Mykkäelokuvan kukoistus & äänielokuvan läpimurto Jaakko Seppälä jaakko.i.seppala@helsinki.fi Mykkäelokuvan kukoistus & äänielokuvan läpimurto

Jazz-aikakauden Hollywood Kaksikymmentäluvulla sijoittajat kiinnostuivat elokuvateollisuudesta toden teolla Hollywood teki elokuvillaan enemmän rahaa kuin mikään elokuvateollisuus koskaan aikaisemmin Vuonna 1928 amerikkalaiset elokuvateatterit myivät 80 miljoonaa pääsylippua Erityisen tuottoisia olivat studioiden elokuvapalatsit Suuren budjetin elokuvat osoittivat maailmalle amerikkalaisen elokuvateollisuuden mahdin ja vaurauden Rajat fantastisen, teatraalisen ja toden välillä hälvenivät ”realistisen illuusion” -estetiikan alkaessa dominoida elokuvia

Mykkäelokuvan kaksi moodia Monet klassisen Hollywood-elokuvan genret syntyivät mykkäkaudella Mykkäelokuvat voidaan kategorisoida genrerajojen yli kahteen moodiin: melodramaattinen ja koominen (Nowell-Smith) Melodramaattinen tyyli hallitsee useimpia mykkäelokuvia Ominaispiirteitä: vahva tunteisiin vetoavuus, kärjistetyt hyvä-paha-asetelmat, liioittelu jne. Melodramaattisesta tyylistä poikkeavat komediat, jotka voidaan jakaa kahteen kategoriaan: fyysinen slapstick-komedia ja nokkeluuksiin perustuva verbaalinen komedia Monissa komedioissa melodramaattisuus on pilkan kohteena

Melodramaattinen moodi

Koominen moodi (fyysinen)

Koominen moodi (”nokkela”)

Klassinen tyyli 20-luvulla Klassinen Hollywood-kerronta oli muotoutunut 1910-luvun kuluessa Kaksikymmentäluvulla tyyli hioutui, muttei muuttunut ratkaisevasti Auringonvalon hyödyntämisestä siirryttiin kaksikymmentäluvun taitteessa keinotekoiseen kolmen pisteen valaisuun (the three-point-lighting) Pehmeän fokuksen käyttö alkoi yleistyä kaksikymmentäluvun taitteessa Vuosikymmenen lopulla pankromaattinen filmi korvasi aiemmin käytössä olleen orttokoromaattisen filmin Merkittävä muutos ”värien” tallennentumisessa filmille Tähtijärjestelmästä (tähti kulutustuotteena)

Kolmen pisteen valaistus

Orttokromaattinen / pankromaattinen filmi

Hollywood-tähtiä Charlie Chaplin: The Kid (1921) Mary Pickford: Sparrows (1926) Douglas Fairbanks: The Black Pirate (1926) Norma Talmadge: Kiki (1926) Marion Davies: Show People (1928) Lon Chaney: The Hunchback of Notre Dame (1923) Lillian Gish: Way Down East (1920) Gloria Swanson: Why Change Your Wife? (1920) Clara Bow: It (1927) Rudolph Valentino: The Sheik (1921) John Gilbert: The Big Parade (1926) Greta Garbo: Flesh and the Devil (1926)

Will Harrison Hays (1879-1954)

MPPDA ja Will Hays 1920-luku oli Amerikan vaurastumisen sekä Hollywoodin kasvun ja kukoistuksen aikaa Elokuvaviihteen suosion kasvaessa myös vastustus lisääntyi Monet kansalaisryhmät vaativat edelleen valtiollista ennakkosensuuria Studiot tiivistivät yhteistyötään asemansa säilyttämiseksi Motion Picture Producers and Distributors of America perustettiin vuonna 1922 ja sen johtoon valittiin Will Hays Kyseinen elinkeinojärjestö ”jatkaa” MPPC:n toimintaa MPPDA:n tehtävänä oli studioiden yhteistyön kehittäminen alan imagon ja arvostuksen kohottamiseksi Will Hays painosti studioita tuottamaan elokuvia, jotka olivat kansalaisryhmistä harmitonta ja poliittisesti neutraalia viihdettä Kyse oli studioiden itsesensuurista 1924 MPPDA laati suositukset vältettävistä elokuva-aiheista Kyseinen lista oli vuonna 1934 käyttöön otetun tuotantokoodin perusta

Kaksikymmentäluvun Hollywood Kaksikymmentäluvulla Hollywoodissa syntyi uusia genrejä (gangsterielokuva, kauhuelokuva, sotaelokuva) Suuren budjetin elokuvat (Robin Hood, Kymmenen käskyä jne.) tuottivat hyvin, mutta pahimmillaan ne olivat taloudellisia katastrofeja (Erich von Stroheimin elokuvat) Lännen elokuvat ja slapstick-komediat saivat uutta arvostusta genrejen kultivoitumisen myötä The Cowered Wagon (Cruze, 1923) oli ensimmäinen suuren budjetin lännenelokuva Charles Chaplin, Buster Keaton, Harold Lloyd, Harry Langdon ryhtyivät tekemään kokoillanelokuvia Academy of Motion Picture Arts and Sciences aloitti elokuva-alan ammattilaisten palkitsemisen vuonna 1927 Edelleen jokavuotinen tapahtuma (Oscar-gaala)

Hollywood-ohjaajia D. W. Griffith: Orphans of the Storm (1921) Cecil B. DeMille: The Ten Commandments (1923) Herbert Brenon: Pater Pan (1925) Marshall Neilan: Dorothy Vernon of Haddon Hall (1924) King Vidor: The Crowd (1928) Erich von Stroheim: The Wedding March (1928) Rex Ingram: The Four Horsemen of the Apocalypse (1921) Robert Flaherty: Nanook of the North (1922) James Cruze: The Cowered Wagon (1923) Lois Weber: The Blot (1921) Ernst Lubitsch: The Marriage Circle (1924)

Ensimmäiset eurooppalaiset Hollywoodissa Hollywoodissa toimi joitakin eurooppalaisia jo 1910-luvulla 1920-luvulla Hollywood-studiot palkkasivat systemaattisesti eurooppalaisia kykyjä Hollywood-studiot tarkkailivat Euroopan elokuvateollisuuksien kehitystä ja etsivät riveihinsä ammattilaisia Eurooppalaisten taiteilijoiden palkkaaminen oli osa yritystä kohottaa amerikkalaisen elokuvan arvostusta Eurooppalaisen elokuvan arvostus oli amerikkalaista korkeammalla Eurooppalaisten taiteilijoiden palkkaaminen oli keino varmistaa, etteivät eurooppalaiset elokuvateollisuudet kehity Hollywoodin vakavasti otettaviksi kilpailijoiksi Vain harva eurooppalainen loi Hollywoodissa pitkän uran Vaikeus sopeutua studiojärjestelmään sekä kieliongelmat Ernst Lubitsch ja Greta Garbo merkittävät poikkeukset (vrt. 30-luku)

Elokuva-Eurooppa Sodan päätyttyä Hollywood hallitsi elokuvamarkkinoita Euroopan elokuvateollisuudet kilpailivat sekä keskenään että Hollywoodin kanssa Hollywood oli liian vahva yhden maan haastettavaksi Euroopassa heräsi ajatus yleiseurooppalaisesta elokuvasta ja levitysyhteistyöstä Euroopassa oli sama määrä elokuvateattereita kuin Yhdysvalloissa (elokuvia tuli levittää kaikkialle Eurooppaan) Näin tuotantoarvoja saatettaisiin lopulta nostaa Ufa:n ja Louis Aubertin vuoden 1924 levityssopimus näytti tietä Erimaalaisia tekijöitä ja tähtiä samoihin tuotantoihin Monessa maassa otettiin käyttöön esityskiintiöt Eurooppalaisten elokuvien markkinaosuudet kasvoivat Liike ajautui lukuisiin ristiriitoihin vuosikymmenen lopulla

Äänielokuvan läpimurto Thomas Alva Edison pyrki jo 1890-luvulla yhdistämään äänen (fonografi) ja elävän kuvan (kinetoskooppi) Koska Hollywood menestyi erinomaisesti 1920-luvulla, äänielokuvan kehittämistä ei pidetty hyvänä sijoituksena Hollywoodin pienemmät studiot Warner Bros. ja For Film Corporation näkivät äänielokuvateknologiassa uudenlaiset menestymisen mahdollisuudet Warner Bros. toi markkinoille vitaphonen (sound-on-disc) Fox Film Corporation esitteli movietonen (sound-on-film) ”Who the hell wants to hear actors talk?” (Harry Warner) The Jazz Singerin ensi-ilta oli 6.10.1927 Mykkäelokuvasta ei siirrytty äänielokuvaan yhdessä yössä

Sound-On-Disc

Sound-On-Film

Mykkäelokuvasta äänielokuvaan Elokuvateatterit irtisanoivat muusikot, pyörimisnopeudeksi vakiintui 24fps, esityskokonaisuudet vakiintuivat Käsikirjoittajista ja näytelmäkirjailijoista tuli aiempaa arvostetumpia Monen mykkätähden ura päättyi, sillä usean puheääni ei vastannut studioiden luomia tähtikuvia (aksentit ongelma) Elokuvaestetiikka otti takapakkia Varhaisen äänielokuvateknologian rajoitteista johtuen elokuvat menettivät osan kompositionaalisesta sofistikoituneisuudestaan ja kameraliikkeiden dynamiikasta Syntyi uusi genre: musikaali Mykkäelokuvat nähtiin nyt vanhanaikaisina ja alkeellisina