2. Karteesinen skeptisismi

Esitys aiheesta: "2. Karteesinen skeptisismi"— Esityksen transkriptio:

1 2. Karteesinen skeptisismi
Markus Lammenranta Karteesinen skeptisismi kieltää sen, että meillä olisi havaintokokemukseen perustuvaa tietoa mielemme ulkopuolella olevasta maailmasta eli ulkomaailmasta. 1. Mietiskelyssään Descartes antoi argumentteja tällaisen tiedon mahdollisuutta vastaan. Kaksi niistä nojaa ns. skeptisiin hypoteeseihin, jotka kuvaavat mahdollisia tilanteita, joissa meillä on samat kokemukset kuin normaalisti, mutta noihin kokemuksiin perustuvat uskomukset maailmasta ovat epätosia. Koska havaintokokemuksemme ei sulje skeptisiä hypoteeseja pois, ne eivät anna tietoa ulkomaailmasta. Aina Descartesista lähtien filosofit ovat yrittäneet vastata karteesiseen skeptismiin joko yrittämällä osoittaa, että meillä on havaintotietoa ulkomaailmasta tai että skeptinen päättely nojaa epätosiin premisseihin. Huonolla menestyksellä. Meillä ei ole edelleenkään mitään kiistatonta ja laajasti hyväksyttyä vastausta. Ehkä syy on se, että karteesinen skeptisismi pitää paikkansa ja että siihen johtava päättely nojaa uskottaviin premisseihin. Yritän aluksi osoittaa, että näin on. Descartesin Mietiskelyissään esittämät skeptiset hypoteesit olivat unihypoteesi ja demonihypoteesi. Edellinen kuvaa mahdollisuutta, että olen unessa ja näen unta esim. siitä, että puhun nyt SFY:n kollokviossa. Jälkimmäinen kuvaa mahdollisuutta, että olen aineeton sielu, jolle ilkeä demoni tuottaa kokemukset maailmasta. Koska monet ajattelevat nykyisin, että aineettomat sielut eivät ole (metafyysisesti) mahdollisia, nykykeskustelussa nojataan usein ns. aivot altaassa –hypoteesiin. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi 1

2 Aivot altaassa Kuvitellaan ravinneliuoksessa kelluvat elävät aivot, jotka on kytketty tehokkaaseen tietokoneeseen. Tietokone on ohjelmoitu tuottamaan aivoille sähköimpulsseja, jotka jäljittelevät normaalisti aistielimistä tulevia hermoimpulsseja. Niiden tuloksena aivoissa syntyneet kokemukset ovat samanlaisia kuin normaalilla ihmisellä. Ne esim. kokevat ja uskovat olevansa lenkillä mutta eivät tietenkään tosiasiassa ole, koska niiltä puuttuvat sekä kädet että jalat. Jos olisin itse tällaiset aivot, kaikki kokemukseni ja uskomukseni olisivat samat kuin nytkin, mutta uskomukseni maailmasta olisivat epätosia, eivätkä ne voisi olla tietoa. Karteesinen skeptikko yrittää osoittaa, että vaikka en todella ole tällaisessa tilanteessa, pelkästään se mahdollisuus, että voisin olla, osoittaa, ettei minulla ole tietoa ulkomaailmasta. Miten tämä skeptinen päättely etenee? Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

3 Hyvä ja paha tilanne Kuvitellaan kaksi tilannetta, joissa minulla on täsmälleen samat kokemukset ja uskomukset: Hyvä tilanne: Minulla todella on kädet, ja minusta näyttää, että minulla kädet. Paha tilanne: Olen kädettömät aivot, ja minusta pelkästään näyttää, että minulla on kädet. Pahassa tilanteessa en tiedä, että minulla on kädet. Skeptikko argumentoi, etten tiedä sitä edes hyvässä tilanteessa. Evidenssini ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että olen kädettömät aivot. En voi tietää sitä, etten ole kädettömät aivot. Evidenssini ei tue käsihypoteesia sen enempää kuin kädettömyyshypoteesia. § Skeptiset hypoteesit kiinnittävät huomion kahteen mahdolliseen tilanteeseen, joissa minulla on täsmälleen samat kokemukset ja uskomukset. Voimme kutsua niitä hyväksi ja pahaksi tilanteeksi: Hyvässä tilanteessa asiat ovat niin kuin uskon niiden olevan. Esim. minusta näyttää, että minulla on kädet, ja minulla todella on kädet. Pahassa tilanteessa olen jossakin skeptisessä skenaariossa. Olen esim. kädettömät aivot, ja minusta pelkästään näyttää, että minulla on kädet. § Koska kokemukseni (ja uskomukseni) ovat samat molemmissa tilanteissa, kaikki näyttää samalta riippumatta siitä, kummassa tilanteessa olen. On selvää, etten pahassa tilanteessa tiedä, että minulla on kädet (minullahan ei ole käsiä). Skeptikko argumentoi, etten tiedä sitä edes hyvässä tilanteessa. Mihin seikkaan skeptikko argumentissaan nojaa? Skeptistä johtopäätöstä ei voida vetää, jollei oleteta jotakin tiedon luonteesta. On 3 mahdollista skeptistä strategiaa: Skeptikko voi vedota: Evidenssini ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että olen kädettömät aivot ja että olen pahassa tilanteessa. (Tieto vaatii sitovaa evidenssiä, joka takaa uskomuksen totuuden.) En voi tietää sitä, etten ole kädettömät aivot, etten ole pahassa tilanteessa. Jos en tiedä sitä, etten ole kädettömät aivot, en tiedä myöskään sitä, että minulla on kädet. (sulkuperiaatteeseen, jonka mukaan tieto on tiedettyihin loogisiin seurauksiin nähden suljettu). Evidenssini ei tue käsihypoteesia sen enempää kuin kädettömyyshypoteesia. Evidenssini mukaan voin olla yhtä hyvin pahassa kuin hyvässä tilanteessa. Valinta hypoteesien välillä on evidenssin alimääräämä. (Alimääräytyneisyysperiaate, jonka mukaan evidenssi oikeuttaa hypoteesin, vain jos se tukee hypoteesia enemmän kuin mitään vaihtoehtoista hypoteesia.) Nykykeskustelu on keskittynyt 2. ja 3. strategiaan. 1. on pidetty toivottomana. Aion kuitenkin puolustaa sitä. Kukin strategia nojaa tiettyihin tiedollisiin periaatteisiin. 1. strategia nojaa karteesisen tieto-opin periaatteisiin. Mitä nämä ovat? Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

4 Karteesinen tieto-oppi: Internalismi ja infallibilismi
Evidentialismi: Tieto vaatii hyviä perusteita, evidenssiä tai oikeutusta. Internalismi: Minulla on hyvässä ja pahassa tilanteessa sama evidenssi. (Evidenssi muodostuu tai riippuu ei-faktiivisista mielentiloista.) ⇒ Evidenssini ei sulje pois skeptisiä vaihtoehtoja, eikä siis takaa ulkomaailmaa koskevien uskomusteni totuutta. Infallibilismi: S tietää että p, vain jos S:n evidenssi takaa p:n totuuden (ts. S:n evidenssi sulkee pois kaikki p:n vaihtoehdot). ⇒ Karteesinen skeptisismi: Tieto ulkomaailmasta on mahdotonta. Kaikki kolme skeptistä strategiaa olettavat evidentialismin ja internalismin. § Evidentialismin mukaan tieto vaatii hyviä perusteita, evidenssiä tai oikeutusta. Voimme ymmärtää nämä termit vaihtoehtoisiksi ilmauksiksi samalla asialle. Internalismin mukaan minulla on hyvässä ja pahassa tilanteessa sama evidenssi. Internalismista seuraa, että evidenssini ei sulje pois mahdollisuutta, että olen pahassa tilanteessa. Se ei sulje pois skeptistä vaihtoehtoa, että olen kädettömät aivot. Evidenssini on yhteensopivaa sen kanssa, että olen kädettömät aivot. Se ei siis takaa sitä, että minulla on kädet, eikä minkään muunkaan ulkomaailmaa koskevan uskomuksen totuutta. § Jotta tästä päästäisiin skeptiseen johtopäätökseen, tarvitaan vielä yksi karteesinen tieto-opin periaate: infallibilismi. Sen mukaan tieto vaatii totuuden takaavaa evidenssi. Ts. se vaatii, että S:n evidenssi sulkee pois kaikki p:n vaihtoehdot (eli mahdollisuudet, joissa p on epätosi) – siis myös skeptisten hypoteesien kuvaamat vaihtoehdot. Koska evidenssi ei sulje pois näitä vaihtoehtoja eikä siis takaa ulkomaailmaa koskevien uskomusten totuutta, periaatteet johtavat skeptisismiin: tieto ulkomaailmasta on mahdotonta Evidentiaalinen internalismi on nykyfilosofiassa hyvin suosittu kanta, jota tukee se intuitio, että hyvässä ja pahassa tilanteessa uskomukseni ovat yhtä oikeutettuja. Kaikkihan näyttää täysin samalta riippumatta siitä, kummassa tilanteessa olen. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

5 Skeptinen argumentti 1 Jos tiedän että minulla on kädet, evidenssini sulkee pois sen vaihtoehdon, että olen kädettömät aivot. Evidenssini ei sulje pois vaihtoehtoa, että olen kädettömät aivot. Siis en tiedä, että minulla on kädet. Premissi 1 perustuu infallibilismiin. Premissi 2 perustuu evidentiaaliseen internalismiin. Molemmat premissit ja niiden taustalla olevat tiedolliset periaatteet tuntuvat intuitiivisilta. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

6 Evidentiaalinen internalismi ja uusi ilkeän demonin ongelma
Stewart Cohen, “Justification and Truth” (1984). Sekä hyvässä että pahassa tilanteessa minulla on täsmälleen samat aistikokemukset, muistikokemukset ja intuitiot, ja nämä synnyttävät minussa täsmälleen samat uskomukset. Intuitio: Molemmissa tilanteissa uskomukseni ovat yhtä oikeutettuja (järkeviä, vastuullisia). Koska evidenssi on jotakin, mikä oikeuttaa uskomuksen, minulla on molemmissa tilanteissa myös sama evidenssi. ⇒ Evidentiaalinen internalismi pitää paikkansa. Evidentiaalisen internalismin puolesta on vahvoja intuitioita, jotka ovat ongelma kaikille eksternalistisille näkemyksille. Tätä eksternalismin ongelmaa kutsutaan nykyisin uudeksi ilkeän demonin ongelmaksi, jonka esitti alun perin Stewart Cohen. Koska minulla on hyvässä ja pahassa tilanteessa samat kokemukset ja uskomukset, näyttäisi siltä, että uskomukseni molemmissa tilanteissa ovat yhtä oikeutettuja. Jos olen hyvässä tilanteessa oikeutettu uskomaan, että minulla on kädet, olen myös huonossa tilanteessa yhtä oikeutettu uskomaan, että minulla on kädet. Kaikki näyttää huonossa tilanteessa ihan samalta kuin hyvässä tilanteessa, eikä minulla ole mitään keinoa päästä selville, että olen huonossa tilanteessa. Koska evidenssi on jotakin, joka tekee uskomuksesta oikeutetun, näyttää siltä, että minulla on molemmissa tilanteissa myös sama evidenssi. Jos minulla nimittäin olisi hyvässä tilanteessa parempaa evidenssiä uskomukseni puolesta kuin pahassa tilanteessa, myös oikeutuksen uskomukselleni pitäisi olla suurempi, mutta tämä on vastoin intuitioita. Evidentiaalinen internalismi pitää siis paikkansa. Evidenssi muodostuu siis sisäisistä tekijöistä. Jopa eksternalistit, jotka siis kieltävät internalismin, ja väittävät, että oikeutus riippuu myös ulkoisista tekijöistä, myöntävät tämän intuition. Heidän pitäisi pystyä selittämään se, mikä on vaikeaa. Tämä on eksternalismia kohtaava uusi ilkean demonin ongelma. Infallibilismi sen sijaan on lievästi sanottuna kiistanalainen: melkein kaikki nykyfilosofit hylkäävät sen juuri siksi, että se johtaa skeptisismiin. Meidän ei kuitenkaan pitäisi hylätä infallibilismia pelkästään sen takia, että se johtaa skeptisismiin: Ensinnäkin vaikka fallibilismi saattaa välttää skeptisismin, fallibilismin hyväksyminen johtaa moniin muihin ongelmiin, jotka infallibilismi välttää helposti. Toiseksi on mahdollista selittää, miksi ihmiset sanovat ja uskovat tietävänsä asioita ulkomaailmasta, vaikka se ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Jos on näin, infallibilismi voi hyvin olla järkevämpi ja selitysvoimaisempi kanta kuin fallibilismi, vaikka se johtaa karteesiseen skeptisismiin. Yritän nyt osoittaa, että näin on. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

7 1. Fallibilismin epäintuitiivisuus
Fallibilismi: S voi tietää että p, vaikkei S:n evidenssi takaa p:n totuutta. Jos fallibilismi pitäisi paikkansa, seuraavien lauseiden pitäisi tuntua hyväksyttäviltä, miltä ne eivät kuitenkaan tunnu: ”Tiedän että p, mutta p voi olla epätosi.” ”Tiedän että p, mutta on mahdollista että q” (q:sta seuraa ei-p). Infallibilismin mukaan ne eivät tunnu hyväksyttäviltä, koska ne ovat epätosia ja sisäisesti ristiriitaisia. p on S:lle tiedollisesti mahdollinen, joj S ei tiedä että ei-p. Ensimmäinen fallibilismin ongelma on yksinkertaisesti sen epäintuitiivisuus. § Fallibilismi sallii sen, että S voi tietää että p, vaikka S:n evidenssi ei takaa p:n totuutta. Voin esim. tietää, että minulla on kädet, vaikka evidenssini ei sulje pois sitä, että olen kädettömät aivot. Tämä on kuitenkin epäintuitiivista. § Fallibilismista nimittäin seuraa, että seuraavat lauseet ovat tosia. Jos fallibilismi on oikea näkemys tiedon käsitteestämme, niiden pitäisi myös tuntua tosilta ja intuitiivisilta, mutta ne eivät tunnu. Tiedän, että olen SFY:n kollokviossa, mutta voin olla väärässä. Tiedän, että Harri on seepra, mutta on mahdollista, että Harri on maalattu muuli. Tällaiset lauseet kuulostavat erittäin oudoilta. Kuitenkin ne vain kiteyttävät keskeisen fallibilismin ajatuksen, että tieto on erehtyväistä. Jos fallibilismi on intuitiivinen kanta, näissä lauseissa ei pitäisi olla mitään outoa, mutta niissä on. Fallibilismi on siis epätosi. § Infallibilismi sen sijaan selittää lauseiden outouden hyvin: ne ovat epätosia ja sisäisesti ristiriitaisia. Jos evidenssini takaa p:n totuuden, p ei voi olla (evidenssini valossa) epätosi. Lisäksi fallibilismi ei sovi yhteen vakiintuneen tiedollisia mahdollisuuksia koskevan näkemyksen kanssa. Sen mukaan jokin on minulle tiedollisesti mahdollista, joj se sopii yhteen tietoni kanssa. Jos tiedän, että p, p ei voi olla epätosi. Ei-p ei sovi yhteen tietoni kanssa. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

8 Lewis fallibilismin järjettömyydestä (madness)
”It seems as if knowledge must be by definition infallible. If you claim that S knows that P, and yet you grant that S cannot eliminate a certain possibility in which not-P, it seems as if you have granted that S does not after all know that P. To speak of fallible knowledge, of knowledge despite uneliminated possibilites of error, just sounds contradictory. - - We are caught between the rock of fallibilism and scepticism. Both are mad. Yet fallibilism is less intrusive madness. So, if forced to choose, I choose falliblism. (David Lewis, ”Elusive Knowledge”, 1996.) David Lewisin mukaan fallibilismi on järjettömyyttä: Tieto näyttää olevan olemukseltaan erehtymätöntä. Jos väität, että S tietää että p, ja myönnät kuitenkin, ettei S pysty sulkemaan pois tiettyä mahdollisuutta, jossa p on epätosi, näyttää, että olet myöntänyt, ettei S lopulta kuitenkaan tiedä. Puhe erehtyvästä tiedosta eli tiedosta, jolle on eliminoimattomia erehtymisen mahdollisuuksia, kuulostaa yksinkertaisesti ristiriitaiselta. Infallibilismi johtaa kuitenkin skeptisismiin, minkä takia meidän pitää valita fallibilismin ja skeptisismin välillä. Lewis valitsee fallibilismin, kuten monet muut. Hinta voi kuitenkin olla kova. Fallibilismilla on muita hankalia ongelmia. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

9 2. Gettier-ongelma Fallibilismi: Oikeutettu uskomus voi olla epätosi.
Tieto = tosi ja oikeutettu uskomus. Edmund Gettier, ”Is Justified True Belief Knowledge?” (1963) Gettier-vastaesimerkit ovat kuviteltuja tapauksia, joissa henkilöllä on tosi ja oikeutettu uskomus, joka ei ole tietoa. Nämä ovat tapauksia, joissa oikeutettu uskomus on tosi hyvän onnen tai sattuman takia. Esim. latokulissit Vastaesimerkit vältetään hylkäämällä fallibilismi. Jos oikeutus takaa totuuden, ei ole sattumaa, että oikeutettu uskomus on tosi. §§ Toinen ongelma on se, että fallibilismi johtaa Gettier-ongelmiin. V Edmund Gettier esitti kaksi vastaesimerkkiä ns. perinteiselle tiedonanalyysille, jonka mukaan tieto on samaa kuin tosi ja oikeutettu uskomus. Gettier oletti niissä, että oikeutettu uskomus voi olla epätosi. Hän siis oletti fallibilismin. Myöhemmin vastaesimerkkejä on tehtailtu lisää. Nämä vastaesimerkit ovat kuviteltuja tapauksia, joissa henkilöllä on tosi ja oikeutettu uskomus, joka ei ole intuitioidemme mukaan tietoa. Tämä johtuu siitä, että niissä oikeutettu uskomus on tosi hyvän onnen tai sattuman takia. Esim. oletetaan, että Henri näkee pellolla ladon ja uskoo havaintokokemuksen perusteella, että esine on lato, joka se myös on. Hänellä on siis tosi ja oikeutettu uskomus. Oletetaan kuitenkin, että tämän ladon ympärillä on aidon näköisiä latojakulisseja, joista Henri ei pysty erottamaan oikeaa latoa. Tässä tilanteessa emme sanoisi, että Henri tietää esineen olevan lato, koska hänen uskomuksensa on tosi pelkän hyvän onnen tai sattuman takia. Hän olisi helposti voinut kiinnittää katseensa vieressä olevaan kulissiin ja uskonut sen virheellisesti ladoksi. Ongelma liittyy olennaisesti fallibilismiin. Jos oikeutus ei takaa totuutta, on aina mahdollista kuvitella tilanne, jossa oikeutettu uskomus on onnekkaasti tai sattumalta tosi. Esim. Henri katsoo kulissia ja uskoo, että se on lato. Hänellä on oikeutettu uskomus, joka on epätosi. Sen jälkeen voimme muuttaa tilannetta niin, että uskomus onkin onnekkaan sattuman takia tosi. Henri sattuu onnekkaasti katsomaan oikeaa latoa. Ongelma voidaan välttää hylkäämällä fallibilismi: Jos oikeutus takaa totuuden, ei ole sattumaa, että oikeutettu uskomus on tosi. Infallibilismilla ei siis ole Gettier-ongelmaa. Esim. 2: Kävelen Helsingin rautatieaseman ohi ja katson aseman kelloon, joka näyttää aikaa 8:10. Olen elämäni aikana katsonut lukemattomia kertoja kelloon, ja aina se on näyttänyt oikean ajan. Uskomukseni, että kello on 8:10, on siis oikeutettu. Oletetaan, että kello on pysähtynyt. Oikeutettu uskomukseni on siis epätosi. Muutetaan hiukan tilannetta: oletetaan, että kello pysähtyi tasan 12 tuntia sitten, ja että kello todella on 8:10. Minulla on siis tosi ja oikeutettu uskomukseni, joka on onnekkaasti tosi eikä sen takia ole tietoa. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

10 3. Arpajaisongelma Falliblismi: S voi tietää että p, vaikka P(p | e) ˂ 1. arpaa. Vain yksi arpa voittaa. Todennäköisyys, että arpani ei voita, on 0,9999. Intuitio: En tiedä, että arpani ei voita. Jos tietäisin tämän, tietäisin saman jokaisesta muusta arvasta, joka ei voita. Näitä arpoja koskevasta tiedosta voisin sitten päätellä deduktiivisesti, että jäljellä oleva arpa voittaa, ja tietää tämän, mikä on absurdia. Koska tietoon että p ei riitä, että P(p | e) ˂ 1, fallibilismi on väärässä. § Kolmas fallibilismin ongelma on ns. arpajaisongelma. Fallibilismi voidaan muotoilla probabilistisesti. Se sanoo tällöin, että S voi tietää että p, vaikka p:n todennäköisyys suhteessa evidenssiin on pienempi kuin 1. § Oletetaan, että olen ostanut yhden arvan arpajaisista, joissa on jaossa arpaa ja vain yksi arpa voittaa. Voittomahdollisuuteni on siis hyvin pieni 1/ Todennäköisyys puolestaan sille, että arpani ei voita on hyvin suuri: 0,9999. Voinko kuitenkaan tietää, että arpani ei voita. § Meillä on vahva intuitio, etten voi. Ongelma ei ole siinä, että todennäköisyys on tässä liian alhainen. Voimme kasvattaa arpojen määrää rajattomasti. Intuitio säilyy samana. § Jos fallibilisti kiistää intuition ja väittää, että voin tietää, että arpani ei voita, syntyy uusi ongelma. Samalla perusteella voin nimittäin tietää jokaisesta arvasta, joka ei voita, ettei se voita. Näitä arpoja koskevasta tiedosta voin sitten päätellä deduktiivisesti, että jäljellä oleva arpa voittaa, mikä on absurdia. En voi tietää ennen voittoarvan julistamista, mikä arpa voittaa. § Fallibilismin mukaan korkean todennäköisyyden pitäisi riittää tietoon, mutta se ei riitä. Fallibilismi on siis väärässä. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

11 4. Kynnysongelma Kuinka vahvaa evidenssiä tai oikeutusta tieto vaatii asteikolla 0 - 1? Mikä tahansa aste alle 1:n tuntuu mielivaltaiselta. Jos 0,95 on kynnysarvo, joka riittää tietoon, miksei 0,94 riitä? Kontektualistinen vastaus: Kynnysarvo riippuu käytännöllisistä panoksista eli siitä kuinka tärkeää kyseisessä kontekstissa on olla oikeassa. Tämän mukaan tiedon vaatimukset vaihtelevat kontekstista toiseen, mutta näkemys on hyvin kiistanalainen. Vaikka fallibilisti pystyisi ratkaisemaan arpajaisongelman, hänen pitää vielä ratkaista kynnysongelma. Fallibilismilla on siis vakavia ongelmia – muitakin kuin nämä. En halua sanoa, ettei fallibilisteilta ole puuttunut yritystä ratkaista niitä. Kaikki yritykset ovat kuitenkin hyvin kiistanalaisia. Infallibilismi sen sijaan välttää ne helposti. Infallibilismilla on kuitenkin monien mielestä yksi suuri ongelma. Se johtaa skeptisismiin. Miksi tämä on ongelma? Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

12 Kielenkäyttöargumentti skeptisismiä vastaan
Skeptisismistä seuraa, että lausumat, kuten ”Tiedän, että minulla on kädet”, ovat epätosia. Jos tällaiset lausumat olisivat epätosia, kompetentit kielenkäyttäjät eivät pitäisi niitä hyväksyttävinä. Kompetentit kielenkäyttäjät pitävät lausumia hyväksyttävinä. Siis skeptisismi on epätosi. Skeptisismiä vastaan voidaan esittää seuraava normaaliin kielenkäyttöön nojaava argumentti. Tämäntyyppinen argumentti oli suosittu ns. arkikielenfilosofien keskuudessa ja selittää hyvin myös nykyisen skeptisismin epäsuosion. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

13 Skeptisismi ja arkikieli
J. L. Austin, ”Other Minds” (1946), Sense and Sensibilia, (Oxford 1962). Tosiasia, että sanomme arkielämässä tietävämme asioita, vaikka skeptikon tiedonvaatimukset eivät täyty, osoittaa, että nämä vaatimukset ovat liian tiukat. Karteesinen skeptikko: Jotta voisin tietää jotakin ulkomaailmasta, minun pitää sulkea pois se mahdollisuus, että olen unessa tai aivot altaassa. Austin: Minun tarvitsee sulkea pois nämä mahdollisuudet, vain jos minulle on perusteita ajatella, että ne ovat aktuaalisia. Relevanttien vaihtoehtojen teoria: S tietää että p, joj S:n uskomus että p on tosi ja S:n evidenssi sulkee pois p:n relevantit vaihtoehdot. Arkikielen filosofian kulta-aikana, viime vuosisadan puolessa välissä, oli tapana vedota skeptisismin torjunnassa arkikieleen. Arkikielessä sanomme koko ajan itsemme ja muiden tietävän erilaisia asioita. (Englannin kielessä sana ”tietää” on yksi kymmenestä eniten käytetystä sanasta.) Jos karteesinen skeptisismi pitää paikkansa, melkein kaikki nämä tietoväitteet ovat epätosia. Austinin mukaan tämä osoittaa, että skeptisismi nojaa liian tiukkoihin tiedon vaatimukseen. Arkikielen tiedon vaatimukset ovat löysemmät. (Jos arkikielen tiedonvaatimukset olisivat niin tiukat kuin skeptikko väittää, tietoväitteitä ei hyväksyttäisi arkikielessä.) Arkielämässä vaatimusta, että minun pitäisi sulkea pois mahdollisuudet, että olen unessa tai aivot altaassa, pidetään naurettavana. Se ei ole asianmukainen. Nämä vaihtoehdot eivät siksi ole tiedon kannalta relevantteja. Vaihtoehto, että olen aivot altaassa on relevantti, vain jos minulla on perusteita ajatella, että todella olen aivot altaassa. Ks. Pollock & Cruz. Normaalisti tällaisia perusteita ei tietenkään ole. Koska teoria on fallibilistinen (relevanttien vaihtoehtojen poissulkeminen ei takaa totuutta), määritelmään pitää lisätä, että S:llä on tosi uskomus. Tosin, jos ajatellaan, että aktuaalisuus on aina relevantti vaihtoehto, ehdosta seuraa totuus. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

14 Stroud ja skeptikon tiukat tiedon vaatimukset
Barry Stroud: The Significance of Philosophical Skepticism, luku 2 (Oxford1984). E: x, y, v F: x, y, z G: x, y, z Vaikkemme todella tiedä mitään ulkomaailmasta, meidän käytännöllisten tarpeiden kannalta järkevää tai tarkoituksenmukaista sanoa tietävämme. On siis täysin hyväksyttävää sanoa tietävänsä vaikkei tiedä (premissi 2 epätosi). S uskoo, että skeptikon tiedonvaatimukset täyttyvät. Käytännöllisten tarpeiden kannalta ei ole väliä, tietääkö hän todella vai onko hän lähellä tietoa. Stroud puolustaa skeptikon tiukkoja tiedon vaatimuksia. Sota-aikana tietyt henkilöt koulutettiin tunnistamaan ilmassa lentäviä koneita. Ohjekirjan mukaan koneen E tunnistaa piirteistä x, y ja v. F:n taas tunnistaa piirteistä x, y ja z. Heille ei ole kerrottu, että myös G-tyyppiä olevilla koneilla on piirteet x, y ja z. Tätä ei ole kerrottu, koska G-tyypin koneet ovat alueella harvinaisia eikä G:n virheellisellä luokittelulla F:ksi ole väliä (molemmat kuljetuskoneista). Lisäksi F:n erottaminen G:stä on maasta katsottuna mahdotonta. Jos tarkkailija tunnistaa koneesta piirteet x ja y, hän ei selvästikään tiedä, että kone on F. Ne eivät erota F:ää E:stä. Vaikka hän huomaa myös piirteen v, hän ei edelleenkään Stroudin mukaan tiedä, että kone on F. Sehän voisi olla yhtä hyvin G. Stoudin mukaan tarkkailijan on kuitenkin järkevää uskoa, että kone on F, ja hänen on järkevää uskoa ja sanoa, että hän tietää, että se on F, koska hänelle ei ole kerrottu G-koneista. Entä sodanjohto ja me, jotka tiedämme? Mitä me sanoisimme? Käytännöllisten tarpeiden ja tarkoituksien (sotaponnistelujen ja –strategioiden) kannalta tarkkailija on riittävän lähellä tietoa, minkä takia myös meille on tarkoituksenmukaista sanoa, että hän tietää, että kone on F. Stroudin mukaan skeptikko suhtautuu samalla tavalla skeptisiin hypoteeseihin. Käytännöllisten tarkoituksien kannalta niitä ei tarvitse sulkea pois tai ottaa edes huomioon. Tarkkaan ottaen ne kuitenkin pitäisi sulkea pois, jotta voisimme tietää jotakin ulkomaailmasta. Skeptikko ei siis kiristä tai vääristele normaaleja tiedon vaatimuksia. Hän vain nojaa normaaleihin kielellisiin käytäntöihin, jotka ilmenivät edellisessä tapauksessa. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

15 Unger ja absoluuttiset termit
Peter Unger, ”A Defense of Skepticism” (1971) Ignorance: A Case for Scepticism (Oxford 1975). Tieto-lausumat ovat hyväksyttäviä, vaikka ne ovat melkein aina epätosia. Absoluuttisia termejä: ”tasainen”, ”tyhjä”, ”varma” Tasainen = absoluuttisen (täysin) tasainen Jos jokin pinta on tasainen, mikään muu pinta ei voi olla tasaisempi. ⇒Tuskin mikään on tasainen tai tyhjä. Tuskin kukaan on varma mistään. Kun sanomme epätasaisessa maailmassa pintaa tasaiseksi, puhumme löysästi: tarkoituksiimme riittää, että se on riittävän lähellä (absoluuttista) tasaisuutta. Peter Unger on huolissaan siitä, että jos skeptisismi pitää paikkansa, tiedolliset termit ovat outoja kummajaisia, jotka eivät sovellu mihinkään. Miksi meillä olisi tällaisia termejä kielessä? Tiedolliset termit eivät hänen mukaansa kuitenkaan ole mitään kummajaisia, vaan ne kuuluvat joukkoon termejä, joilla on laaja käyttö kielessä. Hän kutsuu näitä absoluuttisiksi termeiksi. Niitä sisältävät lauseet sanovat lähes aina jotakin, mikä on epätotta. Silti niillä on järkevä käyttö kielessä. Kun sanomme, että jokin on tasainen, sanomme, että se on absoluuttisen tasainen (sana ”absoluuttinen” on redundantti). Ts. sanomme, että se ei ole lainkaan epätasainen (siinä ei ole mitään epätasaisuuksia). Samalla tavalla, kun sanomme, että jokin on tyhjä, sanomme, että siinä ei ole yhtikäs mitään (absoluuttisen tyhjä). On ristiriitaista sanoa, että jokin on tasaisempi kuin tasainen. Esim. oletetaan, että joku sanoo, että jalkakäytävä on tasainen. Hänelle voidaan sanoa, että tämän pöydän pinta on tasaisempi, mistä seuraa, että jalkakäytävä ei ole ollenkaan tasainen. Tietysti löytyy vielä tasaisempia pintoja, mistä seuraa, ettei edes pöytä ole tasainen. Voinko olla varma siitä, että on olemassa autoja. Jos voin, silloin ei ole mitään muuta propositiota, josta olen varmempi, kuten propositio, että minä olen olemassa. Olen kuitenkin tästä varmempi, enkä siksi voi olla varma siitä, että on olemassa autoja. Kun siis käytämme absoluuttisia termejä sanomme lähes aina jotakin mikä on epätotta. Niitä on kuitenkin tarkoituksenmukaista käyttää löysässä mielessä. Tarkoitamme tällöin, että jokin on lähellä absoluuttista tasaisuutta. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

16 Myös ”tietää” on absoluuttinen termi.
Ei ole tiedon asteita. Joko henkilö tietää tai ei tiedä. kuten ”olla raskaana” (Dretske) Jos tiedän, että Trump on USA:n presidentti, kukaan muu ei voi tietää sitä paremmin. Jotta voisin tietää että p, minun täytyy olla (absoluuttisen) varma siitä että p. Hän tietää että p muttei ole varma siitä että p. Hän todella tietää että p muttei ole varma siitä että p. Psykologinen varmuus = täysi vakuuttuneisuus. Evidentiaalinen varmuus = evidenssi on niin vahvaa, että se takaa totuuden. Tieto vaatii evidenssiä, joka sulkee pois kaikki vaihtoehdot. Myös tietää näyttää olevan absoluuttinen termi. Ei ole mitään tiedon asteita: joko henkilö tietää tai ei tiedä. Samalla tavalla kuin ei voi olla vain vähän raskaana, en voi tietää vain vähän, että Trump on USA:n presidentti. Jos tiedän tämän, kukaan ei voi myöskään tietää sitä paremmin, kuten ei kukaan voi myöskään olla enemmän raskaana kuin joku toinen. Unger selittää tämän absoluuttisuuden sillä, että tieto vaatii varmuutta ja ”varmuus” on absoluuttinen termi. Olisi hyvin outoa sanoa, että tiedän, että tänään on keskiviikko, mutten ole varma. Ungerin mukaan tämä on outoa, koska se olisi ristiriitaista. Tieto siis vaatii varmuutta, ja koska kukaan ei voi olla varma juuri mistään, kukaan ei tiedä juuri mitään. Varmuus on absoluuttinen termi: Varmuudella voidaan kuitenkin tarkoittaa eri asioita. Ungerilla on mielessä psykologinen varmuus. Ei ole ihan selvää, että tieto vaatisi psykologista varmuutta. Infallibilismin mukaan tieto vaatii evidentiaalista varmuutta. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

17 Skeptinen pragmaattinen invariantismi
Vaikka tieto-lausumat ovat melkein aina epätosia, ne ovat usein käytännöllisten tarpeiden kannalta riittävän lähellä totuutta. Paul Grice, "Logic and Conversation" (1975). Esim. lausuma ”Voisin syödä hevosen” sanoo, että voisin syödä hevosen (epätotta), mutta implikoi, että minulla on kova nälkä (totta). Vaikka tieto-lausumat sanovat jotakin, mikä on epätotta, ne implikoivat tai tarkoittavat jotakin, mikä on totta. Ongelma: Yleisten keskusteluperiaatteiden pitäisi selittää, miten puhuja onnistuu välittämään tarkoitetun sisällön? Liioittelu (hyperbola) J. Schaffer, ”Skepticism, Contextualism, and Discrimination (2004) Löysä puhe W. Davis, ”Knowledge claims and context: loose use” (2007) Siitä, että ”tietää” on absoluuttinen termi, seuraa, että se soveltuu tuskin mihinkään. Kun ihmiset siten sanovat jonkun tietävän jotakin, he eivät puhu totta. Miksi ihmiset sitten hyväksyvät tällaisia tieto-lausumat, vaikka ne ovat epätosia. Sekä Stroud että Unger ajattelevat, että ne hyväksytään siksi, että ne palvelevat käytännöllisiä tarpeitamme. Vaikka tieto-lausuma on epätosi, se tulee käytännöllisten tarpeiden kannalta riittävän lähelle totuutta. Heidän näkemystään voi selventää Paul Gricen näkemyksellä keskusteluimplikaatioista. Lausumat ovat todella epätosia, mutta kielenkäyttäjät pitävät niitä hyväksyttävinä, koska ne ovat pragmaattisesti asianmukaisia. Ts. vaikka ne sanovat jotakin, mikä on epätotta, ne implikoivat, antavat ymmärtää, jotakin, mikä on totta. § Skeptikko vetoaa siis kielifilosofiassa vakiintuneeseen Paul Gricen erotteluun sen välillä, mitä puhuja lausumallaan sanoo ja mitä hän implikoi tai tarkoittaa. Se, mitä puhuja sanoo, voi olla epätotta. Tärkeää on, että se, mitä hän tarkoittaa eli haluaa välittää yleisölle, on totta. Esim. . . Pragmaattinen ratkaisu voi tuntua hatusta vedetyltä (ad hoc), jollei pystytä selittämään yleisten pragmaattisten periaatteiden avulla, miten kuulija pystyy tajuamaan tai päättelemään tarkoitetun sisällön. Jonathan Schaffer: Kun sanon tietäväni, sanon pystyväni sulkemaan pois kaikki vaihtoehdot. Tämä on liioittelua, koska tosiasiassa pystyn sulkemaan vain osan niistä. En pysty sulkemaan pois skeptisiä vaihtoehtoja. Wayne Davisin mukaan arkisten tieto-lausumien käytössä on kysymys löysästä puheesta. Mitä sitten tieto-lausumat implikoivat? Juuri sen, mitä fallibilistit uskovat niiden sanovan. Ks. Schaffer (2004, ) Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

18 Relevantit vaihtoehtoehdot
S tietää, että p. S:n evidenssi sulkee pois kaikki p:n vaihtoehdot. S:n evidenssi sulkee pois p:n relevantit vaihtoehdot. Fallibilismi: Lausumalla A:n puhuja sanoo ja tarkoittaa että C. F. Dretske, ”The pragmatic dimension of knowledge” (1981) A. Goldman, ”Discrimination and perceptual knowledge (1986) S. Cohen, ”How to be a fallibilist?” (1988) Skeptikko (infallibilisti): Lausumalla A:n puhuja sanoo että B ja tarkoittaa että C. § Infallibilismin mukaan lausuma ”S tietää että p” sanoo, että (S:n uskomus että p on tosi ja) S:n evidenssi sulkee pois kaikki p:n vaihtoehdot. § Fallibilismin mukaan taas se sanoo, että S:n evidenssi sulkee pois p:n relevantit vaihtoehdot. Fallibilismin mukaan tieto ei vaadi kaikkien erehtymismahdollisuuksien pois sulkemista. Tiedän, että minulla on kädet, koska evidenssini sulkee pois vaihtoehdot, että minulla on kädentyngät tai että minulla on proteesit. Evidenssini ei sulje pois vaihtoehtoa, että olen kädettömät aivot, mutta tämä ei ole relevantti vaihtoehto eikä sitä tarvitse sulkea pois. § Fallibilismin mukaan lausuma muotoa ”S tietää että p” ei siis sano, että S pystyy sulkemaan pois kaikki p:n vaihtoehdot. Se sanoo vain sen, että S pystyy sulkemaan pois p:n relevantit vaihtoehdot. Ja tämä on myös se, mitä puhuja lausumallaan tarkoittaa. § Skeptikko on samaa mieltä siinä, että puhuja tarkoittaa lausumalla, että hän pystyy sulkemaan pois p:n relevantit vaihtoehdot. Eri mieltä hän on siitä, mitä lausuma sanoo. Se sanoo, että S pystyy sulkemaan pois kaikki p:n vaihtoehdot, mikä ei yleensä ole totta. Skeptikko pystyy siis selittämään sanan ”tietää” käytön yhtä hyvin kuin fallibilistikin. Ero on se, että kun fallibilistin selitys on semanttinen, skeptikon on pragmaattinen. Sanan käyttö ei siis ole skeptikolle sen suurempi ongelma kuin fallibilistille. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi

19 Keskustelun maksiimit
Määrän maksiimi: Ole niin informatiivinen kuin tarvitaan, älä kuitenkaan liian informatiivinen! Laadun maksiimi: Yritä puhua totta! Älä sano sellaista, mitä pidät epätotena! Älä sano sellaista, mille sinulta puuttuu riittävä evidenssi! Suhteen maksiimi: Ole relevantti! Tavan maksiimi: Ole selväsanainen! Vältä hämäryyttä! Vältä monimielisyyttä! Puhu lyhyesti! Noudata oikeaa järjestystä! Skeptisen pragmaattisen invariantismin kriittinen kysymys on se, miten yleiset keskustelun säännöt pystyvät selittämään tarkoitetun sisällön välittymisen puhujalta kuulijalle. Grice ajatteli, että kommunikaatiota ohjaavat seuraavat maksiimit. Kun kuulija ymmärtää, mitä puhuja sanoo, hän pystyy näiden maksiimien ja kontekstia koskevan tiedon perusteella päättelemään, mitä puhuja tarkoittaa. Liioittelu rikkoo laadun maksiimia. ”Voisin syödä hevosen.” ”Olen odottanut ikuisuuden.” ”Et koskaan pane maitoa takaisin jääkaappiin.” Näissä tapauksissa on selvää, että puhuja sanoo, jotakin, mikä on epätotta. Kuulija päättelee, että puhujan täytyy tarkoittaa jotakin, mikä on lähellä totuutta. Ongelma: Puhujat eivät ehkä ymmärrä, että puhuja sanoo jotakin epätotta, kun hän sanoo tietävänsä jotakin. He eivät siis ymmärrä lausumia liioitteluksi. Löysä puhe on ehkä parempi selittää suhteen ja tavan maksiimin avulla. Puhuja tarkoittaa, että hän pystyy sulkemaan pois relevantit vaihtoehdot. Hänelle on helpompaa kuitenkin yksinkertaisesti sanoa, että hän pystyy sulkemaan pois kaikki vaihtoehdot, kuin yrittää selittää, mitkä vaihtoehdot ovat relevantteja. Toisaalta hän ei johda kuulijoita harhaan, koska kuulijat eivät normaalisti odota, että hän pystyisi sulkemaan pois skeptiset vaihtoehdot. Asiaa valaisee lisää Stalnakerin näkemys väittämisen puheaktista. Grice erottaa lisäksi joukon yksityiskohtaisempia maksiimeja tai alamaksiimeja, jotka jollain tapaa seuraavat yleisperiaatteesta. Näiden periaatteiden ja maksiimien tarkoitus on edistää keskustelun päämäärän toteutumista, joka on tehokas informaation jakaminen. Gricen mukaan yhteistoimintaperiaate ja nämä maksiimit synnyttävät keskusteluimplikaatioita. Oletamme keskustelussa, että puhuja tunnustaa (implisiittisesti) nämä periaatteet ja yrittää noudattaa niitä. Kun lisäksi ymmärrämme puhujan sanojen kirjaimellisen merkityksen ja sen kontekstin, jossa hän sanoo jotakin ja meillä on puheenaiheeseen liittyvää taustatietoa, pystymme päättelemään, että puhuja implikoi jotakin sellaista, mitä hän ei sano suoraan tai kirjaimellisesti. Oletetaan, että suunnittelen Ranskan matkaa ja haluan tavata Hannu Väisäsen. Kysyn ystävältä, missä Väisänen asuu ja tämä vastaa: ”Jossakin Etelä-Ranskassa.” Hän ei ole riittävän informatiivinen ja näyttää rikkovan määrän maksiimia. Jos hän ei kuitenkaan tiedä, missä Väisänen tarkemmin asuu, hän ei voi sanoa enempää rikkomatta laadun maksiimia. Päättelen siis, ettei hän tiedä tarkemmin, missä Väisänen asuu. Hän siis implikoi, ettei hän tiedä. Tässä määrän maksiimia rikotaan siksi, että yritetään noudattaa laadun maksiimia. Usein implikaatio kuitenkin syntyy siitä, että puhuja ilmiselvästi ja tarkoituksellisesti rikkoo jotakin maksiimia. Tällöin kuulija päättelee, että koska se, mitä puhuja sanoo, rikkoo selvästi jotakin maksiimia, hänellä täytyy olla mielessä jotakin muuta, mikä ei riko maksiimeja. Ts. hän noudattaa maksiimeja implikoinnin suhteen. Määrän maksiimin rikkominen: ”Miehet on miehiä.” ”Elämä on laiffii” (Matti Nykänen). Ironia, liioittelu, ja metafora voidaan nähdä tietoisena laadun maksiimin rikkomisena. Jos kontekstissa on täysin selvää, että puhuja sanoo jotakin, mitä pitää epätotena, ja rikkoo laadun maksiimia, yleisö päättelee, että puhuja implikoi jotakin muuta. Ehkä jopa täysin päinvastaista. Oletetaan meille kaikille on selvää, että joku henkilö on pettänyt ja panetellut minua. Kun sitten sanon ”Hän on hieno ystävä”, kaikki ymmärtää, että tarkoitan päinvastaista. Kyseessä on ironia. ”Voisin syödä hevosen.” ”Olen odottanut ikuisuuden.” ”Et koskaan pane maitoa takaisin jääkaappiin.” Myös metafora rikkoo kirjaimellisella tasolla laadun maksiimia: ”Rakkaani on ruusu.” ”Tiina on tiikeri.” ”Pekka on pässi.” ”Musiikki on surullista.” Esim. sanoessaan, ettei poikaa ole vielä erotettu, rehtori implikoi, että hän ei ole kovin hyvin pärjännyt koulussa. Vanhemmat päättelevät näin, koska he olettavat hänen noudattavan suhteen maksiimia. He olettavat, että vastaus on relevantti eli vastaa kysymykseen. ”Oletko menossa Pekan juhliin? ”Minä teen töitä.” Esim. mies seisoo autonsa vieressä ja sanoo ohikulkijalle, että bensiini on loppu. Tämä vastaa, että kulman takana on bensiini asema. Vaikka hän sano niin, hän implikoin, että asema on auki ja että sieltä saa bensiiniä. Mies pystyy päättelemään, että tämä on ohikulkijan mielessä, koska olettaa tämän vastauksen olevan relevantti hänen tarpeidensa kannalta. Esim. ”Liisa nai Matin ja tuli raskaaksi.” implikoi, että Liisa meni ensin naimisiin ja tuli vasta sitten raskaaksi, koska oletamme, että ihmiset noudattavat oikean järjestyksen maksiimia. Markus Lammenranta, Johdatus kielifilosofiaan

20 Väittäminen (relevanssin kriteeri)
Robert Stalnaker, ”Assertion” (1978) Väitteet tehdään aina jossakin kontekstissa. Konteksti muodostuu ennakko-oletuksista – propositioista, joiden totuutta pidetään itsestään selvänä. Relevantteja vaihtoehtoja ovat mahdollisuudet, jotka sopivat yhteen ennakko-oletusten kanssa (jotka nämä jättävät avoimiksi). Skeptiset vaihtoehdot eivät ole relevantteja arkikonteksteissa, koska ennakko-oletukset sulkevat ne pois. Ts. kuulija ei odota puhujan pystyvän sulkemaan niitä pois. Puhuja voi huoletta puhua löysästi ja sanoa pystyvänsä sulkemaan pois kaikki vaihtoehdot. Kysymys relevanssin kriteeristä on fallibilismin ja infallibilismin yhteinen ongelma. Minusta paras vastaus löytyy Robert Stalnakerin väittämisen puheaktia koskevasta teoriasta. Siksi niissä ei ole väliä, tietääkö henkilö todella eli pystyykö hän sulkemaan pois myös skeptiset vaihtoehdot. Riittää, että hän pystyy sulkemaan pois relevantit eli avoimet vaihtoehdot. Kerrataan vähän: Infallibilismi sopii paremmin yhteen intuitioittemme kanssa kuin fallibilismi. Filosofit ovat kuitenkin hylänneet sen, koska infallibilismi johtaa skeptisismiin. Tämä on ongelma, koska skeptikon on vaikea selittää, miksi ihmiset sanovat tietävänsä asioita, jos tämä ei pidä paikkaansa. Skeptikko pystyy kuitenkin selittämään tämän pragmatiikan avulla. Infallibilismi on siis selitysvoimaisempi kanta kuin fallibilismi, vaikka se johtaa karteesiseen skeptisismiin. Karteesinen skeptisismi siis voittaa: kukaan ei tiedä mitään ulkomaailma – ainakaan havaintojen perusteella. Markus Lammenranta / Karteesinen skeptisismi