Totuudentekeminen metafysiikan metodina Markku Keinänen Turun yliopisto Metafysiikka ja Kieli, Tampere 8.5 2009.

Esitys aiheesta: "Totuudentekeminen metafysiikan metodina Markku Keinänen Turun yliopisto Metafysiikka ja Kieli, Tampere 8.5 2009."— Esityksen transkriptio:

1 Totuudentekeminen metafysiikan metodina Markku Keinänen Turun yliopisto Metafysiikka ja Kieli, Tampere 8.5 2009

2 Mitä on totuudentekeminen ? Totuudentekeminen (engl. truthmaking) on maailman rakenneosasten (eli minkä tahansa kategorian entiteettien) ja totuudenkantajien ("propositioiden") välinen relaatio. Sen avulla pyritään tuomaan esiin (ainakin joidenkin) propositioiden totuuden riippuminen siitä, mitä yksittäisiä entiteettejä on olemassa. Perusperiaate: jos entiteetti e tekee proposition p todeksi, e:n olemassaolo välttämättä implikoi (entails) p:n totuuden. Yksinkertainen esimerkki: entiteetti e tekee todeksi proposition E!e = "e on olemassa".

3 Mitä on totuudentekeminen? Toinen esitetty tapaus: a:n 1 kg trooppi t tekee todeksi proposition 1kg a (vaihtoehtoisesti asiaintilat, etc.). Kolmas mahd. tapaus: a:n –e trooppi t,b:n –e trooppi s ja niiden instantioima relationaalinen etäisyystrooppi R tekevät todeksi sen, että a ja b hylkivät toisiaan tietyllä voimalla F. Totuudentekemisteoriossa ollaan yleensä kiinnostuneita joistain tietyistä kontingenteista propositiosta, jotka tekee suoraan todeksi jokin entiteetti tai entiteettien muodostama aggregaatti.

4 Totuudentekemismetodi Totuudentekemistä on esitetty metafysiikan teoriavalinnan metodiksi (Rodriguez-Pereyra 2002, Maurin 2002). Tällöin lähdetään joistain selitettävistä faktoista (explananda), jotka ilmaistaan tosien propositioiden avulla (ks. ojenne). Paras kategoriasysteemi on (yksinkertaistaen) kvalitatiivisesti ekonomisin (ja muut hyveet parhaiten täyttävä) systeemi, joka pystyy antamaan k.o. propositioille totuudentekijät. Jotkin ontologit (kuten Armstrong (1997), Rodriguez- Pereyra (2009)) vaativat, että meidän kyettävä antamaan totuudentekijä jokaiselle todelle propositiolle (totuudentekijämaksimalismi).

5 Totuudentekemismetodi Totuudentekeminen tuodaan eksplikoimaan puhetta metafyysisestä determinoimisesta (vastauksena Oliverin (1996) esittämiin huoliin). Voimme karkeasti esittää: Determinoivat entiteetit = totuudentekijät Determinaatioside = totuudentekeminen Determinoidut faktat = ensisijaiset totuudenkantajat ("propositiot") Totuudentekemismetodi voisi antaa selkeän käsityksen determinoiduista faktoista ja determinaatiosta.

6 Kritiikki On kuitenkin kyseenalaista, voiko totuudentekeminen toimia itsenäisenä teoriavalinnan metodina: Voimme selventää puhetta determinaatiosta totuudentekemisen avulla vain, jos meillä on jokin itsenäinen käsitys metafyysisestä determinaatiosta. Emme voi kehittää järkevää totuudentekemisteoriaa ilman perusteltuja käsityksiä metafyysisestä determinaatiosta. Propositiot ovat meidän konstruoimiamme, kun taas determinoidut faktat eivät ole.

7 Kritiikki Metafyysisen determinaation selventäminen totuudentekemisen avulla edellyttää itsenäistä käsitystä metafyysisestä determinaatiosta Tarkastellaan esitettyjä metafyysisen determinaation tapauksia: vastaukset universaalien ongelmiin, kausaliteetin ongelmaan (ks. ojenne). Determinoitavat faktat on esitettävä valikoitujen synt. atomaaristen propositioiden avulla, jotka juuri ilmaisevat determinoitavat faktat (esim. a ja b ovat 1kg – a:lla ja b:llä on kyseinen "täysin luonnollinen ominaisuus").

8 Kritiikki Troopit voivat toimia tällaisten väitelauseiden totuudentekijöinä, koska jo oletamme niiden determinoivan olioiden välisiä samankaltaisuuksia. Näin totuudentekemiskäsitys determinaatiosta edellyttää, että on determinoitavia faktoja (esim. olioiden väliset samankaltaisuudet) ja entiteettejä (kuten troopit), jotka determinoivat nämä faktat (samankaltaisuudet). Näyttää siltä, että meillä on oltava totuudentekemisestä riippumaton käsitys determinoitavista faktoista ja determinoivista entiteeteistä.

9 Kritiikki Emme voi kehittää järkevää totuudentekemisteoriaa ilman perusteltuja käsityksiä metafyysisestä determinaatiosta. Ellemme ole maksimalisteja, emme voi olettaa, että kaikki syntaktisesti atomiset propositiot on tehty todeksi (esim. propositiolla Caesar on kuuluisa ei näyttäisi olevan mitään tiettyä totuudentekijää). Valitessamme ne todet propositiot, joiden totuus riippuu jonkin/joidenkin entiteettien olemassaolosta, emme voi käyttää pelkästään syntaktisia kriteerejä.

10 Kritiikki Singulaaristen eksistentiaaliväitteiden lisäksi parhaita ehdokkaita (suoraan) todeksi tehdyiksi propositioiksi ovat joidenkin determinoitujen piirteiden (esim. luonnollisten ominaisuuksien) attribuutiot olioille, joiden totuudentekijöiden oletetaan determinoivan kyseiset piirteet. Näin metafyysinen determinaatio (itsenäisesti ymmärrettynä) näyttää tarjoavan parhaita positiiivisia kriteerejä suoraan todeksi tehtyjen propositioiden poimimiseksi.

11 Kritiikki Totuudenkantajat ("propositiot") ovat meidän konstruoimiamme, kun taas determinoidut faktat eivät ole. Esimerkiksi a ja b ovat 1kg (täsmälleen samankaltaisia) meistä ja konstruoimistamme totuudenkantajista riippumatta. Näin determinoituja faktoja ei voi identifioida totuudenkantajien kanssa – ne ovat olemassa meistä riippumatta. (Ongelma: determinoitujen faktojen ontologinen status).

12 Johtopäätökset Totuudentekeminen ei ole itsenäinen teoriavalinnan metodi, vaan apumetodi, jota voidaan käyttää, jos meillä on jokin käsitys metafyysisestä determinaatiosta Vaihtoehtoisesti totuudentekeminen voidaan tuoda osaksi laajempaa käsitystä metafyysisestä determinaatiosta.

13 Viitteet Armstrong, D. M. (1997): A World of States of Affairs, (Cambridge: Cambridge University Press). Lowe, E. J. & A. Rami (eds.) (2009): Truth and Truth-Making, (Stocksfield: Acumen). Maurin, A-S. (2002): If Tropes, (Dordrecht: Kluwer Academic Publishers). Oliver, A. (1996): “The Metaphysics of Properties”, Mind 105: 417, 1-80. Rodriguez-Pereyra, G. (2002): Resemblance Nominalism - a Solution to the Problem of Universals, (Oxford: Clarendon Press). Rodriguez-Pereyra, G. (2009): "Why Truthmakers?", in Lowe & Rami (2009), pp. 227-241.