Elokuva ja muut taiteet Elokuva ja teatteri. Teatteri ja varhainen äänielokuva ”Elokuvan historia taiteena on sen taistelua teatterillisuutta vastaan.”

Esitys aiheesta: "Elokuva ja muut taiteet Elokuva ja teatteri. Teatteri ja varhainen äänielokuva ”Elokuvan historia taiteena on sen taistelua teatterillisuutta vastaan.”"— Esityksen transkriptio:

1 Elokuva ja muut taiteet Elokuva ja teatteri

2 Teatteri ja varhainen äänielokuva ”Elokuvan historia taiteena on sen taistelua teatterillisuutta vastaan.” (C. B. Jones) ”Nämä uudet muodot eivät tule koskaan tuhoamaan alkuperäistä ja korkeinta elokuvan muotoa, mykkää, tasaista elokuvaa, jossa on synkronoitu tai orkesterin soittama säestys, ja joka on kiistatta tehokkain väline teeman dramaattisen sisällön välittämiseksi yleisön mieleen.” (Paul Rotha ) ”kaikkien, jotka ovat koskaan saaneet hetkenkään nautintoa elokuvan pohdiskelemisesta, pitäisi kokonaan boikotoida ’puhuvia elokuvia.’” (F. G. Fletcher) Mahdollisuus ”uudelleen keksiä teatteri”, irrottautua elokuvan tarjoamien keinojen avulla tietyistä teatterin konventioista (Marcel Pagnol)

3 Andrei Tarkovski teatterin ja elokuvan luonteesta Teatterin luonteeseen kuuluvat konventiot ja koodit, kuvien muodostaminen viittausten kautta. Yhden yksityiskohdan avulla teatteri saa meidät hahmottamaan koko ilmiön. Jokaisessa ilmiössä on luonnollisesti monta kerrosta ja puolta, ja mitä vähemmän niistä tarvitsee näyttää, sitä täsmällisemmin ja tehokkaammin ohjaaja hallitsee teatterin konventiot. Mutta elokuva vangitsee ilmiön koko yksityiskohtaisuudessaan, ja mitä kattavammin ohjaaja niiden konkreettisen, aistimillisen hahmon vangitsee, sitä lähempänä hän on tavoitettaan. Verta ei ole lupa vuodattaa näyttämöllä. Mutta jos näemme näyttelijän liukastelevan veressä vaikka verta ei näy, se on teatteria! Vangittu aika, s. 192.

4 Keskeisimpiä teatterimaisuutta ja elokuvallisuutta määrittäviä tekijöitä Näyttämö on keskihakuinen, valkokangas keskipakoinen (Bazin) Teatterin tila ja usein myös tarpeisto on viitteellinen vaikka näyttelijät vaikuttaisivatkin luonnollisilta, elokuvan tila on yhtä konkreettinen ja luonnollisen tuntuinen kuin henkilötkin Teatterissa näyttelijä voi hallita esitystä suorituksellaan, elokuvassa näyttelijän suoritus integroituu voimakkaammin ohjaajan luomaan kokonaisuuteen. Näyttelijäntyön kannalta teatteri on omimmillaan kun ei pyritä kätkemään sen esitysluonnetta; klassisessa elokuvakerronnassa se visuaalisen tyylin tasolla pyritään kätkemään. Näytelmän sana on painokkaampi kuin elokuvan, koska sillä on suurempi osuus kuvitteellisen maailman konstruoinnissa. Näytelmässä on näytösjaon mukainen dramaturgia; elokuva muodostaa keskeytymättömän joskin jaksotetun dramaturgisen kokonaisuuden. Näytelmän kohtaukset ovat latautuneempia lähes autonomisina dramaattisina yksikköinä; klassisessa elokuvakerronnassa kohtaukset harsitaan yhteen toiminnan linjojen yhteen punoutumisen kautta.

5 Elokuvan ja näytelmän dramaturgia Edward Murray: ”Draamalle on tyypillistä hidas mutta tasaisesti kohoava jännitys; pidättäytyminen tietyssä määrässä näyttämökuvia ja ajan tiivistäminen tavalla joka lisää kiinnostuksen keskittymistä [tiettyihin asioihin]. Äärimmillään tällainen rakenne johtaa suljettuun draamaan, joka on mahdollisimman kaukana elokuvakerronnasta elokuvallisimmillaan.” Näytelmä koostuu tyypillisesti muutamasta pitkästä kohtauksesta, joiden aikana käydään läpi itse kunkin menneisyyttä, selvitellään ja kehitellään ihmissuhteita / klassisessa elokuvakerronnassa tällaiset hajautetaan useampaan ajallisesti vaihteleville etäisyyksille sijoittuvaan kohtaukseen. Hajauttaminen mahdollistaa paitsi tapahtumapaikkojen vaihtelun myös henkilöiden välisten suhteiden vapaamuotoisemman kehittelyn vastakohtana teatterimaiselle keskittymiselle, jossa henkilöt asetetaan luonnottoman tiiviiseen keskinäiseen kanssakäymiseen. Näytelmät on tavallisesti jaettu näytöksiin, joissa viimeistä lukuun ottamatta jokin toiminnan linja saatetaan loppuun tarinan jäädessä silti tavalla tai toisella auki.

6 Teatteri- vs. elokuvanäytteleminen Ristiriita elävän näyttelijän ja keinotekoisen, kuolleen lavastuksen välillä teatterissa vs. henkilö elimellisenä osana miljöötä elokuvassa Teatterissa näyttelijä luo tilaa ja merkityksellistää sitä paitsi liikkumalla siinä myös puheensa kautta. Teatterissa näyttelijä saattaa myös pelkällä mimiikalla luoda vaikutelmia tilasta, sen jäsentymisestä ja siinä sijaitsevista esineistä. Teatterissa näyttelijä voi ottaa haltuunsa tilan, dominoida sitä ja edelleen hallita välitöntä yleisösuhdetta. Teatteritilan puhetekniikalle asettamat vaatimukset vs. mikrofonin ja äänenkäsittelyn tarjoamat mahdollisuudet Vuorovaikutus näyttelijän ja yleisön välillä teatterissa ja siihen liittyvä näyttelijäntyön itsetietoisuus; itsetietoisuuden välttäminen varsinkin klassisessa elokuvakerronnassa Näyttelijäntyön keskeisyydestä johtuva voiman keskihakuinen konsentroituminen näyttelijään; näyttelijän ja tilallisten yksityiskohtien dynamiikan kautta syntyvä keskipakoisuus valkokankaalla.

7 Henkilön hahmottamisen tasot (Dudley Andrew Mists of Regret) Kolme tasoa, joilla ihmishahmo on miellettävissä suhteessa ympäristöönsä: teatterillinen: näyttelijä kuvauspaikalla kuvitteellinen: henkilö diegeettisessä tilassa poeettinen: (vertauskuvallinen) hahmo miljöössä (a figure in a milieu).

8 Näytelmäfilmatisointien luokittelu (Roger Manvellia mukaillen ) Elokuvat tai televisio-ohjelmat, jotka ovat peittelemättä tallenteita teatteriproduktioista, tarjoten kuitenkin useammalla kameralla tallennettuja vaihtelevia kuvakulmia. ”Siirrännäiset” eli näyttämöproduktiot, jotka on kuvattu studiossa mahdollisesti osittain uusissa lavasteissa mutta niin, että alkuperäistuotannon konsepti säilyy. Suorat sovitukset, joissa pyritään mahdollisuuksien mukaan säilyttämään näytelmän keskeiset dramaturgiset elementit ja sen teatterimainen ominaislaatu. Sovitukset, joissa teatterimaiset ja elokuvalliset keinot ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Filmatisoinnit, joissa näytelmät on pyritty toteuttamaan täysin elokuvallisin keinoin.

9 Käsiteltäviä elokuvia KAZAN: Streetcar Named Desire (1951) BROOK: Mahabharata (1989) OLIVIER: Henrik V (1944) MAY: Heartbreak Kid (1993) PINTER: Party Time (1992) ICHIKAWA: Yukinojo henge (Näyttelijän kosto,1962) VON TRIER: Dogville (2003)

10 Kolme tapaa filmatisoida Shakespearea Elokuvallinen realismi ymmärrettynä pyrkimykseksi välittää todenkaltainen vaikutelma lähinnä klassisen elokuvakerronnan keinoin. Tapahtumat sijoitetaan kutakuinkin uskottavalta vaikuttavaan historialliseen todellisuuteen. Elokuvallisten ja teatterimaisten keinojen risteyttäminen. Teatterin keinoja sovitetaan elokuvaan mutta hyödynnetään myös elokuvan mahdollisuuksia nopeisiin näyttämön-, näkökulman- ja optiikanvaihdoksiin, leikkaukseen, kamera-ajoihin, zoomauksiin, häivytyksiin jne. Postmodernit tulkinnat. Tapahtumat sijoitetaan epä- tai kvasihistorialliseen ympäristöön ja/tai elokuvallisia keinoja käytetään luovasti tekstin perinpohjaiseksi dekonstruoimiseksi ja/tai uudelleenartikuloimiseksi.