Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?

Esitys aiheesta: "Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?"— Esityksen transkriptio:

1 Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?
Markus Lammenranta Kun katson oikeaa kättäni, mitä näen? Käteni? Entä jos painan sormella toista silmämunaa? Nyt näyttää siltä, että näen kaksi kättä. Kumpi niistä on käteni? Molemmat eivät voi olla, koska minulla on vain yksi oikea käsi. Ainoa järkevä vastaus näyttää olevan se, ettei kumpikaan ole käteni. Kun siis katson kättäni, en välittömästi näe sitä itseään, aineellista kättäni, vaan näen jotakin muuta, käden mielikuvan eli jotain sellaista, jota filosofit ovat kutsuneet käden ideaksi tai vaikutelmaksi. Tämä käden idea on osa omaa mieltäni eikä siis mitään mieleni ulkopuolella olevassa aineellisessa maailmassa. Jos siis olen aistihavainnossa välittömästi tietoinen vain oman mieleni sisällöistä, ideoista tai kokemuksistani, mistä tiedän, että mieleni ulkopuolella ylipäänsä on mitään aineellisia esineitä. Voi olla, ettei minulla ole käsiä ollenkaan, ja kokemukseni käsistäni on aiheuttanut joku muu kuin käteni. Tässä yksi mahdollinen skenaario. Markus Lammenranta / Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta? 1

2 Aivot altaassa Kuvitellaan ravinneliuoksessa kelluvat elävät aivot, jotka on kytketty tehokkaaseen tietokoneeseen. Tietokone on ohjelmoitu tuottamaan aivoille sähköimpulsseja, jotka jäljittelevät normaalisti aistielimistä tulevia hermoimpulsseja. Niiden tuloksena aivoissa syntyneet kokemukset ovat samanlaisia kuin normaalilla ihmisellä. Voimme kuvitella, että tällaisilla aivoilla on tietoinen mentaalinen elämä, joka on samanlainen kuin kellä tahansa meistä. Ne esim. kokevat ja uskovat olevansa lenkillä mutta eivät tietenkään tosiasiassa ole, koska niiltä puuttuvat sekä kädet että jalat. Jos olisin itse tällaiset aivot, käsikokemukseni ei olisi aineellisen käteni vaan tietokoneen aiheuttama. Mistä siis tiedän, etten itse ole tuollaiset aivot altaassa? Näyttää siltä, etten voi tietää sitä mistään. Jos olisin nuo aivot, kaikki kokemukseni maailmasta olisivat täsmälleen samat kuin nyt. Mutta jollen voi tietää sitä, miten voisin tietää sitäkään, että minulla on kädet tai mitään muuta mieleni ulkopuolella olevasta maailmasta? Tämä on perinteinen mieleni ulkopuolella olevaa maailmaa eli ulkomaailmaa koskevan tiedon ongelma, joka voidaan esittää seuraavan laisen skeptisen argumentin avulla. Markus Lammenranta / Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?

3 Skeptinen argumentti (P1) Jos tiedän, että minulla on kädet, tiedän myös, etten ole kädettömät aivot. (P2) En tiedä, etten ole kädettömät aivot. (J) En tiedä, että minulla on kädet. Karteesinen skeptisismi: Tieto ulkomaailmasta on mahdotonta. Argumentissa on kaksi premissiä eli oletusta ja johtopäätös. 1. premissi sanoo: Jos tiedän, että minulla on kädet, tiedän myös, etten ole kädettömät aivot. Saman asian sanoo muotoilu: Tiedän, että minulla on kädet, vain jos tiedän, etten ole kädettömät aivot. 2. premissi sanoo: En tiedä, etten ole kädettömät aivot. Johtopäätös on, etten tiedä, että minulla on kädet. Argumentti on pätevä, eli johtopäätös seuraa loogisesti premisseistä: premissien totuus takaa johtopäätöksen totuuden (modus tollens). Ei ole mahdollista, että johtopäätös olisi epätosi, jos premissit ovat tosia. Ja premissit näyttävät tosilta: Jos minulla on kädet, en tietenkään ole kädettömät aivot. Jos tiedän edellisen, minun pitäisi pystyä tietämään myös jälkimmäinen. Mutta miten voisin tietää, etten ole kädettömät aivot? Kaikkihan näyttää ihan samalta, vaikka olisin kädettömät aivot, jolle syötetään kokemuksia käsistä. Kokemukseni ei millään lailla sulje pois tätä mahdollisuutta. Premissit siis näyttävät intuitiivisesti uskottavilta, ja johtopäätös seuraa niistä. Jos siis hyväksymme premissit, meidän pitäisi myös hyväksyä johtopäätös, mutta jos hyväksymme johtopäätöksen, ajaudumme radikaaliin skeptisismiin. Samanlainen argumentti voidaan nimittäin kohdistaa mihin tahansa ulkomaailmaa koskevaan asiaan. Näkemystä, jonka mukaan tieto on mahdotonta, kutsutaan skeptisismiksi. Skeptisismi voi kieltää kaiken tiedon tai tiedon jostakin erityisestä aiheesta. Skeptisismiä, joka kieltää tiedon ulkomaailmasta, sanotaan karteesiseksi skeptisismiksi. Aivot altaassa –argumentti tukee siis karteesista skeptisismiä. Sana ”karteesinen” tulee uuden ajan filosofian tärkeimmän ja vaikutusvaltaisimman filosofin nimestä – nimittäin Rene Descartesin. Hänen nimensä latinankielinen versio on Renatus Cartesius Markus Lammenranta / Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?

4 René Descartes (1596–1650) Demonihypoteesi: Olen ruumiiton sielu, jolle ilkeä demoni aiheuttaa kaikki kokemukset maailmasta. ”Ajattelen, olen siis olemassa.” Voin olla välittömästi varma vain omista kokemuksistani ja ajatuksistani ja oman mieleni (sieluni) olemassaolostani. Tietoni ulkomaailmasta täytyy perustua päättelyyn omaa mieltäni koskevasta varmasta tiedosta. Uuden ajan alussa Descartes esitti samanlaisen skeptisen ongelman pääteoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta. Descartes ei toki puhunut aivoista ja tietokoneista vaan sielusta ja demonista. Hänen versiossaan oletetaan, että olen ruumiiton sielu tai mieli, jolle ilkeä demoni aiheuttaa kokemukset maailmasta. Jos tämä pitää paikkansa, minusta jälleen näyttää siltä, että minulla on kädet, vaikkei mitään käsiä ole. Tässä versiossa ei ole edes aivoja eikä mitään aineellista maailmaa. Ongelma on kuitenkin sama kuin modernissa versiossa: Miten voisin tietää, etten ole demonin huijaama? Jos en tiedä sitä, miten voisin tietää mitään ulkomaailmasta? Descartes ei nimestä huolimatta ollut karteesinen skeptikko. Hänelle demoni-hypoteesi oli keino löytää jotakin, mikä on varmaa. Tämän varmuuden hän löysi omasta sielustaan tai mielestään. Edes demoni ei voi huijata siinä, että hän ajattelee ja on ajattelevana olentona eli sieluna olemassa. Descartesin mukaan minulla on siis suoraa ja varmaa tietoa omista kokemuksistani ja ajatuksistani sekä oman mieleni olemassaolosta. Descartesin ongelma on nyt päätellä tämän varman tiedon perusteella jotakin ulkomaailmasta. Hänen ratkaisunsa oli Jumalan olemassaolon todistaminen omaa mieltä koskevan tiedon perusteella. Jumalan olemassaolo sitten takaisi sen, ettei ilkeää demonia ole olemassa ja että järkeni on luotettava. Järkeni avulla voin sitten selvittää sen, millainen ulkomaailma on. Descartes oli rationalisti, jonka mukaan tieteen tulee nojata ennemmin järkeen kuin aistikokemukseen. Descartesin todistukset Jumalan olemassaolosta ja ihmisjärjen luotettavuudesta herättivät kuitenkin suuria epäilyksiä. Ei ole mitenkään selvää, että niiden premissit ovat varmoja. Todistukset näyttävät myös kehäisiltä. Niissä nojataan järkeen, jonka luotettavuus juuri yritetään todistaa. Näyttäisi siltä, ettei järjen luotettavuutta voida todistaa järjen avulla. Markus Lammenranta / Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?

5 David Hume (1711–1776) Mielestä ei voida päätellä ulkomaailmaan.
Karteesinen skeptisismi: Minulla voi olla tietoa vain omista mielentiloistani. Tieto ulkomaailmasta on mahdotonta. Ihmisluonto ja elossapysyminen pakottavat minut kuitenkin uskomaan ulkoisiin esineisiin. Merkittävä brittifilosofi David Hume kiteytti hyvin nämä epäilykset. Mielestä ei yksinkertaisesti voi päätellä ulkomaailmaan. Ei ole mitään hyvää päättelyä tai todistusta, joka johtaisi mielestä ulkomaailmaan. Demoni-hypoteesi osoittaa, ettei päättely voi olla deduktiivista. Se ei voi myöskään olla induktiivista, koska tällaiselle päättelylle ei ole riittäviä premissejä. Humen mukaan minulla voi olla tietoa vain omista vaikutelmistani ja ideoistani – omista mielentiloistani. Niiden ulkopuolisesta maailmasta en voi tietää mitään. Hume oli siis karteesinen skeptikko. Humen mukaan meidän on kuitenkin pakko uskoa aineellisten esineiden olemassaoloon. Ihmisluonto ja elossapysyminen pakottavat siihen. Kyseessä on kuitenkin usko eikä tieto. Minun täytyy siis uskoa käsieni olemassaoloon, vaikken voi sitä tietää. Markus Lammenranta / Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?

6 Immanuel Kant ( ) ”On filosofian ja ihmisjärjen skandaali, että ulkopuolellam- me olevien esineiden olemassaolo pitää hyväksyä pelkän uskon varassa, ilman todistusta.” Transsendentaalinen idealismi: Voimme tietää vain ilmiömaailmasta, jonka olemme itse tehneet; mielestä riippumattomasta maailmasta (oliosta sinänsä) emme voi tietää mitään. Saksalainen filosofi Immanuel Kant sanoi Humen herättäneen hänet dogmaattisesta unestaan, ja hän piti filosofian ja ihmisjärjen…. Kant vastaa Humen skeptisismiin tekemällä erottelun ilmiömaailman ja olion sinänsä välillä. Ilmiömaailma on maailma sellaisena kuin oma mielemme ja ymmärryksemme jäsentää sen. Olio sinänsä on objektiivinen, mielestä riippumaton maailma. Kant ajatteli, että ulkoisten esineiden olemassaolo on mahdollista todistaa, vain jos ne ovat mielestä riippuvaisia. Mielestä riippumattomista olioista emme voi tietää mitään. Tässä vastauksessa karteesiseen skeptisismiin on kaksi ongelmaa: Yksi on ilmiömaailman ja olion sinänsä välisen erottelun hämäryys. Toinen on sen myöntäminen, että itse asiassa karteesinen skeptisismi pitää paikkansa: mielen ulkopuolisesta ja mielestä riippumattomasta maailmasta emme voi tietää mitään. Toinen saksalainen idealisti (Georg Wilhelm Friedrich) Hegel moitti Kantia dogmaattisuudesta: Jos emme voi tietää mitään oliosta sinänsä, sellaisen olemassaoloa ei ole järkevää olettaa. Hegelin ratkaisu oli samastaa ajattelu ja todellisuus. Mitään ajattelun ulkopuolella olevaa todellisuutta ei yksinkertaisesti ole. Todellisuus on ajattelua. Myöhemmin, erityisesti 1900-luvulla, Kantia kritisoitiin siitä, että hän ajatteli, että ihmismielen rakenne on välttämätön ja muuttumaton ja että siksi on vain yksi ilmiömaailma. Ns. käsitteellisen relativismin mukaan on erilaisia käsitejärjestelmiä, joiden avulla maailma voidaan rakentaa eri tavoin. Mitään käsitteistä riippumatonta ei ole, tai ainakaan siitä ei voi tietää mitään. Kaikki nämä ehdotukset ovat ongelmallisia, eikä ole mitenkään selvää, miten ne kykenevät välttämään skeptisismin. Kaikki ne hyväksyvät ainakin sen ehdollisen väitteen, että jos objektiivinen maailma on olemassa, emme voi tietää siitä mitään. Tämä on vähintäänkin ehdollista skeptisismiä. Markus Lammenranta / Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?

7 G. E. Moore (1873–1958) ”Tiedän, että tämä kynä on olemassa, mutten voisi tietää tätä, jos Humen periaatteet olisivat tosia. Humen periaatteet ovat siis epätosia.” (Some Main Problems of Philosophy, London 1953, s ) Terveen järjen filosofia On olemassa parempi vastaus skeptisismiin, joka ei vaadi objektiivisen todellisuuden kieltämistä. Yksi merkittävimmistä viime vuosisadan filosofeista, G. E. Moore, vastasi Humen karteesiseen skeptisismiin tähän tapaan. Mooren mukaan on tiettyjä terveen järjen totuuksia, joita ei voida asettaa kyseenalaisiksi, kuten se, että kynä, jota hän pitää kädessään, on olemassa ja että hän myös tietää, että se on olemassa. Hän sanoo tietävänsä myös monia muita samankaltaisia totuuksia, kuten se, että hänellä on kaksi kättä ja se, että maa on ollut olemassa monia vuosia ja että hän ei ole koskaan ollut kaukana maan pinnasta (ei ainakaan kuussa). Mooren mukaan tällaisia terveen järjen totuuksia ja hänen tietoaan niistä ei voi asettaa kyseenalaiseksi, koska hän on paljon varmempi niistä kuin mistään filosofisista argumenteista, joiden perusteella niitä yritetään epäillä. Esim. jos Humen periaatteet johtavat kaiken ulkomaailmaa koskevan tiedon kieltämiseen, niissä täytyy olla jotakin vikaa. Moore tekee tärkeän huomion: jos argumentin johtopäätös on epäuskottava tai jopa absurdi, on järkevää epäillä sen premissejä. Meidän ei siis tarvitse todistaa skeptikolle, että meillä on tietoa ulkomaailmasta, kuten Descartes, Hume ja Kant ajattelivat. Riittää, että pystymme selittämään itsellemme, miksi jokin skeptisen argumentin premissi on epätosi. Tällöin skeptisismiltä putoaa pohja. Sitä ei tarvitse ottaa vakavasti. Palataan skeptiseen argumenttiin. Markus Lammenranta / Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?

8 Skeptinen paradoksi (P1) Jos tiedän, että minulla on kädet, tiedän myös, etten ole kädettömät aivot. (P2) En tiedä, etten ole kädettömät aivot. (J) En tiedä, että minulla on kädet. Paradoksi: {P1, P2, ei-J} Moore: P1, ei-P2, ei-J Dretske, Nozick: ei-P1, P2, ei-J Skeptikko: P1, P2, J Cohen, DeRose, Lewis: Jossain kontekstissa skeptikko on oikeassa, jossain taas Moore. Mooren mukaan minun ei siis tarvitse osoittaa tai todistaa, että minulla on kädet tai että tiedän, että minulla on kädet. Koska olen varmempi näistä asioista kuin argumentin premisseistä, on järkevämpää yksinkertaisesti hylätä jompikumpi premissi. Tällöin johtopäätöstä ei enää tarvitse hyväksyä. Siltä puuttuvat perusteet. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, koska premissit ovat intuitiivisesti uskottavia. Varsinainen ongelma on se, että intuitiivisesti uskottavista premisseistä seuraa epäuskottava johtopäätös. Koska argumentti on loogisesti pätevä, ei ole mahdollista, että premissit olisivat tosia ja johtopäätös olisi epätosi. Argumentin premissit ja johtopäätöksen kielto muodostavat siis paradoksin. Kukin paradoksin väite on erikseen tarkasteltuna uskottava. Yhdessä ne kuitenkin muodostavat ristiriitaisen joukon väitteitä eli paradoksin. Paradoksin ratkaiseminen vaatii siten, että yksi paradoksin väitteistä hylätään. Mutta mikä niistä? Jokainenhan niistä on intuitiivisesti uskottava. Mooren ehdotus on, että hylkäämme P2:n. Tämä on kuitenkin vain yksi kolmesta vaihtoehdosta. Fred Dretske ja Robert Nozick ovat ehdottaneet sen sijaan P1:n hylkäämistä. Ja tietysti meillä on vielä skeptikon vaihtoehto, että hylkäämme ei-J:n ja hyväksymme skeptisen argumentin johtopäätöksen. Miksi yksi näistä vaihtoehdoista olisi muita parempi? Moore ei anna vastausta. Näyttäisi siltä, että tarvitsemme tietoteorian tai tiedon analyysin, joka selittää, miksi hylkäämämme väite on epätosi vaikka se näyttää intuitiivisesti todelta. Ja jos kontekstualistit ovat oikeassa, tarvitsemme myös kielifilosofiaa. Jotain tällaista tietoteoreetikot ovat viime aikoina pyrkineet antamaan. Mitään yksimielisyyttä ei kuitenkaan ole saavutettu. Edes skeptinen vaihtoehto ei ole poissuljettu, vaikka se on epäsuosittu ollutkin. Jotain edistystä kuitenkin on tapahtunut. Filosofien keskuudessa on laaja yksimielisyys, että ongelma on tieto-opillinen eikä metafyysinen. Meidän ei tarvitse luopua siitä näkemyksestä, että ulkomaailma on objektiivisesti eli mielestä riippumatta olemassa. Meidän tarvitsee vain antaa uskottava vastaus kysymykseen ”Mitä tieto on?” tai kysymykseen, mikä on sanan ”tietää” merkitys ja käyttö kielessä. Oikea vastaus antaa ratkaisun paradoksiin. Markus Lammenranta / Voimmeko tietää mitään oman mielemme ulkopuolisesta maailmasta?