Johdatus tieto-oppiin (3 op)

Esitys aiheesta: "Johdatus tieto-oppiin (3 op)"— Esityksen transkriptio:

1 Johdatus tieto-oppiin (3 op)
Markus Lammenranta Helsingin yliopisto Lukuvuoden tieto-oppitarjonta: johdatus tieto-oppiin (periodi 2), Tieto- opin: perusosa (periodi 3).

2 Kurssimateriaalia Powerpoint-materiaali Matskuista: Flamma>Hakemisto ja palvelut>Opetusasiat>Opettajan työvälineet>Matskut>Johdatus tieto-oppiin Lammenranta, Tietoteoria, luvut 2-3. Pritchard, Duncan, What is this thing called knowledge?, 3. painos, Routledge, 2014. Materiaalin ei ole tarkoitus korvata luentoa. Ne auttavat palauttamaan mieleen, mitä luennolla on käsitelty. Ne eivät yksin riitä asioiden kunnolliseen ymmärtämiseen. Voitte printata itsellenne muistiinpanoja varten kolmen dian sivuja.

3 Mitä tieto-oppi eli tietoteoria tutkii?
(A) Mitä voimme tietää? Mikä on tiedon ala? (B) Mitä on tieto? Mitkä ovat tiedon ehdot? (A') Mitä olemme oikeutetut uskomaan? (B') Mitä on tiedollinen oikeutus? Milloin uskomus on oikeutettu? Tieto-oppi on keskeinen filosofian osa-alue, joka tutkii filosofisesti tietoa. Kuten nimi kertoo tieto-oppi tai -teoria on oppi tai teoria tiedosta. Sen kaksi keskeistä kysymystä. Koska tiedon ehtoihin ajatellaan usein sisältyvän oikeutus- tai rationaalisuusvaatimus, myös oikeutusta tai rationaalisuutta koskevat kysymykset ovat keskeisiä. Ne ovat kiinnostavia myös tiedon ehdoista riippumatta. Miten näihin kysymyksiin on mahdollista vastata?

4 Kriteerin ongelma Roderick Chisholm (1916-99)
Mitä tiedämme? Mikä on tiedon ala? Miten tiedämme? Mitkä ovat tiedon kriteerit tai lähteet? Skeptikko: Jotta voisimme vastata A:han, meillä pitäisi jo olla vastaus B:hen. Jotta voisimme vastata B:hen, meillä pitäisi jo olla vastaus A:han. Emme siis voi vastata kumpaankaan kysymykseen. Miten tietoteorian kysymyksiin tiedon alasta ja ehdoista voidaan vastata? Vastassa on ongelma, joka juontaa jo antiikin skeptikoilta ja jota kutsutaan kriteerin ongelmaksi. Nykykeskustelussa ongelma esiintyy muodossa, jonka Roderick Chisholm - viime vuosisadan tärkein tietoteoreetikko - on sille antanut. Chisholmin mukaan kriteerin ongelma on kaikkein tärkein ja perustavin filosofian ongelma. Se koskee sitä, miten pystymme vastaamaan kahteen tietoteorian peruskysymykseen. Nämä kytkeytyvät läheisesti toisiinsa. Skeptikko: emme voi tietää, mitä tiedämme, emmekä sitä, mitkä ovat tiedon kriteerit tai lähteet. Tällainen skeptikko kieltää tietoteorian mahdollisuuden. Metatietoteoreettinen skeptikko. Chisholmin mukaan tällaiseen skeptisismiin voidaan vastata kahdella tavalla: Voimme kiistää joko sen, että vastaus A:han vaatii jo vastauksen B:hen, tai sen, että vastaus B:hen vaatii jo vastauksen A:han.

5 Kolme vastausta Metodisti uskoo, että hänellä on vastaus kysymykseen B ja että hän pystyy käyttämään tätä vastausta vastatessaan kysymykseen A. Ts. hän tietää, mitkä ovat tiedon kriteerit, ja päättelee tämän tietonsa perusteella, mitä yksittäisiä tiedon tapauksia on. (Locken ja Humen empirismi) Partikularisti uskoo, että hänellä on vastaus kysymykseen A ja että hän pystyy käyttämään tätä vastausta vastatessaan kysymykseen B. Ts. hän tietää, mitä yksittäisiä tiedon tapauksia on, ja johtaa tämän tietonsa perusteella yleiset tiedon kriteerit. (Reidin ja Mooren commonsensismi) Reflektiivisen tasapainon menetelmä (Nelson Goodman)? Esim. Locken ja Humen empirismin mukaan (ulkomaailmaa koskevan) tiedon kriteeri on aistikokemuksesta johdettavuus. Jos haluamme selvittää, onko uskomuksemme tietoa, tutkimme voidaanko se johtaa kokemuksesta. Metodismin ja empirismin kritiikki: (1) Kriteeri on laaja-alainen yleistys ja samalla täysin mielivaltainen. (2) Empiristinen kriteeri sulkee pois sekä näennäiset että aidot tiedon tapaukset eli johtaa skeptisismiin. Reidin ja Mooren commonsensismin mukaan kriteeri on järkevää hylätä, jos se johtaa skeptisismiin. Esim. Moore oli täysin varma sellaisista asioista kuin, että tässä on käsi ja että hän tietää, että tässä on käsi. Jos empirismistä seuraa, että hän ei voi tietää mitään tällaista, sen pahempi empirismille. Voimme siis tieto-opissa lähteä liikkeelle yksittäisistä tiedon tapauksista ja selvittää sitten niiden perusteella, mitkä ovat tiedon kriteerit (lähteet). Tietysti voidaan kysyä, eikö tämä lähtökohta ole yhtä mielivaltainen kuin jokin yleinen kriteeri. Toisaalta myös skeptisismin hylkääminen vain olettaa, että meillä on tiedon tapauksia. Nykytietoteoria noudattaa kuitenkin hyvin pitkälle partikularistista strategiaa. On paljon helpompi päästä yksimielisyyteen siitä, mitä yksittäisiä tiedon tapauksia on kuin tiedon kriteeristä. Järkevämpää voisi kuitenkin olla lähteä liikkeelle samanaikaisesti molemmista kysymyksistä ja yrittää sitten saada vastaukset sopimaan yhteen (reflektiiviseen tasapainoon). Meillä on intuitioita sekä tiedon tapauksista että tiedon kriteereistä, ja yritämme sovittaa ne yhteen. Tällaista koherentista strategiaa Chisholm ei mainitse. Jos olemme puhtaita partikularisteja, meidän siis pitäisi vastata kysymykseen, mitä tiedämme. Yritetään antaa lista tiedetyistä asioista.

6 Mitä tiedämme? Aistin jotakin punaista. 2 + 3 = 5 Minulla on kädet.
Kuu kiertää maata. Lasten kidnappaaminen on väärin. Kummisetä on hyvä elokuva. Jumala on olemassa. Lähes kaikki ovat samaa mieltä, että tapaukset 1 – 4 ovat tiedon tapauksia eivät ole niin selviä tapauksia. Voisi ajatella, että on järkevintä lähteä liikkeelle selvistä tapauksista ja soveltaa niistä johdettuja kriteereitä epäselviin tapauksiin. Mikä kaikille näille tapauksille on yhteistä? Kaikissa on kysymys jonkin proposition tietämisestä: kukin lauseista ilmaisee proposition. Näissä tapauksissa on kysymys propositionaalisesta tiedosta.

7 Tiedon lajit Propositionaalinen tieto: ”Tiedän, että kuu kiertää maata.” Tuttuustieto: ”Tunnen Helsingin.” Taitotieto eli taito: ”Osaan uida sammakkoa.” Tietoteoria tutkii propositionaalista tietoa. Se on aluksi syytä erottaa kahdesta muusta mahdollisesti itsenäisestä tiedon lajista. Propositionaalinen tieto kohdistuu propositioon, joka ilmaistaan ”että”- lauseella. Propositio koskee (esittää) jotakin asiantilaa - sitä, miten asiat maailmassa voivat olla. Koska propositionaalinen tieto ei voi olla erheellistä, se on tietoa tosiasioista - siitä, miten asiat todella ovat. Tämä on luonnollisesti tärkeä tiedon muoto, josta filosofit ovat kiinnostuneita, mutta näyttäisi olevan muitakin. Tuttuustieto näyttää olevan jotakin enemmän kuin propositionaalista tietoa jostakin henkilöstä tai paikasta. Lapinmies tietää Helsingistä monia tosiasioita, muttei tunne Helsinkiä. Russellin mukaan on tuttuustietoa, joka kohdistuu suoraan todellisuuteen, tosiasioihin. Se on välitöntä tietoisuutta jostakin. Ei kuitenkaan Helsingistä vaan omasta mielestämme ja universaaleista. (filosofinen, tekninen merkitys) Ei ole selvää, onko tällaista tietoa, ja vaikka olisi, ei ole selvää mikä on sen tieto-opillinen merkitys. Myös taito näyttää olevan jotakin enemmän kuin propositionaalista tietoa jostakin toiminnasta. Esim. valmentajalla voi olla paljon propositionaalista tietoa jostakin urheilusuorituksesta, vaikka häneltä puuttuu taito siihen. Hän pystyy kertomaan, miten se tehdään. ”Tietotaito” on harhaanjohtava käännös englannin ”know how”- ilmauksesta. Ovatko nämä itsenäisiä tiedonlajeja, vai palautuuko joku niistä toiseen? Gilbert Rylen kuuluisan argumentin mukaan know how:ta ei voi palauttaa know that:iin. Jason Stanley ja Tim Williamson ovat hiljan kiistäneet tämän. Jos joku lajeista on perustava, se on propositionaalinen tieto. Joka tapauksessa tieto-opissa on melkein yksinomaan oltu kiinnostuneita siitä.

8 Kaksi tiedon ehtoa: totuus ja uskomus
Emme voi tietää mitään sellaista, mikä ei ole totta. ”Tiedän, että aurinko paistaa, mutta aurinko ei paista.” Emme voi tietää mitään sellaista, mitä emme usko todeksi. ”Tiedän, että aurinko paistaa, mutten usko, että aurinko paistaa.” Lähes kaikki filosofit ovat sitä, mieltä että propositionaalinen tieto vaatii totuutta. Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta En voi tietää, että kuu on juustoa, koska se ei ole. Propositionaalinen tieto on tietoa tosiasioista, todellisuudesta. Se ei siis voi olla epätotta. Lauseen outous viittaa siihen, että tiedetyn asian pitää olla tosi. On ristiriitaista sanoa noin. Lähes kaikki ovat myös sitä mieltä, että tieto vaatii uskomuksen, vaikka tämä ei ehkä ole aivan yhtä ilmeistä. ”En usko; minä tiedän.” = ”En vain usko; minä tiedän.” Olen tulossa kotiin ja näen, että taloni palaa. Huudahdan: ”En usko tätä!” Tietokilpailutapaus. Kysymys Britannian historiasta ”Milloin kuningatar Elizabeth kuoli?” Mieleen tulee vuosi En usko, että se on oikea vastaus, mutta jotain pitää tarjota. Vastaus onkin oikea: tiesin siis vastauksen vaikken uskonut sitä. Onko kyseessä todella tieto? Ehkä molemmissa tapauksessa haluan pragmaattisesti välittää jotakin, mikä on totta, sanomalla jotakin, joka on kirjaimellisesti epätotta. ”Voisin syödä hevosen.” Ainakin tietää-sanan ydinmerkityksessä tieto vaatii uskomuksen. Jotta S tietäisi, hänen pitää hyväksyä tiedetty propositio todeksi, olla vakuuttunut sen totuudesta. Tosi proposition täytyy olla hänen hallussaan. Miten se muuten olisi hänen tietoaan. Psykologinen puoli tietoa. Tiedossa on subjektiivinen puoli - uskomus - ja objektiivinen puoli - totuus. Totuus kytkee uskomuksen todellisuuteen.

9 Uskomus Propositionaalisia asenteita: uskomus, pelko, halu, epäily,...
3 doksastista asennetta propositioon: uskoa, että p (teismi) uskoa, että ei-p (ateismi) pidättäytyä p:tä koskevasta uskomuksesta (agnostisismi, pyrrhonismi) Epäily, epäusko Uskomisen asteet Uskomus, kuten tieto, on propositionaalinen asenne: suhde subjektin ja proposition välillä. Ero lauseen ja proposition välillä: Britti voi uskoa, että Helsinki on Suomen pääkaupunki, vaikka hän ilmaisee uskomuksensa lauseella ”Helsinki is the capital of Finland”. Propositio on se, mikä uskotaan tai väitetään. Lause on se, millä (uskottu tai väitetty) propositio ilmaistaan. Kaksi eri lausetta voivat ilmaista saman proposition. Vastaavasti sama lause voi eri tilanteissa ilmaista eri proposition. Propositio on lauseen merkitys. Mitä propositiot ovat? Tärkeä kielifilosofian kysymys, johon meidän ei nyt tarvitse ottaa kantaa. Oletamme vain, että propositio on jokin, joka voi olla tosi tai epätosi ja joka voidaan väittää, uskoa ja tietää. (Puhuimme proposition luonteesta kielifilosofian kurssilla.) Propositioon voi ottaa kolme doksastista asennetta. Esim. propositioon, että Jumala on olemassa: teismi, ateismi ja agnostisismi. Millaisia asenteita ovat epäily ja epäusko? Joidenkin mukaan doksastisia asenteita on paljon enemmän. Uskomisen aste voi vaihdella nollasta yhteen. Bayesiläisen tietoteorian mukaan rationaalisten uskomisen asteiden täytyy noudattaa todennäköisyyslakeja. Ongelma: kenenkään uskomisen asteet eivät niitä noudata. Oletamme tällä kurssilla vain nuo kolme asennetta.

10 Totuusteoriat Korrespondenssiteoria: Propositio on tosi, jos ja vain jos se vastaa tosiasioita. Koherenssiteoria: Propositio on tosi, joj se on koherentti muiden propositioiden (uskomusten) kanssa. Pragmatistinen totuusteoria: Propositio on tosi, joj sen uskominen on hyödyllistä. Deflatorismi: On totta, että lumi on valkoista, joj lumi on valkoista. Analyysi, määritelmä, välttämätön ekvivalenssi, vastaesimerkit. Korrespondessiteorian mukaan totuus on absoluuttinen. Yksi ja sama propositio ei voi olla tosi minulle ja epätosi sinulle. Ihmiset uskoivat vuotta sitten, että maa on litteä. Oliko siis heille totta, että maa on litteä. Vain siinä mielessä, että he uskoivat, että maa on litteä. Tämä uskomus oli kuitenkin epätosi. Uskomukset vaihtelevat, totuus ei. Jos oletamme, että tosiasiat ovat objektiivisia, uskomuksistamme riippumattomia, niin myös totuus on objektiivinen. Ongelmia: (1) Korrespondenssin ja tosiasian käsitteet epäselviä. Esittävä suhde: proposition ja tosiasian on rakenteellinen samanlaisuus (Frege, Russell, nuori Wittgenstein). (2) Tosiasia ei ole muuta kuin tosi propositio. (3) Miten totuus voidaan tietää, jos se on objektiivinen ja absoluuttinen? Tätä kysymystä tutkimme tällä kurssilla. Vaatiiko tieto sitä, että uskomuksia voisi verrata tosiasioihin? Koherenssiteorian mukaan totuus on propositioiden välistä koherenssia eli yhteensopivuutta. Ongelmia: Myös koherenssin käsite epäselvä. Mikä tahansa koherentti (keskenään yhteensopivien) propositioiden joukko (satu) ei ole tosi. Jos ajatellaan, että propositioiden pitää olla jonkun uskomia, on tuloksena relativismi (Propositio voi sopia yhden henkilön uskomusjärjestelmään ja olla sopimatta jonkun toisen uskomusjärjestelmään.) Onko helpompi tietää, että propositio on koherentti muiden propositioiden tai uskomusten kanssa, kuin että propositio vastaa tosiasioita? William James ja muut pragmatistit ovat kannattaneet pragmatistista totuusteoriaa: Proposition tekee todeksi se, että sen uskominen ja tämän uskomuksen varassa toimiminen ovat hyödyllisiä (johtavat odotettuihin kokemuksiin, auttavat tyydyttämään hakujamme, tekevät onnelliseksi). Ongelma: Epätodet uskomukset voivat olla hyödyllisiä ja todet hyödyttömiä tai jopa haitallisia. Esim. epätosi uskomus, että olen kaunis ja suosittu, voi olla minulle hyödyllinen. Tosi uskomus, että Metsätalossa on tällä hetkellä 273 ihmistä, on hyödytön. Vakavampi ongelma: Koherenssiteoria ja pragmatismi johtavat regressioon. Ne eivät voi hyväksyä tosiasioita. Siten koherenssia ja hyödyllisyyttä koskevat tosiasiat pitää selittää pois. Tosiasia = tosi propositio ⇒ regressio. Korrespondessiteoria välttää regression, koska sen mukaan tosiasian käsitettä ei määritellä totuuden käsitteen avulla. Ainoa vakavasti otettava vaihtoehto korrespondenssiteorialle on deflatorismi. Sen mukaan mitään totuuden luonnetta tai olemusta ei ole, eikä sitä siten voida määritellä. Ei ole mitään (kiinnostavaa) ominaisuutta, joka yhdistäisi tosia lauseita tai propositioita, eikä siis myöskään tarvita mitään teoriaa siitä. Ekvivalenssi kertoo kaiken, mitä totuudesta tarvitsee ymmärtää. Redundanssiteorian mukaan sana ”tosi” on redundantti: se voidaan jättää puheesta pois ilman, että mitään menetetään. Jossain tilanteissa totuus ei kuitenkaan ole redundantti. ”Kaikki, mitä Mao sanoi, on totta.” Tällä hetkellä suositumman deflatorismin mukaan ymmärrämme totuuden käsitteen, kun ymmärrämme, että tämänkaltaiset ekvivalenssit ovat tosia. Paul Horwich: minimalismi. Keskeinen kysymys on se, pystyykö deflatorinen totuuden käsite selittämään ne asiat, jotka korrespondessitotuuden käsitteen avulla voidaan selittää. Esim. tieteen edistyminen (Niiniluoto), tosien uskomusten arvo ja lauseiden merkitys. Valtaosa nykyisistä tietoteoreetikoista kannattaa sitä edelleen korrespondenssiteoriaa. Ajatus on se, että lauseemme ja uskomuksemme esittävät todellisuutta ja ne ovat tosia, joj todellisuus on sellainen, miksi ne sen esittävät. Deflatoristit hylkäävät tämän intuitiivisen ajatuksen ja kannattavat todennäköisesti käyttösemantiikkaa.

11 Tieto siis vaatii toden uskomuksen, mutta tosi uskomus ei vielä riitä tietoon, koska uskomus voi olla tosi täysin sattumalta. Voin esim. heittää rahaa siitä, sataako huomenna, ja uskoa tämän perusteella, että sataa. Jos olen oikeassa, en voi kuitenkaan sanoa, tietäneeni asiaa. Propositioiden avaruudessa tosien, uskottujen ja tiedettyjen propositioiden joukot leikkaavat siis toisensa tällä tavalla. Näemme siitä, että toisin kuin tieto uskomukset voivat olla epätosia. Keskeinen tieto-opin kysymys on siis se, miten tieto eroaa todesta uskomuksesta eli mitä toteen uskomukseen pitää lisätä, jotta saamme tietoa. Miksi tämä on tärkeä kysymys? Siksi, että tieto on arvokasta. On tärkeää, että meillä on tietoa. Jos tiedämme, mitä tieto vaatii, pystymme ehkä varmistamaan sen, että meillä on tietoa. Mikä tekee tiedosta arvokasta, jos se sitä todella on?

12 Tiedon arvo Tiedolla on välinearvoa, koska tosilla uskomuksilla on välinearvoa. Francis Bacon: ”Tieto on valtaa!” Tiedolla on enemmän arvoa kuin pelkällä todella uskomuksella. Välinearvoa? Itseisarvoa? Ymmärryksellä ja viisaudella on itseisarvoa. On selvää, että tosilla uskomuksilla on arvoa. Ne auttavat saavuttamaan päämäärämme. Niillä on siten välinearvoa: ne auttavat saavuttamaan jotakin, jolla on arvoa. Esim. jos haluan kahviini maitoa ja maito on loppu, pystyn hankkimaan maitoa, jos minulla on tosi uskomus siitä, missä on lähin ruokakauppa. Jos uskomukseni on epätosi, en saa hankittua maitoa. Myös tiedolla on välinearvoa, koska tieto on aina tosi uskomus ja todella uskomuksella on väline arvoa. (On tosin myönnettävä, ettei kaikilla tosilla uskomuksilla ole välinearvoa (pragmatismin kritiikki). Yleisesti ottaen on kuitenkin parempi, että uskomuksemme ovat tosia kuin että ne olisivat epätosia.) Mutta jos tieto on arvokasta pelkästään siksi, että todet uskomukset ovat arvokkaita, miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita tiedosta ennemmin kuin tosista uskomuksista? Platon kysyy Menon-dialogissa, miksi tieto on arvokkaampaa kuin tosi uskomus. Olipa meillä tietoa oikeasta tiestä Larissaan tai pelkästään tosi uskomus siitä, löydämme yhtä varmasti perille – tai ainakin siltä näyttää. Platon vertaa tosia uskomuksia Daidaloksen patsaisiin, jotka olivat niin eläviä, että ne karkasivat, jollei niitä sidottu kiinni. Tieto on kuin nuo kiinni sidotut patsaat: ne eivät karkaa mielestä. Tieto on siis pysyvämpää kuin todet uskomukset, jotka helposti karkaavat mielestä. Tämän takia niillä on enemmän välinearvoa kuin tosilla uskomuksilla. Jos tie Larissaan kääntyy väärään suuntaan, saatamme luopua todesta uskomuksestamme, että olemme oikealla tiellä Larissaan, ja kääntyä takaisin. Jos tiedämme olevanne oikealla tiellä, jatkamme varmemmin matkaa ja pääsemme perille. Itseisarvo? Matrix ja kaksi pilleriä. Voidaan myös ajatella, että on tietynlaista tietoa, jolla on itseisarvoa: ymmärrys ja viisaus. Koska siis tieto on arvokasta, on tärkeää pystyä erottamaan tieto pelkistä uskomuksista, jotka voivat olla epätosia? Koska tiedolla on enemmän arvoa kuin tosilla uskomuksilla, on tärkeää erottaa tieto myös tosista uskomuksista? Miten pystymme tämän tekemään? René Descartes antoi kuuluisan ja vaikutusvaltaisen vastauksen tähän kysymykseen.

13 René Descartes (1596-1650) Epäilyn menetelmä Skeptiset hypoteesit
Aistien pettävyys Unihypoteesi Demonihypoteesi ”Ajattelen, olen siis olemassa.” Miten tieto mielen ulkopuolella olevasta maailmasta eli ulkomaailmasta on mahdollista? Pääteoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta Descartes toteaa, että hän on toisinaan muodostanut epätosia uskomuksia ja että nämä epätodet uskomukset ovat vaikuttaneet hänen muihin uskomuksiinsa. Tämän takia hän asetti kaikki uskomuksensa epäilyn kohteeksi ja yritti etsiä perusteita epäillä niitä. Kun kaikki vähänkin epäilyttävät uskomukset on pantu syrjään, hän toivoi jäljelle jäävän sellaisia, jotka ovat epäilyksettömiä ja varmoja. Näiden varmojen varaan hän sitten pyrki rakentamaan uskomusjärjestelmänsä uudelleen. Tätä Descartesin menetelmää on kutsuttu epäilyn menetelmäksi, ja sen avulla Descartes pyrki erottamaan tiedon pelkistä uskomuksista ja varmistamaan, että hänellä on tietoa. Etsiessään perusteita epäillä uskomuksiaan Descartes nojasi skeptisiin hypoteeseihin. Ne kuvaavat erehtymismahdollisuuksia, joita emme näytä pystyvän sulkemaan pois. Descartes esitti kolme tällaista hypoteesia. 1. perustui aistien pettävyyteen. On selvää, että aistit pettävät meitä joskus. Esim. neliskulmainen torni on näyttänyt kaukaa katsottuna pyöreältä. Jos kerran aistit ovat aiemmin pettäneet, mikseivät ne voisi pettää juuri nytkin? Descartes myöntää, että tämä voi olla hyvä peruste epäillä aisteihin perustuvia uskomuksia silloin, kun havainto-olosuhteet ovat huonot, mutta se ei ole peruste epäillä uskomuksia, jotka ovat syntyneet hyvissä havainto- olosuhteissa. Miten esim. voisin erehtyä siinä, että olen luentosalissa ja että edessäni on ihmisiä? 2. Tällaisiin tapauksiin Descartes ehdotti unihypoteesia: on mahdollista, että olen unessa ja näen vain unta, että olen luentosalissa puhumassa ihmisille. Olen usein aiemminkin uskonut olevani valveilla, vaikka olen ollut unessa. Ei ole mitään tunnusmerkkiä, joka erottaisi valveillaolon unesta. Voin siis yhtä hyvin olla unessa juuri nyt. Unihypoteesi näyttäisi siis antavan perusteen epäillä kaikkia aisteihin perustuvia uskomuksia. Koska unien materiaali kuitenkin tulee kokemuksista, joita meillä on ollut valveilla, se ei anna perusteita epäillä joitakin yleisiä totuuksia, kuten sitä, että on olemassa puita, ihmisiä, rakennuksia ym. aineellisia kappaleita. 3. Näitä yleisiä totuuksia koskevat uskomuksemme asettaa epäilynalaiseksi vielä radikaalimpi hypoteesi, demonihypoteesi: On mahdollista, että on olemassa ilkeä jumala tai demoni, joka on luonut minut ja huijaa minua niin, että jopa nuo yleiset uskomukset todellisuudesta ovat epätosia. Ei ole puita, ihmisiä, rakennuksia, ei edes mitään aineellista maailmaa. Olen pelkkä ruumiiton sielu, jonka kokemukset aineellisesta maailmasta demoni synnyttää. Ainoat uskomukset, jotka tämä demoninen epäily jättää koskemattomaksi, ovat uskomukseni, että ajattelen ja että olen olemassa ja että olen ajatteleva olento. Descartesin kuuluisin lause onkin ”Ajattelen, olen siis olemassa” (Cogito,ergo sum). En voi erehtyä siinä, että olen olemassa ja että ajattelen. Jos nimittäin uskon, että olen olemassa, minun täytyy olla olemassa. Ja jos uskon, että ajattelen, minun täytyy ajatella, koska uskominen on ajattelua. Edes demoni ei voi pettää minua näissä asioissa. Vaikka demonihypoteesi olisi tosi, olisin silti ajatuksineni olemassa. Näitä asioista minun on siis mahdoton epäillä. Descartesin demonihypoteesi asettaa siis kaiken muun kuin oman olemassaoloni ja ajatteluni kyseenalaiseksi. Descartes ymmärsi ajattelun laajasti: se kattaa kaiken, mikä on välittömästi läsnä omassa mielessäni ja tietoisuudessani. Tämä kaikki on olemassa, vaikka olisin aineeton ja ruumiiton sielu, jota demoni huijaa. Minulla on siis varmaa ja suoraa tietoa vain omasta olemassaolostani ja siitä, mistä olen omassa mielessäni välittömästi tietoinen. Sen, mistä olen näin tietoinen, täytyy olla jotain sellaista, joka on olemassa, vaikka olisin ruumiiton sielu. Sen täytyy olla jotakin mentaalista: aistimuksia, uskomuksia yms. Filosofian historiassa näitä asioita on kutsuttu ideoiksi. Ongelma on nyt se, miten päästä ideoista ideoiden ulkopuoliseen todellisuuteen eli ulkomaailmaan. Miten voimme päätellä ideoistamme ulkomaailmaan? Tämä on kuuluisa ulkomaailmaa koskevan tiedon ongelma. Descartes pyrki ratkaisemaan ongelman todistamalla Jumalan olemassaolon ja sitten todistamaan Jumalan avulla järkemme luotettavuuden. Hänen todistuksiinsa ei ole kuitenkaan uskottu. Niitä on mm. syytetty kehäisyydestä. Näyttäisi pikemminkin siltä, ettei ideoiden perusteella voida päätellä mitään ulkomaailmasta. Päättely ei voi olla deduktiivista, koska on loogisesti mahdollista, että demonihypoteesi on tosi. Hume osoitti, ettei se myöskään voi olla induktiivista, koska tällainen päättely edellyttää, että meillä jo on tietoa ulkomaailmasta. Koska mitään muuta pätevää päättelyä ei ole, näyttäisi siltä, ettei tieto ulkomaailmasta ole mahdollista lainkaan. Ideani muodostavat siis itseni ja ulkomaailman väliin läpäisemättömän verhon, jonka läpi on mahdoton tunkeutua. Descartesin projekti johtaa karteesiseen skeptisismiin.

14 Karteesinen skeptisismi
Skeptisismi kieltää tiedon mahdollisuu- den. Karteesisen skeptisismin mukaan meillä voi olla tietoa siitä, mitä tapahtuu omassa mielessämme (omista ideoistamme tai mielentiloistamme), muttei lainkaan mielen ulkopuolisesta maailmasta eli ulkomaailmasta. Sana ”karteesinen” tulee Descartesin latinankielisestä nimestä Renatus Cartesius. Kantaa, joka kieltää tiedon mahdollisuuden tai olemassaolon, sanotaan skeptisismiksi. Skeptisismiä on eri muotoja sen mukaan, minkälaisen tiedon se kieltää. Globaali skeptisismi kieltää kaiken tiedon. Lokaali skeptisismi kieltää tiedon joltakin erityisalueelta, kuten tiedon ulkomaailmasta, menneisyydestä, muiden ihmisten mielentiloista, Jumalasta tai arvoista. Koko uuden ajan filosofian keskeisiä kysymyksiä on ollut se, miten tällaiseen karteesiseen skeptisismiin pitäisi vastata.

15 Huonot vastaukset Metafyysiset vastaukset Skeptisismin kumoaminen
idealismi (Berkeley, Kant) antirepresentationalismi (Dewey, Heidegger, Rorty) Skeptisismin kumoaminen osoitetaan skeptikolle, että meillä on tietoa osoitetaan skeptisismi itsensä kumoavaksi ”Tiedän, etten tiedä mitään.” Filosofian historia on täynnä huonoja vastauksia. Metafyysisten vastausten mukaan skeptisismi perustuu arveluttaviin metafyysisiin (todellisuuden luonnetta koskeviin) olettamuksiin. Idealismin mukaan se perustuu olettamukseen, että ulkomaailma on mielestä riippumaton. Idealismi pyrkii kaventamaan kuilua mielen ja ulkomaailman välillä esittämällä, että myös ulkomaailma on mentaalinen tai mielestä riippuvainen. Berkeleyn mukaan ulkomaailman esineet muodostuvat ideoista. Kant taas ajatteli, että skeptisismi pitää paikkansa, jos ulkomaailma ajatellaan mielestä riippumattomaksi, olioksi sinänsä, mutta jos ulkomaailma ajatellaan mielen rakenteista riippuvaiseksi ilmiömaailmaksi, meillä on siitä tietoa. (Tieto mielen rakenteista on tietoa myös ilmiömaailman rakenteista, koska molemmilla on sama rakenne.) Antirepresentationalismin mukaan sekä skeptisismi että idealismi perustuvat olettamukselle, että mieli (kokemukset, uskomukset) esittää todellisuutta, minkä takia ongelmaksi tulee tosien representaatioiden erottaminen epätosista. Mutta jos mieli ei esitä todellisuutta, ei se voi esittää sitä väärinkään, eikä mitään skeptistä ongelmaa ole. Näkemys siis hylkää totuuden korrespondenssiteorian. Rorty onkin julkistanut tieto-opin kuolleeksi: sitä ei enää tarvita skeptisismiin vastaamiseksi. Yksi ongelma näissä ehdotuksissa on niiden radikaalius ja terveen järjen vastaisuus. Lääke on pahempi kuin tauti. Toisaalta ei ole selvää tehoavatko ne skeptisismiin. Ulkomaailmaa koskeva skeptisismi ei välttämättä edellytä väitettyjä metafyysisiä sitoumuksia. Se on ennemminkin intuitiivinen ongelma, joka saa alkunsa intuitiosta, että tietääksemme meidän pitää sulkea pois erehtymisenmahdollisuuksia. On vaikea nähdä, miten idealismi tai edes antirepresentationalismi voisi hylätä ajatuksen, että meidän on mahdollista erehtyä asioista. Jos ne eivät hylkää sitä, skeptisismi on ongelma. Jos ne taas hylkäävät sen, ne ovat epäuskottavia. Toinen huono vastaus on yrittää kumota skeptisismi, osoittaa skeptikolle, että meillä on tietoa. Esim. Kant piti filosofian skandaalina, ettei ulkoisten esineiden olemassaoloa ole pystytty todistamaan. G.E. Moore yritti todistaa ulkomaailman olemassaolon heiluttamalla käsiään. Ongelma on se, ettei skeptikko anna meille riittävästi premissejä, joita voisimme käyttää hänen vakuuttamiseensa. Siksi sekä Kantin että Mooren yritykset epäonnistuvat. Pitäisi ennemmin ajatella niin, että todistamisen taakka on skeptikolla, koska hän esittää jotakin terveen järjen vastaista. Meillä ei ole mitään syytä ottaa sitä itsellemme. Skeptisismi on myös yritetty kumota osoittamalla se itsensä kumoavaksi. On selvää, että skeptikko, joka sanoo ”Tiedän, etten tiedä mitään” kumoaa itse itsensä. Lauseen totuudesta seuraa, että se on epätosi. Ulkomaailmaan rajoittuva skeptisismi ei kuitenkaan ole samalla tavalla ristiriitaista. Lause ”Tiedän, etten tiedä mitään ulkomaailmasta” ei ole itsensä kumoava. Se voi olla tosi, vaikken tiedä mitään ulkomaailmasta. Jos nämä ovat huonoja vastauksia, millainen on hyvä vastaus? Hyvä vastaus pureutuu nimenomaan skeptisismin perusteisiin eli skeptisiin argumentteihin. Jos pystymme selittämään sen, miksi ne epäonnistuvat, olemme selittäneet, miten tieto ulkomaailmasta on mahdollista. Jos todistamisen taakka on skeptikolla, tämä riittää. Radikaaleihin metafyysisiin ratkaisuihin ei tarvitse mennä (olettaen että vika löytyy argumenttien tiedollisista premisseistä). Tutkimme skeptisiä argumenttejä tarkemmin kevään kurssilla. Nyt kiinnitämme huomiota vain yhteen tällaiseen vastaukseen. Tämän mukaan karteesinen skeptisismi perustuu väärään käsitykseen tiedon luonteesta. Se asettaa tiedolle liian tiukat vaatimukset.

16 Tiedon luonne M. Lammenranta, Tietoteoria, luku 2. J. J. Ichikawa & M. Steup, ”Analysis of Knowledge”, SEP, ge-analysis/#JusCon.

17 Perinteinen tiedon määritelmä
S tietää että p, jos ja vain jos p on tosi, S uskoo että p, S on oikeutettu uskomaan että p. Karteesinen tieto-oppi: Oikeutus takaa totuuden, eli tieto on varmaa. Fallibilismi: Oikeutus ei takaa totuutta. Oikeutetut uskomukset voivat olla epätosia. Platonin kysymys Theaitetos-dialogissa: mitä toteen uskomukseen on lisättävä, jotta saisimme tietoa. Yksi hänen käsittelemänsä vastaus: oikeutus (?). Onnekkaasti tosi uskomus ei ole tietoa. Esim. uskon, että tietty hevonen voittaa, koska sillä on niin hyvä nimi (Lucky Strike), ja se voittaakin. Kolmas ehto - oikeutusehto - kytkee subjektiivisen ja objektiivisen puolen toisiinsa siten, että uskomus ei ole vain sattumalta tai onnekkaasti tosi. Oikeutusehto on tietoteoreettisesti kiinnostavin ehto. Perinteisesti sille on asetettu vahvat ehdot. Infallibilismi: oikeutus takaa totuuden. Oikeutettu uskomus ei siis ole sattumalta tosi. Tämä on myös Descartesin kanta. Uskomuksen oikeuttaa selvä ja tarkka havainto, joka ei voi olla epätosi. Hyvät tiedon puun hedelmät ovat siis varmoja totuuksia, joista emme voi erehtyä. Myös karteesinen skeptisismi näyttäisi perustuvan tähän olettamukseen: Jos tieto vaatii varmuutta, on uskottavaa ajatella, että meillä on tietoa vain omista ideoistamme. Uskomuksemme ulkomaailmasta ovat epävarmoja. Jos skeptisismi perustuu infallibilismiin, pääsemme siitä eroon hylkäämällä infallibilismin. Nykytietoteoria onkin fallibilistista. Sen yksi motivaatio on juuri skeptisismin välttäminen. Toinen on se huomio, ettei arkinen tiedonkäsitteemme näytä vaativan varmuutta. Tieto ei vaadi erehtymättömyyttä. Vain sen, ettemme tosiasiassa erehdy (totuusehto). Oikeutettujen uskomusten on mahdollista olla epätosia. Fallibilismi johtaa kuitenkaan ongelmaan. 17

18 Gettierin vastaesimerkit
”Is Justified True Belief Knowledge?” (1963) (q) Hra Nogot työskentelee toimistossani ja omistaa Fordin. (p) Joku toimistossani omistaa Fordin. Olen oikeutettu uskomaan q:hun. p seuraa loogisesti q:sta. Päättelen p:n q:sta, ja olen oikeutettu uskomaan myös p:hen. q on epätosi, ja p on tosi.  En tiedä, että p. Vuonna 1963 tuntematon nuori filosofi Edmund Gettier julkaisi lyhyen kirjoituksen ”Is Justified True Belief Knowledge?” joka osoitti kaikkien hämmästykseksi, ettei perinteinen tiedon määritelmä ole tosi. Sen muotoilemat ehdot eivät ole riittävät, koska on olemassa toden ja oikeutetun uskomuksen tapauksia, jotka eivät ole tietoa. Minulla on siis tosi ja oikeutettu uskomus (p), joka ei ole kuitenkaan tietoa. Gettier osoitti, että jopa tosi ja oikeutettu uskomus voi olla sattumalta tai onnekkaasti tosi. Tieto ei voi riippua hyvästä onnesta. (Esimerkki ei ole Gettierin oma.) Propositionaalisen tiedon analyysiin on lisättävä neljäs ehto tai oikeutusehtoa on korjattava.

19 2 ennakko-oletusta Deduktiivisesti pätevässä päättelyssä oikeutus siirtyy premisseiltä johtopäätökselle. Oikeutettu uskomus voi olla epätosi. fallibilismi Oikeutuksen siirtyminen on hyvin uskottavaa ainakin näissä tapauksissa. Gettier oletti fallibilismin. Vastaesimerkit vältettäisiin, jos oikeutus takaisi totuuden, mutta tällöin ongelmana on karteesinen skeptisismi. Fallibilismi on siis kaksiteräinen miekka: se auttaa välttämään skeptisismiä mutta johtaa Gettier-ongelmiin. Nykytietoteoreetikot eivät ole olleet valmiita palaamaan karteesiseen infallibilistiseen tietoteoriaan vaan ovat yrittäneet vastata vastaesimerkkeihin muilla keinoin. Jos näitä ennakko-oletuksia ei voida kieltää, jää kaksi vaihtoehtoa: (1) lisätään neljäs ehto, tai (2) korvataan oikeutusehto jollakin vahvemmalla ehdolla.

20 Päättely epätodesta premissistä
(4) S:n oikeutus uskomukselleen että p ei perustu päättelyyn epätodesta premissistä. Russellin kello Goldmanin lato Tosi ja oikeutettu uskomus, joka ei perustu päättelyyn epätodesta premissistä. On olemassa Gettier-tapauksia, joissa uskomuksen oikeutus ei perustu päättelyyn lainkaan. Russellin kelloesimerkki. Goldmanin latoesimerkki: Henri ajelee poikansa kanssa maaseudulla, osoittaa latoa ja sanoo, että tuossa on lato. Hänellä on tosi ja oikeutettu uskomus, että esine on lato. Lähistöllä on kuitenkin latokulisseja, joita ei tieltä voi erottaa aidoista ladoista. Henri ei siis tiedä, että kohde on lato, koska hän olisi voinut hyvin helposti erehtyä. Syy siihen, miksi en tiedä, näyttäisivät olevan jotkut ulkoiset tosiasiat, joista en ole tietoinen. Jos olisin niistä tietoinen, en olisi enää oikeutettu uskomuksessani: tosiasia, että kello on rikki, ja tosiasia, että seudulla on latokulisseja. Seuraava ehdotus neljänneksi ehdoksi korjaa asian.

21 Oikeutuksen kumoutumattomuus
(4’) S:n uskomukselle ei ole kumoajia. Kumoaja on tosi propositio, joka lisättynä S:n uskomuksiin kumoaisi hänen oikeutuksensa uskoa että p. (4’’) S:n uskomukselle ei ole kumoamattomia kumoajia. Jos oikeutus ei ole sitovaa eli ei takaa totuutta, on mahdollista, että oikeutus kumoutuu uuden evidenssin eli uusien uskomusten vaikutuksesta. Esim. induktiivinen evidenssi uskomukselle, että kaikki joutsenet ovat valkoisia. Vaikka siis evidenssini oikeuttaisi uskomukseni, voi olla totuuksia, joista en ole tietoinen, mutta jotka kumoaisivat oikeutukseni, jos tulisin niistä tietoiseksi. Esim. tosiasia, että Retiron puiston lammessa ui musta joutsen. Propositionaalinen (faktuaalinen) kumoaja. Tieto vaatii niin kattavaa evidenssiä, että uuden evidenssin hankkiminen ei enää aiheuta oikeutuksen menettämistä uskomukseltamme. Tällöin uuden evidenssi hankkiminen on tarpeetonta. Taustalla on intuitio, että tiedon täytyy olla stabiilia. Uuden evidenssin hankkiminen ei voi aiheuttaa tiedon menettämistä. Vrt. Platonin Menon-dialogi: Tieto on arvokkaampaa kuin tosi uskomus, koska se on pysyvää. Todet uskomukset pitää sitoa kiinni perusteilla, kuten Daidaloksen patsaat. (Daidalos teki niin eläviä patsaita, että ne piti sitoa kiinni, etteivät ne karkaisi.) Myös Descartesin mietiskelyjä motivoi pyrkimys pysyvään tietoon. Kumoutumattomuusanalyysi tekee oikeutta näille perinteisille intuitioille. Tom Grabit -esimerkki (Lehrer & Paxson). Näen miehen pihistävän kirjan kirjastosta. Tunnistan hänet Tom Grabitiksi, Oletetaan, että henkilö todella on Tom Grabit, joka todella pihistää kirjan. Minulla on tosi ja oikeutettu uskomus. Mutta oletetaan, että rva Grabit, Tomin äiti, on kertonut samoihin aikoihin jollekin, että Tom on ulkomailla ja että Tomin kaksoisveli on kirjastossa. Tällöin oikeutetulle uskomukselleni on kumoaja. Tämä selittää, miksi se ei ole tietoa. Mutta oletetaan edelleen, että rva Grabit on patologinen valehtelija eikä mitään kaksoisveljeä ole. Jos on näin, näyttää siltä, että sittenkin tiedän Tomin varastaneen kirjan. Ehkä opetus on se, että voi olla harhaanjohtavaa evidenssiä, joka kumoaa oikeutuksemme, jos tulemme siitä tietoiseksi. Mutta jos hankimme vielä lisää evidenssiä, niin saamme kumoajan tälle kumoajalle. Ehto pitäisi muotoilla niin, että tieto sulkee pois kumoajat, joille ei itselleen ole kumoajia. Antaa oikean tuloksen tuloksen edellisiin vastaesimerkkeihin: Kumoajat niissä: tosi propositio, että hra Nogot ei omista Fordia; tosi propositio, että kelloni om pysähtynyt; tosi poepositio, että seutu on täynnä latokulisseja.

22 Naturalistinen analyysi
Todellisuus = luonto (aika-avaruus). Kaikki oliot, ominaisuudet ja tosiasiat ovat luonnollisia. Oikeutus korvataan tiedon analyysissä sellaisella uskomuksen ja todellisuuden välisellä luonnollisella suhteella, joka takaa, ettei uskomus ole vain sattumalta tosi (hyvän onnen takia). Oikeutus analysoidaan tällaisten luonnollisten ominaisuuksien tai suhteiden avulla. Luonnollisia ominaisuuksia tai suhteita: kausaliteetti, totuus ja luotettavuus. Naturalismi on oppi, jonka mukaan todellisuus on samaa kuin luonto. Kaikki, mikä on olemassa on osa luontoa, eikä luonnon ulkopuolella siis ole olemassa mitään – ei esim. Jumalaa eikä sielua (entä abstraktit oliot tai platoniset universaalit?). Naturalismista seuraa, että erilaisten filosofisesti kiinnostavien ilmiöiden, kuten tieto, arvot ja merkitys, täytyy olla osa luontoa, jos niitä ylipäänsä on olemassa. Termit ja käsitteet, joita käytämme näistä ilmiöistä, pitää siis pystyä analysoimaan luonnollisin termein ja käsittein. Reduktiivinen vs. eliminatiivinen naturalismi. W.V. Quine vaati jo 1960-luvulla, että tietoteoria tulee naturalisoida. Hän vaati, että oikeutuksen sijasta on tutkittava sitä, miten uskomuksemme syntyvät. Hän kuitenkin hylkäsi tiedon käsitteen kokonaan ja teki tietoteoriasta psykologiaa. Myöhemmät naturalistit ovat halunneet säilyttää tiedon käsitteen antamalla naturalistinen analyysin tiedolle. Naturalistissa analyyseissä oikeutusehto korvataan uskomuksen ja todellisuuden välisellä luonnollisella (ei-normatiivisella) suhteella, joka takaa, ettei uskomus ole sattumalta tosi (hyvän onnen takia). Goldmanin varhaisen näkemyksen mukaan tämä suhde on kausaalinen: uskomuksen ja sen todeksi tekevän tosiasiat välillä täytyy olla kausaalinen suhde.

23 Kausaalinen teoria Alvin Goldman (1938–)
(K) S tietää että p, joj tosiasia että p on S:n uskomuksen että p syy. (K’) S tietää että p, joj tosiasian että p ja S:n uskomuksen että p välillä on asianmukainen kausaaalinen yhteys. Goldmania voidaan pitää viime vuosikymmenien merkittävimpänä tietoteoreetikkona. Hän on luonut uuden eksternalistisen ja naturalistisen suuntauksen, josta on tullut tietoteoriassa hyvin suosittu. Varhainen versio siitä on hänen kausaalinen tietoteoriansa, joka korvaa perinteisen oikeutusehdon kausaalisella ehdolla. Kausaalisuhteet ovat osa luontoa jos mikään. Vaikka tässä analyysissä on vain yksi ehto, tämä ehto sisältää myös totuus- ja uskomusehdot. Se lisää näiden välille kausaalisen suhteen. Tämä tulee oikeutuksen tilalle. Ehkä parhaiten analyysi soveltuu havaintotietoon. En voi havaita, että edessäni on pöytä, jollei edessäni oleva pöytä ole aiheuttanut uskomustani siitä. Jos kausaalinen suhde puuttuu, en voi havaita sitä. Esim. välissämme oleva peili tai hologrammi. Ehkä se soveltuu hyvin myös introspektioon ja muistiin. Vastaus karteesiseen skeptisismiin: tíeto ulkomaailmasta voi olla suoraa. Tulevaisuutta koskeva tieto. Miten tulevaisuudessa vallitseva tosiasia voisi aiheuttaa uskomukseni siitä? Tämä vaatisi, että vaikutus on ennen syytä, mikä on mahdotonta. Tämän ja muiden vastaavien tapausten takia, Goldman väljentää analyysiä. Kausaalinen suhde voi myös perustua yhteiseen syyhyn. Tälläkin analyysillä on suuria ongelmia: matemaattinen tieto ja ylipäänsä tieto välttämättömistä totuuksista sekä yleistyksiä koskeva tieto. Tosiasia, että kaikki ihmiset ovat kuolevaisia, ei ole aiheuttanut uskomustani, että kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. Tällaista tosiasiaa ei ehkä edes ole olemassa. Uskomukseni tekee todeksi kaikkien yksittäisten ihmisten kuolemista koskevat tosiasiat, mutta nämä kaikki eivät ole voineet kausaalisesti vaikuttaa uskomukseeni. Kausalinen yhteys ei siis välttämätön. Se ei ole myöskään riittävä: erikoiset (esim. demonin luomat) kausaaliketjut. Analyysin ansio oli, että se ratkaisi jotkut Gettier-tapaukset. Tosiasia, että Havit omistaa Fordin, tekee uskomukseni todeksi muttei ole uskomukseni syy. Goldmanin omaa latotapausta se ei kuitenkaan ratkaise (vastaesimerkki). Tämä näyttää osoittavan, ettei olennaista ole kausaliteetti vaan luotettavuus. Henryn havaintoprosessit eivät ole kyseisessä tilanteessa luotettavia. Ne olisivat hyvin helposti voineet tuottaa epätoden uskomuksen.

24 Reliabilistinen tietoteoria
Tieto vaatii, että uskomus on syntynyt luotettavalla tavalla. Globaali luotettavuus: Uskomuksen syntytapa on yleisesti luotettava. Lokaali luotettavuus: Uskomuksen syntytapa on luotettava kyseisessä yksittäistapauksessa. Luotettavuudessa on kysymys tosien uskomusten synnyttämisestä. Globaali luotettavuus on sitä, että uskomus on syntynyt tavalla, joka tuottaa yleensä tosia uskomuksia (tosien uskomusten suhteellinen osuus on suuri). Lokaali luotettavuus tarkoittaa, että syntytapa on luotettava myös kyseisessä tapauksessa. Jos se kyseisessä tapauksessa tuottaisi helposti epätoden uskomuksen, se ei tietenkään olisi luotettava. Mutta jos oletetaan, että uskomus on tosi, kuten Gettier-tapauksissa oletetaan, eikö sen lähde tällöin aina ole lokaalisti luotettava. Ei ole, jos se olisi helposti tuottanut epätoden uskomuksen. Lokaali luotettavuus kattaa siis myös sen, mitä olisi voinut tapahtua. Kun tarkastellaan Gettier- tapauksia, juuri lokaalista luotettavuudesta tulee tärkeää. Globaalin luotettavuuden ehto täyttyy, kuten latotapauksessa. Lokaalin luotettavuuden ehto ei täyty, koska Henry olisi helposti voinut muodostaa epätoden uskomuksen (hän olisi voinut helposti erehtyä). Hän oli vain onnekas. Dretsken ja Nozickin kuuluisat analyysit nojaavat tällaisiin lokaalin luotettavuuden ehtoihin.

25 Totuuden jäljittäminen
Robert Nozick, Philosophical Explanations (1981) S tietää että p, joss p on tosi, S uskoo että p, Jos p olisi epätosi, S ei uskoisi että p, Jos p olisi tosi, S uskoisi että p. (3) ja (4) ovat kontafaktuaalisia (subjunktiivisia) konditionaaleja. (3):sta on alettu kutsua herkkyysehdoksi. Sulkuperiaate: Jos tiedän että p ja että p → q, tiedän myös että q. Ollakseen tietoa uskomuksen pitää jäljittää totuutta (olla herkkä totuudelle). Jäljittäminen ymmärretään kontrafaktuaalisesti. Kontrafaktuaaliset konditionaalit koskevat sitä, mitä tapahtuisi, jos jokin ehto täyttyisi. Ne koskevat mahdollisuuksia, sitä, mitä saattaisi tapahtua. Niitä havainnollistetaan usein puhumalla mahdollisista maailmoista. Ne koskevat sitä, mitä tapahtuu niissä lähellä aktuaalista maailmaa olevissa mahdollisissa maailmoissa, joissa ehto on tosi. Aktuaalisen maailman läheisyydessä on kysymys samanlaisuudesta. Herkkyysehto pitää siis paikkansa, jos niissä lähellä aktuaalista maailmaa olevissa maailmoissa, joissa p on epätosi, S ei usko että p. Herkkyysehto hoitaa Gettier-ongelmat. Nogot-Havit, latokulissit. Yksi ongelma ovat välttämättömät totuudet. Jos p on välttämätön totuus, (3) täyttyy automaattisesti. Tällöin tarvitaan 4. ehto erottamaan tieto pelkästä todesta uskomuksesta. Ei onnistu: matemaattisen huijarin tapaus. Ongelmana myös induktiivinen tieto: Jonathan Vogelin drinkki tai autovarkaus. Johtaa uskottavan sulkuperiaatteen hylkäämiseen. Voin tietää normaaleja asioita ulkomaailmasta, vaikken tiedä, etten ole ilkean demonin huijaama.

26 Goldmanin reliabilismi
Tieto vaatii sekä globaalia että lokaalia luotettavuutta. Globaali luotettavuus: S:n uskomus että p on oikeutettu, joj se on luotettavien psykologisten prosessien synnyttämä ja ylläpitämä. Lokaali luotettavuus: Kaikissa relevanteissa vaihtoehdoissa, joissa p on epätosi, prosessi ei tuota S:ssä uskomusta että p. Viime vuosien vaikutusvaltaisin tietoteoria. Tieto vaatii, että tosi uskomus on syntynyt luotettavalla tavalla. Tämä on sellainen, joka synnyttää yleensä enemmän tosia kuin epätosia uskomuksia (suhteellisen suuren määrän tosia uskomuksia) ja joka synnyttäisi toden uskomuksen myös kyseisessä tiedon tapauksessa (ne eivät synnyttäisi uskomusta että p, jos p olisi epätosi). Oikeutusehto hoitaa matemaattisen huijarin tapauksen ja erottaa tiedon luulosta välttämättömien totuuksien tapauksessa. Se ei kuitenkaan ratkaise Gettier-tapauksia: oikeutusehto täyttyy. Tarvitaan myös Nozickin herkkyysehdon kaltainen ehto. Goldmanin lokaali ehto sanoo, että S:n käyttämä prosessi (tai S:n uskomus) sulkee pois relevantit vaihtoehdot (eli erehtymismahdollisuudet) Tällä kuitenkin samoja ongelmia kuin edellä.

27 Turvallisuusehto Up  p
Lukutapoja: (1) jos S uskoisi että p, p olisi tosi, (2) S uskoisi että p vain jos p olisi tosi, (3) S ei helposti erehtyisi siinä että p, (4) S ei helposti uskoisi että p olematta oikeassa. E. Sosa, D. Pritchard, S. Luper (1):n ongelma: pragmaattinen implikaatio, että S ei usko että p (Sosa). Tämän ehdon täyttyminen riippuu pelkästään siitä, mitä tapahtuu aktuaalista maailmaa lähellä olevissa maailmoissa, joissa S uskoo että p. Jos niissä lähellä aktuaalista maailmaa olevissa maailmoissa, joissa uskon että p, p on tosi, silloin uskomukseni on turvallinen. En helposti erehtyisi siinä. Turvallisuusehto välttää joitakin herkkyysehdon ongelmia: sallii induktiivisen tiedon ja säilyttää sulkuperiaatteen. (Sen mukaan voimme tietää, että skeptiset hypoteesit ovat epätosia.) Sallii välttämättömien totuuksien tietämisen liian helposti: Jos uskoisin minkä tahansa välttämättömän totuuden, se olisi tosi (sehän ei voi olla epätosi). Ongelmia myös havaintotiedon suhteen. Sosa on sittemmin ehdottanut, että tulemme toimeen ilman herkkyysehtoa tai muuta lokaalin luotettavuuden ehtoa.

28 Hyveteoria Ernest Sosa (1940–)
S tietää että p, joj S:n uskomus että p on tosi, koska se on hyveellisesti eli kompetentisti muodostettu (älyllisten hyveiden tuottama). Vrt. jousiampujan saama napakymppi tarkkuus (tosi uskomus) taitavuus (kompetentisti (luotettavasti) muodostettu) ansiokkuus (tosi koska kompetentisti muodostettu) Sosa luopui turvallisuusehdosta ja kannattaa nykyisin puhdasta hyveteoriaa. Sosan mukaan tieto on saavutus, joka muistuttaa muita saavutuksia - esim. sitä, kun jousiampuja onnistuu ampumaan napakympin. Saavutusta voidaan arvioida kolmella tavalla: (1) tarkkuus (tosi uskomus), (2) taitavuus (kompetentisti muodostettu), (3) ansiokkuus (tosi koska kompetentisti muodostettu). Älyllisissä hyveissä on kysymys luotettavuudesta. Hyveet ovat kykyjä tai kompetensseja muodostaa tosia uskomuksia. Tietoon ei kuitenkaan riitä tosi uskomus, joka on muodostettu nojaamalla luotettaviin älyllisiin kykyihin. Tällainen uskomus voi olla onnekkaasti tosi. Taitava ja tarkka laukaus voi olla tulosta hyvästä onnesta. Tuuli saattaa työntää nuolen sivuun lentoradalta samalla, kun vastakkainen tuuli työntää sen takaisin. Tällaisessa tilanteessa osuma ei ole ampujan taidon ansiota. Gettier-tapaukset ovat samanlaisia. Tosi uskomukseni, että joku toimistossani omistaa Fordin ei ollut kompetentin päättelyni ansiota vaan johtui hyvästä onnesta. Ensin epäonnekseni Nogot ei omistakaan Fordia mutta onnekseni Havit omistaa. Vrt. tuuli. Samoin latotapaukset. Ongelmana havainto- ja muistitieto sekä muiden sanaan perustuva tieto. Näissä totuus ei välttämättä omaa ansiotani. Jos taas katsotaan, että näissäkin tapauksessa minulla on tosi uskomus luotettavan kykyni ansiosta, saamme Gettier-tapauksia (latotapaus). Tämän ongelman takia Pritchard lisää hyve-ehtoon vielä turvallisuusehdon.

29 Gettierin opetus Linda Zagzebski, ”The Inescapability of Gettier Problems” (1994) Gettier-tapaukset on huonon onnen ja hyvän onnen yhdistelmiä: Nogot ei omistakaan Fordia mutta toimistossani myös työskentelevä Havit omistaa. Oikeutettu uskomus, joka on onnekkaasti tai sattumalta tosi, ei voi olla tietoa. Ehdon, joka tekee todesta uskomuksesta tietoa, täytyy taata uskomuksen totuus. Zagzebski antaa reseptin vastaesimerkkien tuottamiseen: Kuvitellaan tilanne, jossa henkilöllä on oikeutettu uskomus, joka sattuu olemaan epätosi. Muutetaan tilanne niin, että uskomus onkin onnekkaasti tosi. Russellin kello: Herään aamulla ja katson kelloa, joka näyttää ajan 7:31. Uskon, että kello on 7:31. Huonoksi onneksi kello onkin pysähtynyt. Hyväksi onnekseni se on pysähtynyt tasan 24 tuntia sitten. Minulla on tosi ja oikeutettu uskomus, joka ei ole tietoa - Gettier-tapaus. Jos ehto takaa totuuden, emme voi kuvitella tilannetta, jossa ehto täyttyy, mutta uskomus on epätosi. Oikeutuksen kumoamattomuus takaa uskomuksen totuuden. Herkkyys- ja turvallisuusehdot takaavat, että uskomus on tosi lähellä aktuaalista maailmaa olevissa maailmoissa.