kokemuksen sisällöllä ei ole väliä. Olennaista on luotettavuus. Hän voi myöntää sen, että aistikokemukset ovat uskomusten syitä eivätkä perusteita. Mutta ne tekevät uskomukset oikeutetuiksi, jos ne ovat luotettavia syitä, jos ne tekevät uskomukset todennäköisesti tosiksi. Hän voi hylätä ensimmäisen haaran. Intuitio saattaa kuitenkin olla se, että tämä on liian helppo vastaus regressio-ongelmaan. Perusteiden regressio päättyy uskomuksiin, jotka ovat jonkun muun kuin uskomusten aiheuttamia - esim. aistikokemusten tai pelkästään fysikaalisten havaintoprosessien. Totta kai meillä on tällaisia uskomuksia. Sellarsilainen intuitio näyttäisi perustuvan dialektiseen oikeutuskäsitykseen. Sen mukaan oikeutus vaatii kykyä puolustaa uskomustaan argumentein. Siten uskomuksen voi oikeuttaa vain jokin, joka voi toimia tällaisen argumentin premissinä ja jolla siis täytyy olla propositionaalinen sisältö. Mutta koska myös nämä premissit voidaan aina haastaa, myös ne pitää voida oikeuttaa. Palaamme näihin ongelmiin havainnon käsittelyn yhteydessä. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

19 Metaoikeutus Laurence BonJour (1943-)
Oletetaan, että F on ominaisuus, joka tekee perususkomuksesta oikeutetun. Uskomukset, joilla on F, ovat todennäköisesti tosia. Uskomuksella että p on F. Uskomus että p on todennäköisesti tosi. Toinen kritiikki fundamentalismia vastaan on se, että tiettyjen uskomusten valitseminen perususkomuksiksi on mielivaltaista. Fundamentalismi voi kiistää tämän antamalla seuraavan metaoikeutuksen perususkomuksille. Fundamentalisti uskoo, että tietyt uskomukset ovat todennäköisesti tosia, vaikkeivät ne perustu päättelyyn, kuten havaintouskomukset. BonJour on väittänyt, että henkilön itsensä näkökulmasta uskomus on silti mielivaltainen, jollei hän ole tietoinen tuosta oikeuttavasta argumentista. Uskomuksen hyväksyminen on hänen näkökulmastaan vailla perusteita (internalismi). Hänen mukaansa on vastuutonta hyväksyä uskomusta ilman perusteita (deontologismi). Reliabilisti myöntää, että uskomuksen oikeutus vaatii, että tällainen argumentti on olemassa ja että sen premissit ovat tosia, mutta henkilön ei tarvitse itse olla siitä tietoinen. Mutta eikö tällainen näkemys ole intuitioiden vastainen? (Vrt. selvänäkötapaus ja hra Truetemp.) Mitä sitten tarkoittaa, että henkilön täytyy olla tietoinen tästä argumentista? Hänen täytyy uskoa argumentin premisseihin, ja näiden uskomusten täytyy olla oikeutettuja. Mutta tällöin regressio ei päätykään väitettyihin perususkomuksiin. Klein vetoaa samaan argumenttiin infinitismiä puolustaessaan. Infinitismi näyttäisi kuitenkin johtavan skeptisismiin. BonJourin johtopäätös aikoinaan oli koherentismi. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

20 Lineaarinen vs. holistinen oikeutus
Fundamentalismi olettaa, että oikeutus on jotakin, joka siirtyy lineaarisessa päättelyketjussa uskomukselta toiselle (transmissio). Holistisen näkemyksen mukaan oikeutus syntyy samalla kertaa kaikissa henkilön uskomuksis- sa. Tietyt koko uskomusjärjestelmän ominaisuudet tekevät siihen kuuluvista uskomuksista oikeutettuja. (emergenssi) Regressio syntyi olettamuksesta, että oikeutus siirtyy lineaarisessa ketjussa uskomukselta toiselle. Tämä näkemys johtaa luonnollisesti fundamentalismiin tai skeptisismiin. Jollei ole mitään perususkomuksia, joissa oikeutus alunperin syntyy, ei näyttäisi voivan olla mitään, mikä ketjussa siirtyisi. BonJourin mukaan regressio voidaan välttää hyväksymällä holistinen näkemys oikeutuksesta. Holistinen näkemys ei synnytä regressiota, eikä sitä siten tarvitse katkaista. BonJourin mukaan tämä uskomukset oikeuttava uskomusjärjestelmän ominaisuus on sen sisäinen koherenssi. Klein on puolustanut infinitismiä samanlaisin perustein: Oikeutus ei siirry äärettömässä ketjussa uskomukselta toiselle. Ketju synnyttää oikeutuksen ketjun uskomuksille. Mitä pidempi ketju sen parempi oikeutus. Täydellinen oikeutus vaatii äärettömän ketjun. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

21 Holistinen koherentismi
Uskomus on oikeutettu, joj se kuuluu koherenttiin uskomusjärjestelmään. Oikeutus emergoituu (syntyy) samanaikaisesti kaikissa järjestelmän uskomuksissa. looginen ristiriidattomuus Deduktiiviset, induktiiviset ja selittävät suhteet lisäävät koherenssia. Ongelmat: (1) vaihtoehtoiset yhtä koherentit järjestelmät, (2) irrallaan todellisuudesta ja kokemuksesta, (3) muista irralliset uskomukset, (4) yliälyllisyys. Koherentismin kannattajat eivät usko, että mikään uskomus olisi oikeutettu muista uskomuksista riippumatta. He sanovat, että mitään perususkomuksia ei ole. Kaikki uskomukset saavat oikeutuksensa suhteestaan muihin uskomuksiin. Tämä oikeutus ei kuitenkaan ole kehäistä. Oikeutus ei siirry kehässä uskomukselta toiselle, vaan se syntyy samanaikaisesti kaikissa uskomuksissa. Uskomuksen tekee oikeutetuksi uskomusten välinen koherenssi. Mistä se muodostuu? Looginen ristiriidattomuus ei voi olla välttämätön ehto. Arpajaisparadoksi. Myöskään deduktiiviset suhteet eivät riitä koherenssiin. Koska oikeutus ei takaa totuutta, holistinen koherenssiteoria ei johda ristiriitoihin eikä relativismiin, kuten totuuden koherenssiteoria. (2) Koherentisti vastaa, että uskomuksilla on silti kausaalisia suhteita todellisuuteen ja kokemuksiin. Nämä eivät kuitenkaan vaikuta oikeutukseen. (3) Ehkä vakavampi ongelma on se, että joillakin oikeutetuilla uskomuksilla ei näytä olevan koherenssisiteitä muihin uskomuksiin: havaintouskomukset (Varpunen lensi ohi.), introspektiiviset uskomukset (äkillinen päänsärky). Ne ovat oikeutettuja, vaikka muut uskomukset eivät tue niitä. Vastaus on meta-koherenssi: h on havaintouskomus, ja havaintouskomukset ovat yleensä tosia. i on introspektiivinen uskomus, ja introprospektiiviset uskomukset ovat yleensä tosia. Muut uskomukset taas tukevat näitä yleistyksiä. Tämä vastaus taas johtaa eksternalistiseen syytökseen yliälyllisyydestä: sulkee pois ainakin eläinten ja lasten tiedon. Koherentisti vastaa tavoittelevansa reflektiivistä tietoa. Nämä ongelmat eivät siten ole kohtalokkaita. Koherentisti voi myöntää ne. Demoni-intuitiot päinvastoin tukevat hänen kantaansa. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

22 Holismin ongelma Sisäinen koherenssi on se ominaisuus, joka tekee kaikista uskomuksista oikeutettuja. Kaikki oikeutetut uskomukset ovat perususkomuksia.  Metaregressio. Holistista koherentismia puolsi kaksi seikkaa: intuitio, että vain uskomukset voivat oikeuttaa uskomuksia, ja metaoikeutusargumentti. Molemmista seikoista seuraa, ettei pelkkä koherenssi voi oikeuttaa uskomuksia. Henkilön pitää olla tietoinen tästä koherenssista. Hänen täytyy uskoa, että hänen uskomuksensa on koherentti muiden hänen uskomustensa kanssa. Mikä oikeuttaa tämän uskomuksen? Koherentisti voi sanoa, että myös sen oikeuttaa sen koherenssi muiden uskomusten kanssa. Mutta tämäkään koherenssi ei yksinään riitä. Hänellä täytyy olla yhä monimutkaisempi metametauskomus, että metauskomuksen oikeuttaa sen koherenssi, jne. Holismi johtaa siis metaregressioon: yhä monimutkaisempien metauskomusten äärettömään regressioon. Internalistinen koherentismi johtaa siis skeptisismiin: kenelläkään ei voi olla oikeutettuja uskomuksia. Ylipäänsä vaatimus, että ihmisten pitäisi olla tietoisia koko järjestelmästä ja sen koherenssista, on liian kova. Emme ole tietoisia tällaisista asioista. Olemme tietoisia vain pienestä osasta uskomuksiamme kerrallaan. Koherentisti voisi turvautua eksternalismiin, mutta tällöin hän menettää parhaan argumenttinsa fundamentalismia vastaan. Jos meidän pitää olla eksternalisteja, niin miksemme olisi mieluummin fundamentalisteja, esim. reliabilisteja. Tosin koherentismin hyvät puolet voi olla mahdollistaa yhdistää reliabilismiin: Sosan hyveteorian mukaan eläintieto vaatii luotettavuutta, mutta reflektiivinen tieto vaatii lisäksi koherenssia. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

23 Infallibilismi Evidenssi e oikeuttaa S:n uskomaan että p, vain jos e takaa p:n totuuden. Internalistinen infallibilismi johtaa skeptisismiin. e = omaa mieltä koskevat tosiasiat (eivät takaa ulkomaailmaa koskevien uskomusten totuutta) Williamson: e = tiedetyt tosiasiat McDowell: e = faktiiviset mielentilat (näen että p, kuulen että p) Ei fallibilismin ongelmia: ”Tiedän että p, mutta voin olla väärässä.” Gettier-ongelma, metaoikeutus-ongelma, arpajais- paradoksi Ongelmana edelleen induktiivinen tieto. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

24 Perususkomusten olemassaolo?
Ovatko uskomukset, joilla on F, todennäköisesti tosia? Kolme vastausta: Ovat. Eivät ole. En tiedä (pidättäydyn asiaa koskevasta uskomuksesta). Jos vastaus on b) tai c), F-uskomusten valitseminen perususkomuksiksi on mielivaltaista. Jos vastaus on a), regressio ei pääty. Vastaus antaa perusteen pitää F-uskomuksia tosina. F-uskomukset eivät olekaan perususkomuksia. Sekä fundamentalistit että holistiset koherentistit ovat sitoutuneita perususkomusten olemassaoloon. (Holistinen koherentismi on fundamentalismin erikoistapaus.) Heillä pitäisi olla myös teoria siitä, mikä tekee uskomuksesta perususkomuksen. Oletetaan, että vastauksena on ominaisuus F. Fundamentalistin pitäisi kysyä itseltään: ”Ovatko uskomukset, joilla on F, todennäköisesti tosia. Infinitisti hyväksyy vaihtoehdon a). Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

25 Infinitismi Peter Klein, “Infinitism Is the Solution to the Regress Problem” (2014).* Kehäinen päättely ei synnytä oikeutusta. Perususkomuksia ei ole, koska kaikki uskomukset voidaan haastaa. Propositionaalinen oikeutus: Propositio p on oikeutettu S:lle, joj p:lle on olemassa päättymätön perusteiden ketju, joka on S:n saatavilla. Doksastinen oikeutus: S:n uskomus että p on oikeutettu, joj (i) p on S:lle propositionaalisesti oikeutettu ja (ii) S on jäljittänyt p:n perusteita niin pitkälle kuin konteksti vaatii. *Contemporary Debates in Epistemology, 2. painos, toim. Sosa & Steup, Blackwell, Oxford 2014. Infinitismin mukaan sekä fundamentalismi että koherentismi eivät anna tyydyttävää ratkaisua regressio-ongelmaan: Kehäinen päättely ei voi lisätä uskomuksen oikeutusta. Fundamentalismi taas joutuu nojaamaan mielivaltaiseen perustaan. Mikään uskomus ei ole riittävän oikeutettu pystyäkseen oikeuttamaan muita uskomuksia ilman muiden uskomusten tukea. Kun fundamentalisti olettaa, että uskomukset, joilla on tietty ominaisuus F, ovat perususkomuksia, infinisti kysyy, ovatko uskomukset, joilla on F, todennäköisesti tosia. Vastaväite 1: Koska olemme äärellisiä olentoja, meillä ei voi olla ääretöntä määrää uskomuksia (perusteita). Klein vastaa ongelmaan erottamalla propositionaalisen ja doksasitisen oikeutuksen. M. Bergmannin vastaväite 2: Klein näkemys on wittgensteinilaista kontekstualismia, doksastisen oikeutus riippuu perusteista, joille ei ole doksastista oikeutusta. Vastaväite 3: Saatavillamme ei ole asianmukaisia äärettömiä propositioiden ketjuja, ketjuja, jotka synnyttävät oiketuksen. Mikä tahansa ääretön ketju ei synnytä. Esim. Tässä huoneessa on yli sata lammasta, tässä huoneessa on yli 101 lammasta jne. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin

26 Doksastinen ja propositionaalinen oikeutus
Sherlock Holmesilla ja tri Watsonilla on hallussaan sama evidenssi, mutta Holmesin uskomus perustuu kausaalisesti evidenssiin toisin kuin Watsonin. Propositio p on oikeutettu S:lle, joj S:n evidenssi tukee p:tä (propositionaalinen oikeutus). S:n uskomus että p on oikeutettu, joj S:n evidenssi tukee p:tä ja S:n uskomus että p perustuu tähän evidenssiin (doksastinen oikeutus). Roderick Firth Oletetaan että Sherlock Holmes ja tri Watson tutkivat rikospaikkaa, ja Holmes kiinnittää molempien huomion tiettyihin asioihin: jäljet nurmikolla, lasinsirut ikkunan ulkopuolella jne. Holmes muodostaa tämän evidenssin perusteella uskomuksen, että hovimestari on syyllinen. Watson muodostaa saman uskomuksen muttei evidenssin perusteella vaan siksi, että hän pitää hovimestareita aina syyllisinä. Vain Holmesin uskomus on oikeutettu, vaikka heillä on molemmilla sama evidenssi hallussaan, koska vain hänen uskomuksensa perustuu kausaalisesti evidenssiin. Näyttää siltä, että oikeutus riippuu uskomuksen kausaalisesta alkuperästä. Asia ei ole näin yksinkertainen. Internalisti vastaa tapaukseen nojaamalla Roderick Firthin erotteluun doksastisen ja propositionaalisen oikeutuksen väillä. Molemmat ovat propositionaalisesti oikeutettuja uskomaan että hovimestari on syyllinen, mutta vain Holmesin uskomus on doksastisesti oikeutettu. Internalisti voi myöntää, että doksastinen oikeutus riippuu uskomuksen kausaalisesta alkuperästä. Uskomuksen täytyy kausaalisesti perustua evidenssiin. Internalismi on kuitenkin teoria propositionaalisesta oikeutuksesta (vrt. evidentialismin määritelmä edellä). Tämä riippuu uskojan samanaikaisista mielentiloista tai siitä, mistä hän samalla hetkellä kykenee olemaan tietoinen. Tieto vaatii doksastista oikeutusta. Markus Lammenranta, Johdatus tieto-oppiin