Markus Lammenranta Helsingin yliopisto

Esitys aiheesta: "Markus Lammenranta Helsingin yliopisto"— Esityksen transkriptio:

1 Markus Lammenranta Helsingin yliopisto
2 Tiedollinen oikeutus Markus Lammenranta Helsingin yliopisto

2 Tiedollinen oikeutus tiedollinen vs. praktinen oikeutus
tiedollinen normatiivisuus vastuullinen uskomus (deontologia) uskomisen etiikka (W.K. Clifford) hyvä uskomus (aksiologia) dialektinen oikeutus On tärkeää erottaa tiedollisen oikeutuksen luonne niistä substantiivisista ehdoista, jotka tekevät uskomuksesta oikeutetun. Aloitetaan luonteesta. Ensin on syytä erottaa tiedon vaatima tiedollinen oikeutus muista oikeutuksen lajeista, kuten praktisesta (prudentiaalisesta) oikeutuksesta. Henkilö voi olla praktisesti oikeutettu uskomaan jotakin ilman, että hän olisi tiedollisesti oikeutettu uskomaan siihen. Esim. vakavasti sairas voi olla praktisesti oikeutettu uskomaan paranemiseensa. Urheilijalla, joka uskoo voittavansa, voi olla paremmat mahdollisuudet voittaa. Ehkä evoluutio on juurruttanut meihin tällaista positiivista ajattelua. Jos usko tekee onnelliseksi, niin henkilöllä on praktinen oikeutus uskoa Jumalaan. Pascalin uhkapeli. Mikä erottaa tiedollisen oikeutuksen praktisesta? Tiedollinen oikeutus tähtää totuuteen. Se tekee jollain tapaa uskomuksen totuuden todennäköiseksi. Kun praktinen oikeutus edistää erilaisten käytännöllisten päämäärien saavuttamista, tiedollinen oikeutus edistää totuuden saavuttamista. Jos henkilön uskomus on praktisesti muttei tiedollisesti oikeutettu, hän pettää itseään, koska praktiset näkökohdat näyttävät vaikuttavan uskomiseen, vain jos henkilö ei ole niistä tietoinen. Uskominen tähtää totuuteen. Monet ovat sitä mieltä, että oikeutus on deontologinen termi. Oikeutus on vastuullisuutta, sallittavuutta - sitä että on täyttänyt tiedolliset velvollisuudet pyrkiessään totuuteen tai ettei ole ainakaan niitä rikkonut. Jos uskomus on muodostettu vastuullisesti, se on oikeutettu. Deontologia = oppi velvollisuuksista (vrt. deontologinen etiikka) Aksiologia = oppi arvoista (vrt. teleologinen etiikka) Toisten mielestä oikeutus on ei-deontologinen arvo-ominaisuus. Kun henkilön uskomus on oikeutettu, on tiedollisesta näkökulmasta hyvä asia, että hän uskoo niin. Tiedollinen näkökulma on sellainen, jossa uskomusta arvioidaan suhteessa päämäärään muodostaa tosia uskomuksia ja välttää epätosia. Alston: alkukantainen yhteisö, joka uskoo oraakkeliin tai poppamieheen. Deontologista näkemystä on myös vastustettu sillä perusteella, että se edellyttää virheellisen käsityksen, että uskominen on tahdonalaista (doksastinen voluntarismi). Dialektisen näkemyksen mukaan oikeutettu uskomus on sellainen, jonka henkilö kykenee oikeuttamaan tai todistamaan. Oikeutettu uskomus on sellainen, jota henkilö kykenee puolustamaan vastaväitteitä vastaan. Perinteinen näkemys, joka ei ole ollut viime aikoina kovin suosittu. Ehkä siksi, että tämä näkemys johtaa helposti skeptisismiin. On silti kiinnostavia kontekstualistisia versioita, jotka voivat välttää skeptisismin. Esim. L. Wittgenstein, M. Williams.

3 Tiedollinen supervenienssi
Jos uskomus on oikeutettu, täytyy olla jokin luonnollinen, ei-tiedollinen, ominaisuus N, johon pätee: (1) uskomuksella on N, (2) on välttämätöntä, että jokainen uskomus, jolla on N, on oikeutettu. R.M. Hare: arvojen supervenienssi: Ei voi olla kahta luonnollisilta ominaisuuksiltaan kahta täysin samanlaista maalausta, joista vain toinen olisi kaunis. Jos toinen on kaunis, täytyy toisenkin olla. Samaa pätee tiedolliseen oikeutukseen: Jos minulla on oikeutettu uskomus, ja sinulla on samanlaisissa olosuhteissa samanlainen uskomus, niin myös se on oikeutettu. Sen takia on mahdollista muotoilla tiedollisia periaatteita, jotka kertovat, missä olosuhteissa uskomukset ovat oikeutettuja. Ne ovat muotoa 2. Ne kertovat loogisesti riittävät ehdot sille, milloin uskomus on oikeutettu. Ehkä tietoteorian tärkein kysymys on, minkä ehtojen vallitessa uskomus on oikeutettu eli mikä tekee uskomuksista oikeutettuja (mikä oikeuttaa uskomuksemme). Ainoa keino totuuden löytämiseksi on yrittää muodostaa oikeutettuja uskomuksia.

4 Internalismi vs. eksternalismi
Internalismi: Uskomuksen oikeutus riippuu pelkästään uskojalle sisäisistä tekijöistä. Näitä ovat hänen a) sisäiset mielentilansa (mentalismi) tai b) tekijät, joista hän on tai kykenee olemaan reflektiivisesti tietoinen (aksessibilismi). Eksternalismi ei rajoita tällä tavalla oikeutuksen ehtoja. Ne voivat olla täysin ulkoisia. Nykytietoteorian keskeinen kiista ja vedenjakaja: Riippuuko oikeutus pelkästään uskojan näkökulmasta sisäisistä tekijöistä vai vaikuttavatko siihen myös ulkoiset tekijät. Sisäisen ja ulkoisen välinen raja voidaan vetää eri tavoin. a) Mentalistiseksi internalismiksi kutsutaan näkemystä, joka rajoittaa oikeuttajat uskojan sisäisiin mielentiloihin. b) Toisaalta internalismi voidaan määritellä sen perusteella, miten oikeuttavat tekijät ovat kognitiivisesti uskojan saatavilla. Ne ovat joko sellaisia, joista uskoja on aktuaalisesti reflektiivisesti tietoinen, tai sellaisia, joista hän kykenee olemaan näin tietoinen. Reflektiivinen tietoisuus on tietoisuutta pelkästään mietiskelyn tai ajattelun voimalla. Perinteisesti sen on ajateltu kattavan introspektion ja apriorisen järjen. Perinteinen (karteesinen) tietoteoria on internalistista. Introspektio ja apriorinen intuitio ainoat tiedon lähteet. Pystyn ratkaisemaan uskomusteni oikeutuksen pelkästään mietiskelemällä omia mielentilojani ja sitä, mitä niistä loogisesti seuraa. Vrt. Descartesin mietiskelyt. Eksternalismin mukaan näin ei ole. Jos oikeutus riippuu ulkopuolellani olevasta maailmasta, minun täytyy tutkia sitä saadakseni selville, ovatko uskomukseni oikeutettuja.

5 Evidentialismi vs. reliabilismi
Evidentialismi: S on oikeutettu uskomaan että p, joj S:n evidenssi tukee p:tä. S:n evidenssi muodostuu hänen sisäisistä senhetkisistä mielentiloistaan: kokemuksistaan, uskomuksistaan ja intuitioistaan. Reliabilismi: S:n uskomus on oikeutettu, joj sillä on luotettava kausaalinen alkuperä. Nykyisessä analyyttisessä tietoteoriassa on kaksi vallitsevaa oikeutusteoriaa, joista toinen edustaa internallismia ja toinen eksternalismia: evidentialismi ja reliabilismi. Voisi jopa sanoa, että oikeutusteoriat voidaan jakaa näihin kahteen tyyppiin. Edellisen mukaan oikeutus riippuu evidenssistä. Yleensä ajatellaan, että evidenssin täytyy olla jotain sellaista, josta henkilö kykenee olemaan suoraan introspektiivisesti tietoinen: kokemukset, uskomukset, intuitiot. Evidenssi rajoittuu henkilön senhetkisiin sisäisiin mentaalisiin tiloihin. Reliabilismin mukaan taas uskomuksen tekee oikeutetuksi sen luotettava kausaalinen alkuperä, josta henkilön ei tarvitse olla millään tavalla tietoinen. Luotettava kausaalinen alkuperä on sellainen, joka tuottaa enemmän tosia kuin epätosia uskomuksia. Uskomustemme kausaalisen alkuperä sekä tämän luotettavuus ovat mielen kannalta ulkopuolista. Molempia on eri muotoja.

6 Miksi internalismi? A. Deontologismi → internalismi
Oikeutus on tiedollista vastuullisuutta. Vastuullisuus riippuu pelkästään sisäisistä tekijöistä. C. Internalistiset intuitiot Demonihypoteesi Selvänäkötapaus (BonJour) Internalismia on puolustettu nojaamalla deontologiseen oikeutuskäsitykseen. (1) Oikeutus on tiedollista vastuullisuutta - sitä, että on täyttänyt tiedolliset velvollisuutensa. (2) Vastuullisuus riippuu pelkästään sisäisistä tekijöistä. Molemmat ajatukset ovat kiistanalaisia. Teon vastuullisuus edellyttää, että olisi voinut toimia toisin. Vastaavasti uskomuksen vastuullisuus edellyttää, että olisi voinut uskoa toisin. Tämä näyttäisi vaativan, että uskomukset tahdonalaisia, mitä ne eivät ole. Peruste hylätä 1. Voidaan myös kiistää se (2), että vastuullisuus riippuisi pelkästään sisäisistä tekijöistä. Voidaan väittää, että se riippuu uskomuksen alkuperästä. Oletetaan, että lääkärillä on halussaan (mielessään) vahvaa evidenssiä sen puolesta, että tietty lääke sopii hänen potilaalleen, mutta potilas kuoleekin vakaviin lääkkeen sivuvaikutuksiin. Oliko lääkäri tiedollisesti vastuullinen uskoessaan lääkkeen sopivan potilaalleen. Ilmeisesti oli, koska hänellä ei ollut perusteita epäillä lääkkeen sopivuutta. Hänen uskomuksessaan ei ole mitään moitittavaa. Mutta entä, jos uudessa lääkärilehdessä kerrotaan näistä sivuvaikutuksia, mutta lääkäri on ollut niin kiireinen, ettei hän ole ehtinyt lukea lehteä. Onko hän edelleen oikeutettu? Entä jos hän on ammattiinsa niin kyllästynyt, ettei ole vuosiin lukenut lääkärilehtiä eikä seurannut alan kehitystä? Joidenkin mielestä oikeutus riippuu myös siitä, miten vastuullisesti evidenssi on hankittu. Tämä taas riippuu siitä, miten henkilö toimi ennen kuin muodosti uskomuksen, mikä on ulkoinen asia. Suoraviivaisempi tapa on nojata oikeutusta koskeviin intuitioihimme. Esim. oletetaan demonimaailma, jossa sisäiset tekijät ovat samat kuin nyt, mutta maailma on jotain aivan muuta kuin uskomme. Internalistinen intuitio on se, että uskomuksemme ovat yhtä oikeutettuja kuin aktuaalisessa maailmassa, jossa voimme olettaa uskomustemme olevan tosia ja luotettavalla tavalla syntyneitä. Intuitio näyttää osoittavan, ettei uskomuksen oikeutus riipu ulkoisista tekijöistä, kuten totuus ja luotettavuus. Ajatuskoe osoittaa, ettei luotettavuus ole oikeutuksen välttämätön ehto. BonJourin selvänäköesimerkki osoittaa, ettei luotettavuus ole myöskään oikeutuksen riittävä ehto. Norman muodostaa luotettavan selvänäkökykynsä perusteella, että presidentti on New Yorkissa. Jos oletamme, ettei hän ole mitenkään tietoinen tällaisen kyvyn olemassaolosta, intuitio tuntuu olevan, ettei hän ole oikeutettu uskomuksessaan.

7 Miksi eksternalismi? Eläinten ja lasten tieto
Tiedollinen oikeutus on välttämättä totuuteen johtavaa. Miksi sillä muuten olisi tiedollista arvoa? Internalismi johtaa skeptisismiin. Intuitioittemme mukaan eläimillä ja lapsilla on tietoa ja siis oikeutettuja uskomuksia. Niillä ei kuitenkaan ole perusteita, argumentteja, evidenssiä uskomustensa tueksi, kuten internalistit vaativat. Tämä huomio puree erityisesti perinteiseen internalismiin, joka vaatii perusteita, argumentteja, ulkomaailmaa koskevien uskomusten tueksi. Monet nykyiset evidentialistit ajattelevat, että evidenssinä voivat toimia myös pelkät kokemukset, jolloin eläinten ja lasten kokemukset voivat hyvin oikeuttaa heidän havaintouskomuksensa. Internalisti voi myös erottaa eläintiedon ja oikeutuksen (tai reflektiivisen tiedon) ja sanoa, että eläintieto ei vaadi oikeutusta. Toisaalta eksternalistit ajattelevat, että oikeutuksella on tiedollista arvoa, vain jos se on totuuteen johtavaa - vain jos oikeutettu uskomus on todennäköisesti tosi. Totuus on perustava tiedollinen arvo, ja oikeutuksella on arvo, vain jos se edistää totuuteen pääsemistä. Miksi me muuten siitä välittäisimme. Alstonin ajatuskoe alkukantaisesta ja eristyneestä yhteisöstä. Eksternalistiset ovat myös yrittäneet selittää internalistiset intuitiomme. Internalismi tekee vastaamisen skeptisiin argumentteihin liian vaikeaksi - ehkä mahdottomaksi. Internalismi johtaa skeptisismiin. Koska evidenssi rajoittuu henkilön sisäisiin mentaalisiin tiloihin, niiden perusteella ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että on pelkkä demonin huijaama ruumiittomat aivot. Tuntuu uskottavalta, että tieto ulkomaailmasta vaatii tämän mahdollisuuden sulkemista pois. Toisaalta internalismi voi väittää, että eksternalisti sulkee tämän vaihtoehdon pois liian helposti. Kiista on toistaiseksi ratkaisematon.

8 Regressioargumentti Uskomuksen oikeutus vaatii hyvät perusteet.
Hyvät perusteet ovat itse oikeutettuja uskomuksia. Siis uskomuksen oikeutus vaatii äärettömän määrän hyviä perusteita. Kenelläkään ei voi olla ääretöntä määrää hyviä perusteita. Siis kenelläkään ei voi olla oikeutettuja uskomuksia. Tämä argumentti sanotaan löytyvän Sekstos Empeirikoksen teoksista, joissa se kytketään Agrippan viiteen trooppiin, ja se löytyy myös Aristoteleelta. Hyvin radikaali skeptisismi. Ei kiellä vain tietoa vaan jopa uskomusten oikeutuksen. Jos kukaan ei ole oikeutettu uskomaan mihinkään, niin kenenkään ei pitäisi uskoa mihinkään. Meidän pitäisi siis luopua kaikista uskomuksista. Yksi perinteinen vastaus tällaiselle skeptisismille on se, että argumentti on itsensä kumoava. Jos johtopäätös on tosi, kukaan ei ole oikeutettu uskomaan mitään - ei edes tämän argumentin itsensä premissejä. Jolleivät premissit ole oikeutettuja, ei myöskään johtopäätös tule oikeutetuksi. Argumenttia ei siis voida käyttää johtopäätöksen oikeuttamiseksi. Miksi kenenkään pitäisi ottaa argumentti vakavasti? Sekstoksen mukaan itsensä kumoavuus on skeptikolle tervetullut. Se on kuin tikkaat, jotka potkaistaan pois kun niitä on kiivetty, tai ulostuslääke, joka poistaa kuonan mukana itsensä. Kun saavutamme skeptisen johtopäätöksen, hylkäämme myös premissit, jotka siihen johtivat. Vrt. Hume Antiikin skeptikot ovat myös korostaneet, että heidän argumenttinsa ovat ad hominem -argumentteja. Ne on kohdistettu dogmaatikolle, ja ne nojaavat premisseihin, jotka dogmaatikot hyväksyvät. Argumentti sitoo dogmaatikon johtopäätökseen. Hyväksymme tämän pointin, kun ymmärrämme argumentin paradoksiksi. Intuitiivisesti uskottavat premissit vievät johtopäätökseen, joka on intuitioiden vastainen - miltei mahdoton hyväksyä. Saamme siis paradoksin, kun korvaamme johtopäätöksen sen kiellolla: on olemassa oikeutettuja uskomuksia. Skeptikko hyväksyy johtopäätöksen. Skeptikon mukaan ihmisten pitäisi luopua uskomuksistaan, koska kukaan ei ole oikeutettu uskomaan mitään. Mitä ei-skeptisiä vaihtoehtoja meillä on? Jos oletamme, että on olemassa oikeutettuja uskomuksia ja että argumentin johtopäätös on epätosi, niin voimme päätellä, että premisseissä täytyy jotakin vikaa. Eri asia on selittää, mikä niissä on vikana.

9 Oikeutuksen rakenne Uskomuksen oikeuttava perusteiden ketju
jatkuu äärettömyyksiin (infinitismi), muodostaa kehän (kehäinen koherentismi), päättyy uskomukseen, joka ei ole oikeutettu (wittgensteinilainen kontekstualismi) tai päättyy uskomukseen, joka on oikeutettu (fundamentalismi). Meillä on vain neljä vaihtoehtoa, joista kukin hylkää jonkin argumentin premisseistä tai päättelyaskelista. Näitä vaihtoehtoja voidaan kutsua: 1. infinitismiksi, 2. koherentismiksi, 3. kontektualismiksi, 4. fundamentalismiksi. Skeptinen argumentti nojaa olennaisesti infinitismiin (3. premissi, välijohtopäätös). Dogmaatikko saattaisi hyväksyä tämän ja kieltää 4. premissin. Dogmaattinen infinitisti puolustaa väitettä, että on olemassa äärettömiä perusteiden ketjuja, jotka oikeuttavat uskomuksemme. Peter Klein on viime aikoina puolustanut tätä vaihtoehtoa. Vaikkei kukaan voi tietenkään käydä läpi ääretöntä perusteiden ketjua, jokainen ketjun lenkki voi olla sellainen, että pysymme tarvittaessa löytämään sille perusteen. (Peirce, Popper) Koherentisti hylkää 3:n. Hänen mukaansa se ei seuraa 1:stä ja 2:sta, koska perusteiden ketju voi muodostaa kehän. Se päättymätön mutta äärellinen. Riittävän suuri kehä oikeuttaa siinä olevat uskomukset. Wittgensteinilta vaikutteita saanut kontekstualismi hylkää 2. premissin eli sen, että perusteiden tarvitsisi olla oikeutettuja. ”Vaikeutenamme on oivaltaa uskomme perusteettomuus.” (Varmuudesta, § 166) Oikeutus edellyttää aina sellaisten uskomusten kontekstin, jotka ovat epäilyn ulkopuolella joita ei tarvitse eikä voida oikeuttaa. Lopuksi fundamentalismi hylkää 1. premissin. Sen mukaan oikeutus ei aina vaadi hyviä perusteita eli muiden uskomusten tukea. On olemassa ns. perususkomuksia, jotka ovat oikeutettuja perusteista riippumatta. Oikeutuksella ja tiedolla on perusta. Näitä teorioita puolustetaan tyypillisesti eliminoimalla muut vaihtoehdot. Useimmiten puolustettava vaihtoehto on fundamentalismi. Jos ajatellaan, että perusteiden ketjussa on kysymys oikeutuksen siirtymisestä uskomukselta toiselle, näyttäisi siltä, että täytyy olla ensimmäisiä perusteita, jotka eivät saa tätä oikeutusta muilta perusteilta. Jos nämä eivät itse ole oikeutettuja, ei ole mitään, mikä siirtyisi uskomukselta toiselle. Jos oikeutus siirtyy kehässä, ei ole mitään, mikä synnyttäisi sen alunperin. Voisi ajatella, että uskomus voi olla tällöin vain hypoteettisesti oikeutettu: uskomus on oikeutettu, jos se on oikeutettu. Sama pätee äärettömään ketjuun: kukin ketjun jäsen on oikeutettu, jos sitä edeltävä jäsen on oikeutettu. Jos ketjussa ei ole ensimmäistä jäsentä, joka olisi ehdottomasti oikeutettu, mikään seuraavistakaan ei ole. Kaikki ovat vain ehdollisesti oikeutettuja. Taustalla on ajatus supervenienssistä. Fundamentalisti voi myös vedota siihen, että oikeutuksen täytyy olla totuuteen johtavaa. Se kytkee uskomuksen todellisuuteen. Vain 4. vaihtoehto kytkee uskomuksen todellisuuteen. Esim. tässä huoneessa on yli sata lammasta. n > 100, n > 101, n > 102, jne. Oikeutus siis näyttäisi vaativan oikeutettuja uskomuksia, joille ei itselle ole perusteita.

10 Fundamentalismi Jos uskomuksella on F, se on oikeutettu.
Jos uskomus on suhteessa R oikeutettuihin uskomuksiin, se on itse oikeutettu. Jokainen oikeutettu uskomus on oikeutettu tavalla 1 tai 2. Lat. fundamentum, perusta, pohja. Fundamentalismin mukaan on perususkomuksia, jotka eivät saa oikeutustaan muilta uskomuksilta. Niiden oikeutus on perusteista riippumatonta. Muiden uskomusten oikeutus taas on riippuvaista perususkomuksista. Yleisesti hyväksytyn supervenienssiopin mukaan arvot ovat riippuvaisia luonnollisista ominaisuuksista (tosiasioista). Esim. ei voi olla kahta fysikaalisilta ominaisuuksiltaan identtistä autoa, joista vain toinen olisi hyvä. Sama pätee oikeutukseen. F ja R ovat niitä ei-tiedollisia ominaisuuksia, joihin oikeutus perustuu (joihin nähden oikeutus on supervenientti). 1 on generaatioperiaate, joka kertoo, miten oikeutus syntyy. R on transmissioperiaate, joka kertoo miten oikeutus siirtyy uskomukselta toiselle. F ja R ovat erilaisia eri fundamentalismin muodoissa. Esim. karteesisessa radikaalissa fundamentalismissa F on epäilyksettömyys tai erehtymättömyys. Ja R on dedusoitavuus (looginen johdettavuus). Maltillisemmat fundamentalismin muodot sallivat muunlaisia seikkoja oikeutuksen lähteiksi.

11 Radikaali fundamentalismi
Perususkomukset ovat varmoja: epäilyksettömiä, erehtymättömiä ja kumoutumattomia. Oikeutuksen lähde on järki ja introspektio (Descartes: intuitio, selvä ja tarkka havainto). Oikeutus siirtyy perususkomuksilta muille deduktiivisen päättelyn kautta. Ulkomaailmaa koskevan tiedon ongelma: mielestä ei voida päätellä ulkomaailmaan. Descartes ajatteli, että on olemassa propositioita, joita on mahdoton epäillä, ja joiden totuudesta on mahdoton erehtyä. Nämä ovat propositioita, jotka voidaan nähdä intuitiivisesti tosiksi. Hän käytti tällaisesta intuitiosta nimeä ”selvä ja tarkka havainto”. Kuuluisa esimerkki on tietysti ”Cogito, ergo sum”. Ajattelen, olen siis olemassa. Tässä on itse asiassa kaksi propositiota, jotka ovat molemmat erehtymättömiä ja epäilyksettömiä: <Ajattelen>, <Olen olemassa>. Ne ovat erehtymättömiä siinä mielessä, että jos uskon niihin, en ei voi olla väärässä. Kun ymmärrän tämän, en voi niitä myöskään rationaalisesti epäillä. Ei edes demonihypoteesi ole peruste epäillä niitä. Descartesin mukaan perustavat varmuudet ulottuvat kuitenkin laajemmalle: introspektiiviset propositiot, jotka koskevat nykyisiä mentaalisia tiloja (tunnen kipua, edessäni näyttää olevan pöytä, uskon, että sataa) ja ilmeiset välttämättömät totuudet (2+2=4, kolmiossa on kolme kulmaa). Myös nämä propositiot voidaan nähdä selvästi ja tarkasti tosiksi. (Tämä laajempi ryhmä herättää kysymyksiä: ovatko myös nämä propositiot erehtymättömiä ja epäilyksettömiä. Descartes myönsi itsekin, että demoni on voinut tehdä meidät sellaisiksi, että erehdymme jopa yksinkertaisista matemaattisista totuuksista. Demonihypoteesi on siis peruste epäillä jopa selvien ja tarkkojen havaintojen totuutta. Tämän takia hän pyrki eliminoimaan tämän epäilyn todistamalla ensin Jumalan olemassaolon ja Jumalan avulla edelleen sen, että selvät ja tarkat havainnot ovat tosia. Koska Descartesin premissit perustuvat itse selviin ja tarkkoihin havaintoihin, hänen todistustaan on pidetty kehäisenä, tiedollisesti kehäisenä.) Joka tapauksessa perinteinen radikaali (karteesinen) fundamentalismi olettaa, että on kaksi ylivertaista älyllistä kykyä: (apriorinen) järki ja introspektio. Järki kohdistuu ilmeisiin loogisiin, matemaattisiin ja käsitteellisiin propositioihin (totuuksiin). Niiden ymmärtäminen riittää siihen, että näemme ne tosiksi. Omat tietoiset mielentilamme, kokemuksemme ja uskomuksemme, ovat välittömästi läsnä tietoisuudessamme. Uskomukset, jotka koskevat näitä, voidaan nähdä tosiksi, koska voimme verrata niitä suoraan tietoisiin mielentiloihin. Lisäksi voimme nähdä järjen avulla, että kaikki ne propositiot, jotka seuraavat näistä loogisesti, ovat myös tosia. Tuttuustieto. Uskomukset, jotka perustuvat tällä tavalla järkeen ja introspektioon ovat siis oikeutettuja. Ja tällä tavalla oikeutettu uskomus ei voi olla epätosi: oikeutus takaa totuuden. Koska tällaisilla uskomuksilla eräässä mielessä maksimaalinen oikeutus, mikään muu uskomus ei voi myöskään kumota niiden oikeutusta. Tiedon ja oikeutettujen uskomusten hankkiminen on kuin talon rakentamista. Tekoäly: monotoninen päättely. Ongelmana ulkomaailmaa koskeva tieto. Näyttäisi siltä että mieltä koskevista propositioista ei voi päätellä loogisesti mitään ulkomaailmasta. Mielen ja ulkomaailman välinen suhde näyttäisi olevan kontingentti. Pelkästään järjen ja introspektion avulla ei voida ainakaan tietää mitään kontingentteja asioita maailmasta. Näkemys sulkee myös pois induktiivisen päättelyn. Jos oikeutus takaa totuuden, niin induktiivinen päättely ei voi oikeuttaa uskomusta, koska induktiivisen päättelyn johtopäätös voi aina olla epätosi. Näkemys on myös psykologisesti epärealistinen. Sen mukaan oikeutetut uskomukset (ja tieto) ulkomaailmasta perustuvat päättelyyn introspektiivisista premisseistä. Näyttää kuitenkin siltä, että ihmiset eivät normaalisti muodosta ensin uskomuksia omista aistikokemuksistaan ja päättele sitten näistä uskomuksista ulkomaailmaa koskeviin uskomuksiin. Ihmiset näyttävät muodostavan suoraan havaintouskomuksia ulkomaailmasta. Radikaalista fundamentalismista seuraa, etteivät nämä uskomukset ole oikeutettuja. Tällaisten ongelmien takia nykyiset fundamentalistit valitsevat maltillisemman kannan.

12 Maltillinen fundamentalismi
Perususkomusten ei tarvitse olla varmoja. Kaikkien uskomusten oikeutus voi kumoutua. (fallibilismi) Oikeutuksen lähteinä introspektion ja järjen lisäksi aistihavainto, muisti, induktiivinen (ja abduktiiivinen) päättely, empatia, muiden sana (moraalinen intuitio, uskonnollinen kokemus?). Tieto ulkomaailmasta, menneisyydestä, muiden mielentiloista (moraalisista tosiasioista, Jumalasta?) on suoraa. Sallimalla, että oikeutetut uskomukset voivat olla epätosia ja että oikeutus voi kumoutua, maltillinen fundamentalismi välttää radikaalin fundamentalismin skeptiset ongelmat. Uskomuksen oikeutus kumoutuu, jos uskojalla on perusteita epäillä uskomustaan. Uskomusten muodostaminen ei ole aina uusien uskomusten lisäämistä. Se voi olla myös aikaisempien hylkäämistä. Maltillinen fundamentalismi sallii suuremman joukon perususkomuksia ja tekee näin oikeutuksen ja tiedon helpommaksi. Esim. aistihavaintoon perustuvat havaintouskomukset voivat olla perususkomuksia, vaikka ne eivät ole aina tosia (havaintovirheet, hallusinaatiot). Psykologisesti realistista, koska emme yleensä muodosta uskomuksia aistikokemuksista lainkaan vaan suoraan ulkomaailman objekteista. Jo tämä tekee radikaalista fundamentalismista liian vaativan. Maltillisen fundamentalismin kannattajat huomauttavat, ettei regressio-ongelman ratkaiseminen vaadi radikaalia fundamentalismia. Regression katkaisevien perususkomusten ei tarvitse olla varmoja. Riittää, että ne ovat oikeutettuja muista uskomuksista riippumatta. Toisaalta maltillinen fundamentalismi näyttää tekevän oikeutuksesta ja tiedosta liiankin helppoja: se saattaa sallia perususkomukset (suoran tiedon) Jumalasta ja moraalisista (esteettisistä) tosiasioista. Itse asiassa melkein kaikki oikeutetut uskomukset ovat perususkomuksia, koska valtaosa uskomuksista perustuu muistiin, joka myös synnyttää perususkomuksia (ainakin näkemyksen yhden version mukaan). Keskeinen vaikeus on selittää, miten perususkomukset voivat olla oikeutettuja.

13 Perususkomusten oikeutus?
Evidentialismi: perususkomuksen oikeuttaa ei-doksastinen kokemus. Reliabilismi: perususkomuksen oikeuttaa sellainen luotettava kausaalinen alkuperä, johon ei sisälly päättelyä muista uskomuksista. Vaikka koherentismia voi myös kutsua evidentialismin muodoksi, jossa evidenssi muodostuu aina muista uskomuksista, evidentialisti voi myös olla fundamentalisti, joka hyväksyy myös ei-doksastiset kokemukset evidenssiksi (aistikokemukset, muistikokemukset, älylliset intuitiot jne.). Uskonnonfilosofiassa evidentialismilla tarkoitetaan yleensä kantaa, jonka mukaan Jumalaa koskevat uskomukset vaativat perusteita eli muiden uskomusten tukea. Se siis kieltää Jumalaa koskevat perususkomukset. Jotkut nykyiset evidentialistit hylkäävät tämän kannan ja sallivat Jumalaa koskevat perususkomukset: ne oikeuttaa uskonnollinen kokemus. Reliabilisti selittää perususkomusten oikeutuksen luotettavuudella. Ne eivät ole ongelmattomia: Evidentialistin pitäisi pystyä selittämään, miten kokemukset voivat oikeuttaa uskomuksia. Reliabilistin ongelma ovat internalistiset intuitiot.

14 Oikeutuksen kumoutuvuus
Jos evidenssi e oikeuttaa minut uskomaan että p, niin lisäevidenssi d kumoaa tämän oikeutuksen, jos ja vain jos e ja d yhdessä eivät oikeuta minua uskomaan että p. d voi olla peruste uskoa, että p on epätosi tai että e ei ole luotettavaa evidenssiä p:lle. Empiirinen evidenssi on aina kumoutuvaa siinä mielessä, että vaikka evidenssini oikeuttaisi minut uskomaan jotakin, niin uuden evidenssin hankkiminen voi kumota tämän oikeutuksen. Voimme määritellä oikeutuksen kumoutumisen seuraavasti. Lisäevidenssi d on siis oikeutuksen kumoaja. Jos minulla on tällainen kumoaja, uskomukseni että p ei ole oikeutettu ja minun pitäisi luopua siitä. Kumoutuvuusehto voidaan muotoille eri tavoin riippuen siitä, miten oikeutus ymmärretään. Oletetaan, että oikeutus riippuu evidenssistä. Esim. muistiuskomus, että jääkaapissa on olutta. Havaintouskomus, että jääkaappi on tyhjä, kumoaa muistiuskomuksen oikeutuksen. Esim. uskomus, että huoneessa on värivalot, on kumoaja uskomukselleni, että pöytä on punainen. p voi olla perususkomus tai uskomus, jonka oikeutus perustuu päättelyyn. Maltillinen fundamentalismi, jonka mukaan uskomusten oikeutus voi kumoutua, voi sallia enemmän oikeutettuja uskomuksia kuin radikaali fundamentalismi. Sen mukaan tutkimus ei ole vain uusien uskomusten muodostamista vaan vaatii joskus myös aikaisempien hylkäämistä. Skeptikko voisi myöntää, että uskonnollinen kokemus voi oikeuttaa uskomuksia Jumalasta, mutta järkevä ja valistunut ihminen ei silti ole oikeutettu uskomaan Jumalan olemassaoloon, koska tälle oikeutukselle on kumoajia. Esim. hänen uskomuksensa, että maailmassa on monia erilaisia uskontoja, jotka myös nojaavat uskonnolliseen kokemukseen, minkä takia uskonnollinen kokemus ei ole luotettava oikeutuksen lähde. Myös reliabilistit ajattelevat, että oikeutus voi kumoutua. Heille asian selittäminen ei ole niin suoraviivaista kuin evidentialistille.

15 Sellarsin dilemma Wilfrid Sellars (1912-1989)
Jos aistikokemuksilla ei ole propositionaalista sisältöä, ne eivät kykene oikeuttamaan uskomuksia. Jos aistikokemuksilla on propositionaalinen sisältö, ne vaativat itse oikeutuksen. Yleensä fundamentalismin kritiikki kohdistuu perususkomusten mahdollisuuteen. Wilfrid Sellarsin mukaan fundamentalismi johtaa seuraavaan ongelmaan - dilemmaan. Hän kohdisti dilemman alunperin radikaalia fundamentalismia vastaan, mutta se soveltuu kaikkeen fundamentalismiin. Fundamentalismin pitäisi pystyä hylkäämään jompikumpi. Jos 1 pitää paikkansa, perususkomukset jäävät ilman oikeutusta. Jos 2 pitää paikkansa, regressio ei pysähdy väitettyihin perususkomuksiin. Klassinen karteesinen fundamentalismi kielsi 1:n. Sen mukaan tietoisuus aistikokemuksista on ei-propositionaalista - tuttuustietoa - ja tämä tietoisuus oikeuttaa niitä koskevat uskomukset. Tietoisuus punaisesta sense-datumista tai ideasta oikeuttaa uskomuksen, että tuo sense-datum tai idea on punainen. Sellars ei ymmärrä, miten jokin, jolla ei ole propositionaallista sisältöä (tietoisuus) voi oikeuttaa jotakin, jolla on, uskomuksen. Nykyisen evidentialismin mukaan aistikokemus oikeuttaa suoraan uskomukset ulkomaailmasta. Nyt voi olla vaikeampi nähdä, miten aistikokemus voisi oikeuttaa uskomuksen, jollei sillä ole propositionaalista sisältöä. Aistikokemus ja uskomus ovat kaksi eri asiaa, joilla ei ole mitään sisällöllistä yhteyttä toisiinsa. Miksi siis jokin tietty aistikokemus oikeuttaisi jonkin tietyn ulkomaailmaa koskevan uskomuksen jonkun toisen sijasta. Davidson näyttäisi olevan oikeassa sanoessaan, että aistikokemukset voivat vain kausaalisesti aiheuttaa uskomuksia eivätkä oikeuttaa niitä. Ne ovat uskomusten syitä, eivät perusteita. Evidentialistille voisi olla järkevämpää kiistää dilemman 2. haara. Jos kokemuksilla on propositionaalinen sisältö, ne näyttäisivät voivan toimia perusteena uskomukselle, jolla myös on propositionaalinen sisältö. Ne voivat olla loogisessa suhteessa toisiinsa. Niillä voi olla jopa identtinen propositionaalinen sisältö. Kokemus, että tuo pöytä on ruskea, oikeuttaa uskomuksen, että tuo pöytä on ruskea. Mutta jos on näin, miksei tuo kokemus tarvitse itse oikeutusta. Sen sisältö voi olla epätosi. Huoneessa voi olla värivalot. Evidentialisti voi nojata siihen intuitioon, ettei kokemusten oikeutuksesta ole mielekästä puhua. Kokemuksilta ei normaalisti vaadita oikeutusta. Reliabilistille kokemuksen sisällöllä ei ole väliä. Olennaista on luotettavuus. Hän voi myöntää sen, että aistikokemukset ovat uskomusten syitä eivätkä perusteita. Mutta ne tekevät uskomukset oikeutetuiksi, jos ne ovat luotettavia syitä, jos ne tekevät uskomukset todennäköisesti tosiksi. Hän voi hylätä ensimmäisen haaran. Intuitio saattaa kuitenkin olla se, että tämä on liian helppo vastaus regressio-ongelmaan. Perusteiden regressio päättyy uskomuksiin, jotka ovat jonkun muun kuin uskomusten aiheuttamia - esim. aistikokemusten tai pelkästään fysikaalisten havaintoprosessien. Totta kai meillä on tällaisia uskomuksia. Sellarsilainen intuitio näyttäisi perustuvan dialektiseen oikeutuskäsitykseen. Sen mukaan oikeutus vaatii kykyä puolustaa uskomustaan argumentein. Siten uskomuksen voi oikeuttaa vain jokin, joka voi toimia tällaisen argumentin premissinä ja jolla siis täytyy olla propositionaalinen sisältö. Mutta koska myös nämä premissit voidaan aina haastaa, myös ne pitää voida oikeuttaa. Palaamme näihin ongelmiin havainnon käsittelyn yhteydessä.

16 Metaoikeutus Laurence BonJour (1943-)
Oletetaan, että F on ominaisuus, joka tekee perususkomuksesta oikeutetun. Uskomukset, joilla on F, ovat todennäköisesti tosia. Uskomuksella että p on F. Uskomus että p on todennäköisesti tosi. Toinen kritiikki fundamentalismia vastaan on se, että tiettyjen uskomusten valitseminen perususkomuksiksi on mielivaltaista. Fundamentalismi voi kiistää tämän antamalla seuraavan metaoikeutuksen perususkomuksille. Fundamentalisti uskoo, että tietyt uskomukset ovat todennäköisesti tosia, vaikkeivät ne perustu päättelyyn, kuten havaintouskomukset. BonJour on väittänyt, että henkilön itsensä näkökulmasta uskomus on silti mielivaltainen, jollei hänen ole tietoinen tuosta oikeuttavasta argumentista. Uskomuksen hyväksyminen on hänen näkökulmastaan vailla perusteita (internalismi). Hänen mukaansa on vastuutonta hyväksyä uskomusta ilman perusteita (deontologismi). Reliabilisti myöntää, että uskomuksen oikeutus vaatii, että tällainen argumentti on olemassa ja että sen premissit ovat tosia, mutta henkilön ei tarvitse itse olla siitä tietoinen. Mutta eikö tällainen näkemys ole intuitioiden vastainen? (Vrt. selvänäkötapaus ja hra Truetemp.) Mitä sitten tarkoittaa, että henkilön täytyy olla tietoinen tästä argumentista? Hänen täytyy uskoa argumentin premisseihin, ja näiden uskomusten täytyy olla oikeutettuja. Mutta tällöin regressio ei päätykään väitettyihin perususkomuksiin. Klein vetoaa samaan argumenttiin infinitismiä puolustaessaan. Infinitismi näyttäisi kuitenkin johtavan skeptisismiin. BonJourin johtopäätös aikoinaan oli koherentismi.

17 Lineaarinen vs. holistinen oikeutus
Fundamentalismi olettaa, että oikeutus on jotakin, joka siirtyy lineaarisessa päättelyketjussa uskomukselta toiselle. Holistisen näkemyksen mukaan oikeutus syntyy samalla kertaa kaikissa henkilön uskomuksis- sa. Tietyt koko uskomusjärjestelmän ominaisuudet tekevät siihen kuuluvista uskomuksista oikeutettuja. Regressio syntyi olettamuksesta, että oikeutus siirtyy lineaarisessa ketjussa uskomukselta toiselle. Tämä näkemys johtaa luonnollisesti fundamentalismiin tai skeptisismiin. Jollei ole mitään perususkomuksia, joissa oikeutus alunperin syntyy, ei näyttäisi voivan olla mitään, mikä ketjussa siirtyisi. BonJourin mukaan regressio voidaan välttää hyväksymällä holistinen näkemys oikeutuksesta. Holistinen näkemys ei synnytä regressiota, eikä sitä siten tarvitse katkaista. BonJourin mukaan tämä uskomukset oikeuttava uskomusjärjestelmän ominaisuus on sen sisäinen koherenssi. Klein on puolustanut infinitismiä samanlaisin perustein: Oikeutus ei siirry äärettömässä ketjussa uskomukselta toiselle. Ketju synnyttää oikeutuksen ketjun uskomuksille. Mitä pidempi ketju sen parempi oikeutus. Täydellinen oikeutus vaatii äärettömän ketjun.

18 Holistinen koherentismi
Uskomus on oikeutettu, joss se kuuluu koherenttiin uskomusjärjestelmään. looginen ristiriidattomuus Deduktiiviset, induktiiviset ja selittävät suhteet lisäävät koherenssia. Ongelmat: (1) vaihtoehtoiset yhtä koherentit järjestelmät, (2) irrallaan todellisuudesta ja kokemuksesta, (3) muista irralliset uskomukset, (4) yliälyllisyys. Koherentismin kannattajat eivät usko, että mikään uskomus olisi oikeutettu muista uskomuksista riippumatta. He sanovat, että mitään perususkomuksia ei ole. Kaikki uskomukset saavat oikeutuksensa suhteestaan muihin uskomuksiin. Tämä oikeutus ei kuitenkaan ole kehäistä. Oikeutus ei siirry kehässä uskomukselta toiselle, vaan se syntyy samanaikaisesti kaikissa uskomuksissa. Uskomuksen tekee oikeutetuksi uskomusten välinen koherenssi. Mistä se muodostuu? Looginen ristiriidattomuus ei voi olla välttämätön ehto. Arpajaisparadoksi. Myöskään deduktiiviset suhteet eivät riitä koherenssiin. Koska oikeutus ei takaa totuutta, holistinen koherenssiteoria ei johda ristiriitoihin eikä relativismiin, kuten totuuden koherenssiteoria. (2) Koherentisti vastaa, että uskomuksilla on silti kausaalisia suhteita todellisuuteen ja kokemuksiin. (3) Ehkä vakavampi ongelma on se, että joillakin oikeutetuilla uskomuksilla ei näytä olevan koherenssisiteitä muihin uskomuksiin: havaintouskomukset (Varpunen lensi ohi.), introspektiiviset uskomukset (äkillinen päänsärky). Ne ovat oikeutettuja, vaikka muut uskomukset eivät tue niitä. Vastaus on meta-koherenssi: h on havaintouskomus, ja havaintouskomukset ovat yleensä tosia. i on introspektiivinen uskomus, ja introprospektiiviset uskomukset ovat yleensä tosia. Muut uskomukset taas tukevat näitä yleistyksiä. Tämä vastaus taas johtaa eksternalistiseen syytökseen yliälyllisyydestä: sulkee pois ainakin eläinten ja lasten tiedon. Koherentisti vastaa tavoittelevansa reflektiivistä tietoa. Nämä ongelmat eivät siten ole kohtalokkaita. Koherentisti voi myöntää ne. Demoni-intuitiot päinvastoin tukevat hänen kantaansa.

19 Holismin ongelma Sisäinen koherenssi on se ominaisuus, joka tekee kaikista uskomuksista oikeutettuja. Kaikki oikeutetut uskomukset ovat perususkomuksia.  Metaregressio. Holistista koherentismia puolsi kaksi seikkaa: intuitio, että vain uskomukset voivat oikeuttaa uskomuksia, ja metaoikeutusargumentti. Molemmista seikoista seuraa, ettei pelkkä koherenssi voi oikeuttaa uskomuksia. Henkilön pitää olla tietoinen tästä koherenssista. Hänen täytyy uskoa, että hänen uskomuksensa on koherentti hänen muiden uskomustensa kanssa. Mikä oikeuttaa tämän uskomuksen? Koherentisti voi sanoa, että myös sen oikeuttaa sen koherenssi muiden uskomusten kanssa. Mutta tämäkään koherenssi ei yksinään riitä. Hänellä täytyy olla yhä monimutkaisempi metametauskomus, että metauskomuksen oikeuttaa sen koherenssi, jne. Holismi johtaa siis metaregressioon: yhä monimutkaisempien metauskomusten äärettömään regressioon. Internalistinen koherentismi johtaa siis skeptisismiin: kenelläkään ei voi olla oikeutettuja uskomuksia. Ylipäänsä vaatimus, että ihmisten pitäisi olla tietoisia koko järjestelmästä ja sen koherenssista, on liian kova. Emme ole tietoisia tällaisista asioista. Olemme tietoisia vain pienestä osasta uskomuksiamme kerrallaan. Koherentisti voisi turvautua eksternalismiin (ja torjua metaoikeutusargumentin), mutta tällöin hän menettää parhaan argumenttinsa fundamentalismia vastaan. Jos meidän pitää olla eksternalisteja, niin miksemme olisi mieluummin fundamentalisteja, esim. reliabilisteja. Ernest Sosa yhdistää mielenkiintoisella tavalla reliabilismi (fundamentalismin) ja koherentismin: Eläintieto vaatii luotettavia älyllisiä kykyjä, mutta eläintieto vaatii lisäksi koherentin uskomusjärjestelmän, joka sisältää uskomuksia (eläintietoa) uskojan älyllisistä kyvyistä ja niiden luotettavuudesta.

20 Varmuudesta (1969) Ludwig Wittgenstein (1889-1951)
”- - kysymykset, jotka teemme, ja epäilymme riippuvat siitä, että tietyt lauseet ovat erotetut epäilyn ulkopuolelle - ne ovat kuin saranat, joiden varassa kysymykset ja epäilyt liikkuvat.” (§ 341) ”Ts. tieteellisten tutkimustemme logiikkaan kuuluu, ettei tiettyjä asioita toden teolla epäillä.” (§ 342) ”Vaikeutenamme on oivaltaa uskomme perusteettomuus.” (§ 166) Joidenkin mielestä fundamentalismin ja koherentismin lisäksi on kolmas vaihtoehto. He vetoavat usein Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan. Wittgenstein näyttää kannattavan ajatusta, että perusteiden regressio päättyy uskomuksiin, jotka eivät itse ole oikeutettuja. Hän sanoo myös, ettei niitä voi tietää. Hän kritisoi Moorea, joka sanoo tietävänsä sellaisia terveen järjen propositiota kuin <Minulla on kädet>, <Ulkomaailma on olemassa>, jne. Nämä ovat saranoita, jotka tekevät epäilyn ja oikeuttamisen tai perusteiden esittämisen mahdollisiksi. Saranapropositioita ei voida järkevästi epäillä eikä oikeuttaa, koska ne ovat varmempia kuin mitkään muut propositiot. Mikään muu propositio ei siten voi olla peruste epäillä niitä, eikä niitä voi perustella vetoamalla johonkin toisiin propositioihin. Ne ovat epäilyn mutta samalla myös tiedon ja oikeutuksen ulkopuolella. Toisinaan Wittgenstein sanoo, ettei niitä voi oikeuttaa, koska ne ovat sääntöjä, jotka on vain hyväksyttävä, jos halutaan pelata jotakin tiettyä kielipeliä. Hän jopa sanoo, ettei niillä ole lainkaan totuusarvoa. Tämä ei ole herättänyt ainakaan tietoteoriassa vastakaikua, koska saranapropositiot näyttävät täysin aidoilta propositioilta, jotka ovat tosia tai epätosia, esim. <aistihavainto on luotettava>. Mutta jos saranapropositiot ovat tosia tai epätosia, herää kysymys niiden tiedollisesta statuksesta. Jos ne eivät itse ole oikeutettuja, koko uskomusjärjestelmämme on vailla perustaa. Eikö tämä ole skeptisismiä.

21 Dialektinen regressio
A väittää (tietävänsä) että p. B: Mistä tiedät että p? A: p koska q. B: Mistä tiedät että q? A: q koska r. B: Mistä tiedät että r? Jne. ad infinitum. Wittgenstein näyttää ymmärtävän oikeutuksen ja perusteiden regression dialektisesti. Kun henkilö väittää jotakin, hän antaa ymmärtää, että hän tietää asiaan. Muussa tapauksessa hän sanoisi vain luulevan asian olevan niin. Häneltä voidaan siksi aina kysyä, mistä hän tietää. Vastaukseksi hän antaa perusteita, joista voidaan esittää sama kysymys. Toistettuna perusteluvaatimus johtaa äärettömään regressioon.

22 Kontekstualismi Michael Williams, Problems of Knowledge (2001)
S on oikeutettu uskomaan että p, joj S kykenee puolustamaan p:tä asianmukaisia haasteita vastaan (dialektinen oikeutuskäsitys). Propositioilla, joita ei voida asianmukaisesti haastaa, on oletusarvoinen oikeutus (default entitlement). Millä propositioilla on oletusarvoinen oikeutus ja mitkä propositiot tarvitsevat perusteita, vaihtelee kontekstin mukana. Williamsin näkemyksen mukaan väitteen esittäjä sitoutuu puolustamaan väitettään eli vastaamaan sille esitettyihin haasteisiin. Häneltä voidaan kysyä, mistä hän tietää asian, ja hänen pitää pystyä vastaamaan antamalla perusteita väitteelleen. Myös nämä perusteet voidaan haastaa, ja hänen täytyy perustella niitä. Tämä dialektinen regressio päättyy väitteisiin tai propositioihin, jotka ovat oletusarvoisesti oikeutettuja (default entitlement). Niiden haastaminen tai epäileminen vaatii itse perusteita. Pelkkä kysymys ”Mistä tiedät?” ei riitä. Ne siirtävät todistamisen taakan kysyjälle. Radikaalin fundamentalismin mukaan kokemusta koskevat propositiot toimivat perusteina ulkomaailmaa koskeville propositiotioille. Oikeutuksella on siis pysyvä kontekstista riippumaton rakenne. Sama koskee holistista koherentismia. Rakenne on vain erilainen. Williamsin mukaan tällainen pysyvä rakenne on myytti. Tietoteoreettinen realismi on väärässä. Kun tarkastellaan sitä, miten uskomuksia tosiasiassa oikeutetaan, huomataan, että se, mikä propositio toimii perusteena millekin propositiolle vaihtelee kontekstista toiseen. Esim. historiallisessa tutkimuksessa ei voida asettaa menneisyyden olemassaoloa tai kaikkien historiallisten lähteiden luotettavuutta epäilynalaiseksi. Filosofisessa kontekstissa voidaan. Kontekstualisti voi myöntää, että skeptisismi voi pitää paikkansa jossakin kontekstissa. Williamsin mukaan kontekstissa, jossa tietoteoreettinen realismi on sarana. Oletusarvoinen oikeutus on kuitenkin hyvin kiistanalaista. Voidaan myös väittää, että tämä näkemys sekoittaa uskomusten ja väitteiden oikeutuksen. Väittämistä ohjaa vaatimus perustella tarvittaessa väitteensä. Uskomusten oikeutukselle tällaista vaatimusta ei ole.