Markus Lammenranta Helsingin yliopisto

Esitys aiheesta: "Markus Lammenranta Helsingin yliopisto"— Esityksen transkriptio:

1 Markus Lammenranta Helsingin yliopisto
2. Merkitysteoriat Markus Lammenranta Helsingin yliopisto

2 Merkityksen tutkiminen
Alhaalta ylös –strategia: Lauseen merkitys saadaan sanojen merkityksestä. Ylhäältä alas –strategia: Sanojen merkitykset saadaan lauseen merkityksestä: ne ovat jotakin, mikä tuottaa lauseen merkityksen. Referentiaalinen teoria ajautui tarkastelemiimme 4 ongelmaan. Frege ja Russell pyrkivät ratkaisemaan ne kuvausteorioillaan, mutta nämä näyttävät kaatuvan Kripken vakaviin vastaväitteisiin. Kripken uusi referentiaalinen teoria törmää kuitenkin taas samoihin ongelmiin. Vaihdetaan strategiaa. Tähän asti olemme käyttäneet alhaalta ylös –strategiaa. Lähdimme liikkeelle erisnimien ja määräisten kuvausten merkityksestä. Lauseiden merkitys oli taka-alalla. Voisimme sen sijaan lähteä liikkeelle lauseen merkityksestä ja tutkia sitten, miten sanojen merkitys on ymmärrettävä, jotta se tuottaisi lauseen merkityksen. Molemmissa strategioissa on taustalla ajatus kompositionaalisuudesta: jotenkin sanojen merkitys yhdessä lauseen rakenteen kanssa määrää lauseen merkityksen. Mietitään kuitenkin aluksi sitä, mitä on merkitys.

3 Mitä on merkitys? Merkitykset ovat yksittäisiä olioita, joita voimme laskea ja tutkia, kuten kengät, sukat ja paidat. Merkitykset eivät ole olioita. Merkitystosiasioita: a) Ilmaus on mielekäs (merkityksellinen). b) Sillä on merkitys. a) Kaksi ilmausta ovat synonyymisiä. b) Niillä on sama merkitys. a) Ilmaus on monimielinen. b) Sillä on useita merkityksiä. Vaikka puhe merkityksistä olioina voi tuntua luontevalta, voimme kuitenkin yrittää selvitä semantiikassa ilman niitä. Kuten muistamme, merkitysteorian tehtävä on selittää tietyt merkitystosiasiat. Ehkä ne voidaan ilmaista ja selittää esineellistämättä merkityksiä. Merkitysten sijasta voisimme puhua mielekkyydestä, synonyymisyydestä, monimielisyydestä yms. Lähdetään kuitenkin liikkeelle perinteisistä olioteorioista.

4 Ideateoriat Merkitykset ovat mielessä olevia ideoita, mielikuvia tai ajatuksia eli mentaalisia olioita. Mielekkyys: Ilmaus (merkkijono) ilmaisee idean. Synonyymisyys: Kaksi ilmausta ilmaisevat saman idean. Monimielisyys: Ilmaus voi ilmaista useampia ideoita. Yksi klassinen merkitysteoria on ideateoria, jota kannatti mm. John Locke. Ideateoria antaa täsmällisemmän ilmauksen edellisille merkitystosiasioille. Se ei ole ollut viime aikoina suosittu seuraavista syistä.

5 Vastaväitteitä Mitä ovat ideat?
Mielikuvia (liian yksityiskohtaisia) Käsitteitä (voi olla vain vaihtoehtoinen ilmaus merkityksille) Ajatuksia Merkitykset ovat julkisia ja intersubjektiivisia; ideat ovat yksityisiä ja subjektiivisia. On mielekkäitä lauseita, joiden merkitykset eivät ole eivätkä ole koskaan olleet kenenkään mielessä. 1. Esim. koiran mielikuva ei ole mielikuva yleisestä koiruudesta vaan aina jostakin tietynmuotoisesta, -värisestä ja rotuisesta koirasta. Sanan ”koira” pitäisi kuitenkin ilmaista jotakin, joka yhteistä kaikille koirille. (Locke, Berkeley, Hume) Meidän pitäisi pystyä selittämään, mitä käsitteet ovat viittaamatta merkityksiin. Ei käy lauseen merkitykseksi, koska käsitteet eivät ole tosia tai epätosia. On olemassa mielekkäitä lauseita, joiden merkitys ei tietyllä hetkellä ole kenenkään mielessä. 2. Useat ihmiset voivat tajuta saman merkityksen. Merkitykset ovat yhteisiä koko kieliyhteisölle. Ideat sen sijaan ovat aina jonkun yksittäisen ihmisen mielessä ja vain hänen tajuttavissaan (yksityisiä). Ne myös eroavat ihmisestä toiseen (subjektiivisia). Miten voimme välittää niitä toisille kommunikaatiossa? 3. Kompositionaalisuus. Mielekkäitä lauseita voidaan tuottaa rajattomasti. Kaikki eivät voi olla koko ajan jonkun mielessä. Jotkut ovat niin pitkiä ja monimutkaisia, ettemme edes kykene ajattelemaan niiden merkitystä. Ehkä merkitykset voisi samaistaa mahdollisiin ideoihin, mutta tällöin ajaudumme seuraavaan teoriaan. Parempi teoria ⇒

6 Propositioteoria Propositiot ovat lauseiden merkityksiä.
Koska propositiot ovat yleisiä, julkisia ja abstrakteja (ajattomia, ikuisia) olioita, teoria välttää ideateorian ongelmat. Propositiot ovat mielentilojen kohteita tai sisältöjä. Propositionaalisia asenteita: uskomukset, halut, toiveet, pelot, aistikokemukset (?) Propositio identifioidaan että-lauseella. Totuus ja epätotuus ovat ensisijaisesti propositioiden ominaisuuksia. Lauseet, väitteet ja uskomukset ovat tosia tai epätosia vain, koska niiden ilmaisemat (kohteena olevat) propositiot ovat tosia tai epätosia. Propositioteoria on toinen klassinen olioteoria. Toisin kuin ideateoria, se edustaa ylhäältä alas –strategia: Lähdetään liikkeelle lauseen merkityksestä, ja johdetaan sanojen merkitykset tästä. Propositioihin liitetään yleensä seuraavat 3 tärkeää piirrettä. 1. Välttää ideateorian ongelmat: Toisin kuin mielikuvat, propositiot ovat yleisiä eivätkä liian yksityiskohtaisia. Toisin kuin ideat, propositiot ovat julkisia ja siten useamman ihmisen tajuttavissa ja ymmärrettävissä. Toisin kuin mielentilat ja ideat, propositiot ovat ajattomia tai ikuisia: ne ovat olemassa silloinkin, kun kukaan ei niitä ajattele. Kullekin mielekkäälle lauseelle on siis olemassa propositio, jonka se ilmaisee. Propositioteoria selittää merkitystosiasiat samaan tapaan kuin ideateoria: (1) Mielekäs lause ilmaisee proposition. (2) Synonyymiset lauseet ilmaisevat saman proposition. Myös kielten välinen synonyymisyys: ”The sun is shining”, ”Solen skiner” ja ”Aurinko paistaa” ilmaisevat saman proposition. (3) Monimieliset lauseet ilmaisevat useita eri propositioita. 2. Russell kutsui mielentiloja, jotka kohdistuvat propositioihin, propositionaalisiksi asenteiksi. Esim. Voin uskoa, että Timo Soini on seuraava pääministeri. Voin haluta, että Voin toivoa, että Voin pelätä, että Nämä asenteet kohdistuvat propositioon, jonka että-lause ”Timo Soini on seuraava pääministeri” ilmaisee. On luontevaa ajatella, että että-lause viittaa siihen propositioon, johon asenne kohdistuu. 3. Lauseet eivät voi ensisijaisesti olla tosia tai epätosia, koska niiden totuus voi vaihdella tilanteesta toiseen. Esim. Lause ”Minulla on nälkä” voi olla tosi, kun minä esitän sen. Kun joku toinen esittää lauseen, se onkin epätosi. Tämä johtuu siitä, että lause ilmaisee eri proposition näissä eri käyttötilanteissa. Se, mikä on tosi tai epätosi, on tuo ilmaistu propositio.

7 Mitä ovat propositiot? Frege: Ajatukset (propositiot) ovat lauseiden mieliä, ja ne muodostuvat lauseen sisältämien sanojen mielistä. Russell: Propositiot muodostuvat yksilöolioista ja niiden ominaisuuksista tai niiden välisistä suhteista (singulaarinen propositio). Tuttuusperiaate: Proposition osatekijöiden täytyy olla tuttuja (välittömästi tietoisuuden kohteena). Sense-data, universaalit (ominaisuudet, suhteet), minä? Uusrussellilaiset sallivat myös ulkomaailman objektit, jotka voivat heidän mukaansa olla suoran referenssin kohteena. Lause ”Timo on lihava” ilmaisee proposition <Timo, lihavuus>. Lause ”Juhani rakastaa Venlaa” ilmaisee proposition <Juhani, Venla, rakastaminen>. Frege ja Russell hyväksyivät molemmat propositioteorian lauseiden merkityksestä. Molemmat ajattelivat, että propositioilla on rakenne, joka vastaa lauseen loogista rakennetta. Ne siis muodostuvat osatekijöistä, jotka kytkeytyvät tietyllä tavalla toisiinsa. He erosivat siinä, mitä he pitivät propositioiden osatekijöinä. Fregelle ajatus ei ole mielentila tai –tapahtuma vaan jotakin abstraktia. Lauseen referentti on puolestaan sen totuusarvo (totuus tai epätotuus). Tällaista russellilaista propositiota kutsutaan singulaariseksi propositioksi. Uusrussellilaiset, kuten Kripke, liberalisoivat tuttuusperiaatteen. He sallivat myös konkreettiset ulkomaailman objektit mahdollisiksi propositioiden osatekijöiksi. Näkemys kytkeytyy Kripken suoran referenssin teoriaan: Jos voimme viitata suoraan johonkin objektiin, tämä objekti on osa lauseen ilmaisemaa propositio. Suoran referenssin ja singulaarisen proposition ideat sopivat saumattomasti yhteen. Kun lause viittaa suoraan esim. johonkin henkilöön ja sanoo hänestä jotakin, tämä henkilö on itse on osa propositiota, jonka lause ilmaisee. Intuitiivista: jos lause sanoo, että Timo on lihava, se sanoo jotakin itse Timosta (ei Timon ideasta tai mielestä). Propositio voidaan esittää proposition osatekijöiden järjestettynä jonona. Koska propositiot ovat myös mielentilojen sisältöjä (kohteita), uusrussellilaisesta näkemyksestä seuraa, että ulkomaailman objektit voivat olla mielentilojen sisältöinä tai kohteina. Tällaiset mielentilat ovat objektiriippuvaisia. Niiden olemassaolo riippuu objektin olemassaolosta. Mieli tietyllä tapaa laajenee ulkomaailmaan. Ajatus on tärkeä ei vain kielifilosofian vaan myös mielenfilosofian ja kognitiotieteen kannalta. Sen seuraukset tieto-opin kannalta alkavat vasta vähitellen valjeta. Suoran referenssin ja singulaarisen proposition ideoiden keksiminen oli se 1900-luvun filosofian merkkipaalu, johon Hawthorne ja Manley viittaavat.

8 Propositioteorian ongelmia
Abstraktit oliot ovat outoja. Vastaus: Emme tule toimeen ilman (ainakaan toistaiseksi). Kukaan ei ole nähnyt propositioita. Mooren vastaus: Kokemus, jonka saamme mielekkään lauseen ymmärtämisestä, eroaa kokemuksesta, jossa tarkastelemme lausetta, jota emme ymmärrä. Olemme tällöin tietoisia propositiosta. Propositioilla ei ole kausaalista voimaa. Vastaus: Merkitystosiasioiden selittämiseen ei tarvita kausaalista voimaa. Propositioteoria ei selitä mitään - edes merkitystosiasioita. Se vain toistaa nämä värikkäämmällä kielellä (Harman). Vastaus: Yksityiskohtaisesti kehitetty propositioteoria selittää ne. Outous: Abstraktit oliot eivät ole ajassa ja avaruudessa. Ne tuntuvat olevan jotakin yliluonnillista, ainakin aika-avaruuden ulkopuolella. Ainakin naturalistien, jotka ajattelevat, ettei luonnon ulkopuolella ole mitään, on vaikea niitä hyväksyä. (Quine kutsuu kantaan nominalismiksi.) Lisäksi tuntuu oudolta, että jokaiselle mielekkäälle lauseelle ja uskomukselle oli olemassa propositio jo ennen kuin muodostimme lauseen tai uskomuksen ja että se jatkaa olemassaoloaan myös sen jälkeen kun olemme kaikki kuolleet. Vastaus: jopa naturalisti Quine joutui tunnustamaan, ettei tiede tule toimeen ilman matematiikkaa, ja matemaattinen totuus edellyttää abstrakteja olioita, kuten lukuja ja luokkia. Naturalistit pitävät toki myös abstraktien olioiden tajuamista outona. Lauseiden merkityksen ja mentaalisten tilojen, kuten uskomusten ja halujen, sisällön pitäisi auttaa selittämään inhimillistä käyttäytymistä, mutta jos merkitykset ja sisällöt ovat abstrakteja, niiltä puuttuu kausaalinen voima, eivätkä ne pysty selittämään käyttäytymistä. Miten ajan ja avaruuden ulkopuolella olevat oliot voisivat vaikuttaa kausaalisesti ajassa ja avaruudessa oleviin olioihin. Semantiikan kannalta on kuitenkin tärkeämpää selittää merkitystosiasiat. Toisaalta monet mielenfilosofit ovat hylänneet muista syistä ajatuksen, että uskomuksilla ja haluilla olisi kausaalista voimaa. Lause on mielekäs. ⇒ Lause ilmaisee proposition. Jne. Lause ”Juhani rakastaa Venlaa” ilmaisee proposition, että Juhani rakastaa Venlaa. Eikö mieletön lause voida selittää samalla tavalla mielekkääksi? Lause ”Körk est dono” ilmaisee proposition, että Körk est dono. Monet filosofit ovat joka tapauksessa kokeneet propositiot ongelmallisiksi ja etsineet niille vaihtoehtoja. Tutkitaan näitä selvittääksemme, tulemmeko toimeen ilman propositioita.

9 Mielekäs/mieletön ”Senaatintorilla on tänään paljon turisteja.”
”Vihreät ideat nukkuvat raivokkaasti.” ”Aineellisen maailman olemassaolo riippuu Jumalasta.” ”Aineellinen kappale ei muodostu pelkästään ominaisuuksista, vaan pitää olla jokin (substanssi, substraatti), jolla on nuo ominaisuudet.” ”Kaikki kokemukseni ovat ilkeän demonin synnyttä-miä, minkä takia uskomukseni ulkomaailmasta ovat epätosia.” ”Tappaminen on väärin.” ”Picasso on huono taiteilija.” 1 on selvästi mielekäs. 2 näyttää mielettömältä, vaikka se muodostuu mielekkäistä sanoista ja sen on kieliopillisesti oikein muodostettu. Voisi väittää, ettei propositioteoria pysty selittämään tätä eroa: molemmat näyttävät ilmaisevan proposition. Jotkut filosofit ovat ehdottaneet, että 1 on mielekäs, koska se voidaan osoittaa todeksi tai epätodeksi eli verifioida tai falsifioida (todentaa tai kumota). Se on ainakin periaatteessa mahdollista tietää todeksi, jos se on tosi (ja epätodeksi, jos se on epätosi). Sen sijaan ei ole mitään keinoa osoittaa 2:ta todeksi tai epätodeksi. Se on siis tämän todennettavuus- tai tiedettävyys-kriteerin mukaan mieletön. Ymmärrämme 1:n (merkityksen), koska tiedämme, miten se voitaisiin osoittaa todeksi, mutta meillä ei ole hajuakaan siitä, miten 2 voitaisiin osoittaa todeksi. He ovat myös ajatelleet, että monet muut lauseet, jotka näyttävät täysin mielekkäiltä, ovat saman kriteerin perusteella mielettömiä. Monet näistä ovat lauseita, joiden totuudesta ihmiset ovat vuosisatoja ja jopa –tuhansia kiistelleet. Sellaisia ovat monet uskonnon ja teologian, metafysiikan, tieto-opin sekä etiikan ja estetiikan lauseet. Meillä ei näytä olevan mitään keinoa ratkaista, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Todennettavuus-kriteerin mukaan kiistakysymykset ovat näennäisiä: niihin ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Positiivinen puoli asiassa on se, että nämä näennäiskysymykset voidaan lopulta panna syrjään ja keskittyä aitoihin kysymyksiin, joihin on mahdollista löytää vastaukset.

10 Empiristiset teoriat (verifikationismi)
Klassinen brittiempirismi (Locke, Berkeley, Hume): Mielekkäät sanat ilmaisevat ideoita, jotka on johdettu kokemuksesta. Jollei tällaista kokemusta voida jäljittää, sanaa on käytetty vailla merkitystä. Looginen positivismi (empirismi) (Wienin piiri: Schlick, Carnap, Neurath, ): Lause on mielekäs, jos se voidaan todentaa tai kumota kokemuksen perusteella. Tällaista kantaa mielekkyydestä kutsutaan verifikationismiksi: mielekkäät lauseet ovat sellaisia, jotka on ainakin periaatteessa mahdollista osoittaa tosiksi tai epätosiksi. Sen puolustajat ovat tyypillisesti olleet empiristejä: mielekkäät lauseet pitää pystyä todentamaan tai kumoamaan aistikokemuksen perusteella. Esim. brittiempiristit, amerikkalaiset pragmatistit (erit. William James), Wittgenstein ja loogiset positivistit. Klassiset brittiempiristit Locke, Berkeley ja Hume sovelsivat mielekkyyskriteeriä sanoihin. He julistivat sen takia monet teologiset, filosofiset ilmaukset mielettömiksi. Berkeley hylkäsi sen takia aineen eli materian (aineellisen substanssi) käsitteen. Hume teki saman mielelle tai sielulle (mentaaliselle substanssille). Kummastakaan substanssista meillä ei ole minkäänlaisia kokemuksia. Todellisuus muodostui heille ideoista ja vaikutelmista (Berkeley hyväksyi kuitenkin myös Jumalan). Wienissä maailmansotien välillä syntynyt looginen positivismi lahti liikkeelle lauseiden mielekkyydestä ja merkityksestä. Keskitytään hiukan tarkemmin heidän käsityksiinsä.

11 Looginen positivismi Mielekkyyskriteeri: Lause on mielekäs, joj
se on analyyttisesti tosi tai epätosi tai se on osoitettavissa todeksi tai epätodeksi kokemuksen perusteella (sille voidaan määrittää kokemukset, jotka todentaisivat tai kumoisivat sen). Merkitysteoria: Lauseen merkitys on sen todentamisen tai kumoamisen menetelmä; ts. lauseen merkityksen määrittävät ne kokemukset, jotka osoittaisivat sen todeksi tai epätodeksi. Loogisten positivistien keskeinen pyrkimys oli muotoilla mielekkyyskriteeri, jolla mielekkäät lauseet voidaan erottaa mielettömistä. Empiirinen todennattavuus ei ollut heille kuitenkaan välttämätöntä mielekkyydelle, koska on myös mielekkäitä lauseita, joita ei voida näin todentaa: Analyyttisesti todet tai epätodet lauseet ovat sellaisia, joiden totuus perustuu pelkästään sisältämiensä sanojen merkitykseen. Niillä ei ole mitään kokemusta koskevia seurauksia, eikä niiden totuus siten riipu siitä, mitä maailmassa tapahtuu (tässä mielessä tyhjiä tai triviaaleja). Analyyttisyys pelastaa logiikan ja matematiikan mielekkyyden piiriin: logiikan ja matematiikan lauseet ovat heidän mukaansa analyyttisesti tosia. Ne voidaan tietää tosiksi merkitystensä perusteella. Muut mielekkäät lauseet on voitava periaatteessa tietää tosiksi kokemuksen perusteella. Tiedollinen merkitysteoria: mielekkyyden ehto on tiedettävyys joko merkityksen tai kokemuksen perusteella. Lauseet, joita ei ole mahdollista tietää tosiksi kummallakaan tavalla, ovat mielettömiä. Keskeinen ongelma oli muotoilla se tavalla, joka tekisi tieteen lauseet mielekkäiksi ja teologian, metafysiikan ja etiikan lauseet mielettömiksi. Näin muotoiltuna se osoittautui liian vahvaksi. Edes tieteen lauseita ei voida osoittaa sitovasti tosiksi tai epätosiksi. Esim. yleisiä lakeja ei voi sitovasti todentaa. Tämä vaatisi kaikkien maailman objektien tutkimista, mikä on mahdotonta. Heikennetyn ehdon mukaan riittää, että kokemukset antavat induktiivista tukea lauseen totuudelle tai epätotuudelle. Kriteeriä ei kuitenkaan koskaan onnistuttu muotoilemaan tyydyttävällä tavalla. Itse merkitysteoriaan kiinnitettiin vähemmän huomiota.

12 Ongelmia Teoria soveltuu vain (deskriptiivisiin) tosiasialauseisiin. Entä muut lauseet? Positivistit myönsivät tarkastelevansa vain kognitiivista merkitystä (lauseita, jotka ilmaisevat tosiasiaväitteitä). Uskonnon, etiikan ja estetiikan lauseilla on emotiivinen merkitys (ilmaisevat puhujan tunteita). Entä kysymykset, käskyt, pyynnöt yms. Jotta voisimme tietää, mikä todentaisi lauseen, meidän täytyy ensin ymmärtää, mitä lause sanoo (mikä on sen merkitys). Merkitys tulee ennen todentamista (testaamista). Kriteeri ei ole itse analyyttinen eikä empiirisesti todennettavissa (se on siis mieletön). 1. Jyrkkä ero deskriptiivisen ja arvottavan (normatiivisen) puheen välillä. Vaikka arvolauseilla ei ole kognitiivista merkitystä, niillä on emotiivinen merkitys. Merkitysteorian kannalta vastaus on epätyydyttävä: sen pitäisi pystyä antamaan merkitys kaikille lauseille. 3. Se ei ole analyyttinen, koska voimme ymmärtää, mitä mielekkyys on ja mitä todennettavuus on, ymmärtämättä silti, että ne ovat sama asia. On myös epäselvää, minkä kokemusten perusteella se voitaisiin todentaa. Ainakin pitäisi pystyä erottamaan mielekkäät lauseet epämielekkäistä nojaamatta todennettavuuteen. ⇒ ongelma 2.

13 Lisää ongelmia Havaintolauseet voidaan todentaa suoraan vertaamalla niitä havaintoihin. Teoreettisten lauseiden yhteys havaintolauseisiin on analyyttinen (reduktionismi). T ≡ H1 ja H2 ja ja Hn (analyyttinen totuus) Havaintolauseet koskevat yksityisiä aistikokemuksia. ⇒ fenomenalismi Havaintolauset koskevat julkisia havaittavia objekteja. ⇒ fysikalismi, behaviorismi Koska teoreettisten lauseiden yhteys havaintolauseisiin on analyyttinen, se voidaan tietää merkitysten perusteella. Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä, että jokainen mielekäs teoreettinen lause on synonyyminen havaintolauseiden konjunktion kanssa. Teoreettinen lause voidaan siis ”todentaa” eli konfirmoida todentamalla suuri joukko havaintolauseita. Koska näitä havaintolauseita on rajattomasti, emme voi sitovasti todentaa teoreettisia lauseita. Voimme vain saada niille induktiivista tukea. Alkuvaiheessa positivistit ajattelivat, että havaintolauseet koskevat kunkin yksityisiä aistikokemuksia. Seurauksena oli fenomenalismi, jonka mukaan kaikki mielekkäät lauseet koskevat itse asiassa kokemusta. Todellisuus voidaan rakentaa kokemuksista. Myöhemmin he kokivat ongelmalliseksi sen, että tiede perustuisi yksityiseen (subjektiiviseen) evidenssiin, ja hyväksyivät kannan, jonka mukaan havaintolauseet koskevatkin julkisesti havaittavia objekteja ja niiden ominaisuuksia. Seurauksena oli fysikalismi, jonka mukaan kaikki mielekkäät lauseet koskevat fysikaalisia objekteja ja tapahtumia. Tällöin puhe muiden ihmisten mielentiloista onkin itse asiassa puhetta heidän käyttäytymisestään. Todellisuus rakentuu fysikaalisista objekteista ja tapahtumista. Seurauksena oli siis varsin radikaaleja ja epäuskottavia metafyysisiä oppeja. Onko uskottavaa, että metafyysiset kysymykset voidaan ratkaista kielifilosofialla. Fysikalismia koskeva teknisempi ongelma oli havaintolauseiden ja teoreettisten lauseiden erottaminen toisistaan. Lasketaanko havaittaviin objekteihin sellaiset, jotka voidaan havaita erilaisin instrumentein (silmälasit, (elektroni)mikroskooppi, kaukoputki)? Lisäksi se, mikä lasketaan havaittavaksi, tuntuu olevan teorioista riippuvaista.

14 Suuri ongelma W. V. O. Quine ”Two Dogmas of Empiricism” (1951) – suom. Raatikainen. Eroa analyyttisten ja synteettisten (empiiristen) totuuksien välille ei voida vetää. Teoreettisia lauseita ei voida palauttaa (kääntää) havaintolauseiksi. Yksittäisillä teoreettisilla lauseilla ei ole lainkaan havaintoja koskevia seurauksia. ⇒ Holismi: Empiirisen mielekkyyden yksikkö on tiede kokonaisuudessaan. Yksittäiset teoreettiset lauseet ovat mielettömiä!! Amerikkalainen W. V. Quine pyrki artikkelissaan kumoamaan kaksi loogisen positivismin keskeistä oppia: (1) että mielekkäät lauseet voidaan jakaa analyyttisiin ja synteettisiin (eli empiirisesti testattaviin) ja (2) teoreettiset lauseet voidaan redusoida tai kääntää havaintolauseiksi. 1. teesinsä puolesta Quine esittää joukon vaikeatajuisia ja ei kovin uskottavia argumentteja, mutta 2. teesinsä hän osoittaa kiistatta todeksi, ja tämä yksin riittää romuttamaan koko positivistisen ohjelman. Positivistien reduktionismin dogmi sanoi, että jokainen mielekäs teoreettinen lause voidaan kääntää havaintolauseiden konjunktioksi. Tällöin jokaisen näistä havaintolauseista pitäisi seurata loogisesti (analyyttisesti) tuosta teoreettisesta lauseesta. Yhdelläkään teoreettisella lauseella ei kuitenkaan ole tällaisia seurauksia, vaan ainoastaan useiden tällaisten lauseiden konjunktiolla. Havaintoja koskevat ennusteen seuraavat hypoteesista vain yhdessä apuoletusten kanssa. Quinen mukaan tarvitaan koko tiede, matematiikka ja logiikka mukaan lukien. Quine on siis valmis hyväksymään verifikationismin seurauksen, että yksittäisiltä lauseilta puuttuu merkitys, ennemmin kuin hylkäämään verifikationismin. Quine menee holismissaan liian pitkälle, mutta perusväitteessään hän on varmasti oikeassa. Edes yksinkertaisilla ulkomaailmaa koskevilla lauseilla ei ole yksin kokemusta koskevia seurauksia (kuten fenomenalismi olettaa): Lauseesta ”Edessäni on punainen omena” ei seuraa lause ”Minulla on punaisen aistimus”. Minähän voin olla värisokea. Huone voi olla pimeä. Kokemuslause seuraa, vain jos oletamme, että havainto-olosuhteet ovat tietynlaiset. Tarvitaan siis muita havainto-olosuhteita koskevia lauseita, ja nämä lauseet koskevat itse ulkomaailmaa. MOT

15 Merkitys ja käyttö Ludwig Wittgenstein, Philosophische Untersuchungen (1953) Lauseen merkitys ei ole abstrakti olio vaan lauseen rooli sääntöjen ohjaamassa sosiaalisessa käytännössä. Ymmärrämme lauseen merkityksen, kun osaamme käyttää sitä jossakin tällaisessa käytännössä. ”Terve”, ”Kiitos”, ”Aamen”, ”Anteeksi”, ”Oho”, . . . ”Kuutio”, ”Laatta” ja ”Pilari” Wittgenstein oli tyytymätön nuoruuden teokseensa Tractatus Logico-Philosophicus, johon myös positivistit nojasivat. Siinä hän oli kannattanut referentiaalista merkitysteoriaa. Hän muutti radikaalisti mieltään ns. myöhäisfilosofiassaan. Uudessa näkemyksessään hän hylkää sekä referentiaalisen merkitysteorian että propositio- ja olioteorian. Merkityksessä on kysymys ilmauksen roolista sosiaalisessa toiminnassa. Kieli on jotakin mitä käytetään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sitä pitää tutkia näissä käyttötilanteissa. Filosofiset tutkimukset ovat täynnä lyhyitä kuvauksia erilaisista kielenkäyttötilanteista. Hän ei edes pyri antamaan mitään systemaattista merkitysteoriaa. Hän ajattelee päinvastoin, ettei tällaista teoriaa voi olla. Wittgensteinille kieli on ikään kuin peli, jota pelataan tiettyjen sääntöjen mukaan, kuten jalkapallo tai shakki. Kielellisen ilmauksen merkitys muodostuu julkilausumattomista säännöistä, jotka ohjaavat tätä peliä. Hän kutsui kirjassa kuvaamiaan yksinkertaisia kielenkäyttötilanteita kielipeleiksi. On vaikea nähdä, miten näiden ilmausten merkitys voisi olla referentti. Ne eivät tunnut viittaavan mihinkään. Ymmärrämme ne kuitenkin, kun ymmärrämme niiden tehtävän jossakin sosiaalisessa tilanteessa. Wittgenstein kuvaa yksinkertaista kielipeliä rakentajan ja apumiehen välillä. Siinä on vain kolme sanaa (yksisanaista lausetta) ”Kuutio”, ”Laatta” ja ”Pilari”. Kun rakentaja huutaa ”Kuutio!”, apumies tuo kuution jne. Voisi luulla, että näiden sanojen merkitys on se, mihin ne viittaavat, mutta tämä on Wittgensteinin mukaan väärinkäsitys. Sanat liittyvät noihin esineisiin, mutta niiden tehtävä ei ole viitata vaan saada aikaan asianmukaista toimintaa: sen, että apumies tuo rakentajalle tietynmuotoisen rakennuspalikan.

16 Ongelmia Maassa ja kaksoismaassa ovat täysin samat sosiaaliset käytännöt, kuitenkin sanan ”vesi” merkitys on erilainen. On mahdollista oppia käyttämään ilmausta sosiaalisessa käytännössä ymmärtämättä sitä. Tavalliset pelit ovat sääntöjen ohjaamia sosiaalisia käytäntöjä, mutta siirrot eivät merkitse mitään. ”Katainen ja Stub suutelivat toisiaan budjettiriihessä, minkä jälkeen Arhinmäki heilutti sateenkaarilippua.” 2. Lycanin oppilas kävi ranskalaisen vierailevan opettajan fenomenologian kurssin ja oppi asiaankuuluvan jargonin niin hyvin, että sai kurssista parhaan arvosanan, muttei ymmärtänyt mitään. Amerikkalainen fyysikko Alan Sokal kirjoitti postmodernia kirjoitustapaa jäljittelevän artikkelin, jossa hän sovelsi tahallaan väärin luonnontieteellisiä käsitteitä, antoi sille vaikeaselkoisen nimen ”Rajoja ylittämässä: Kohti kvanttigravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa” ja tarjosi sitä sitten postmoderniin lehteen Social Text. Artikkeli hyväksyttiin. Samaan aikaan hän julkaisi muualla jutun, jossa kertoi artikkelin olevan pelkkää puppua. Hän siis käytti kieltä tiettyjen postmodernien käytäntöjen mukaan mutta ei itsekään ymmärtänyt tekstiä. 3. Miten siis merkitys voisi syntyä tällaisista käytännöistä? 4. Lähdimme kurssin alussa liikkeelle tuosta lauseesta, joka kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut aikaisemmin, kaikki kuitenkin ymmärsimme sen merkityksen. Mikä on sen sosiaalinen rooli? Wittgensteinin kielipeleissä käyttö liittyy kokonaisiin lauseisiin. Näkemys voi soveltua hyvin yksinkertaisiin yksisanaisiin lauseisiin, mutta vähänkin monimutkaisemmat lauseet tulevat ongelmallisiksi. Selitimme lauseen ymmärtämisen kompositionalisuudella: ymmärrämme sanat ja rakennamme lauseen merkityksen sanojen merkityksestä. Lauseen merkitys ei siis voi riippua pelkästään sen sosiaalisesta roolista; se riippuu myös lauseen sisäisestä rakenteesta ja sanojen merkityksestä. W:n näkemys saattaa soveltua yksinkertaisiin käskyihin, mutta näyttää siltä, että vähänkin monimutkaisempia lauseita, joita käytetään sanomaan tai väittämään jotakin, on vaikea jollei mahdoton selittää käyttösemantiikan perusteella.

17 Inferentialismi Wilfrid Sellars, ”Some Reflections on Language Games” (1963) Robert Brandom, ”Making It Explicit” (1994) Väitelauseen merkitys (propositionaalinen sisältö) on sen rooli päättelyssä. Päättely ymmärretään tässä sosiaaliseksi käytännöksi – perusteiden pyytämisen ja antamisen käytännöksi. On olemassa yksi hyvä yritys kehittää Wittgensteinin ideoita kokonaiseksi merkitysteoriaksi. Keskeisenä ongelmana oli selittää lauseiden – väitelauseiden - propositionaalinen sisältö. Inferentialismin mukaan tämän määrää lauseen rooli päättelyssä: Mitä lauseesta on sallittua päätellä ja mitä perusteita sille itselleen on hyväksyttyä esittää. (Loogisten konnektiivien merkitys on luontevaa selittää näin, mutta muualla asiat menevät monimutkaisiksi.) Sopii Wittgensteinin pirtaan, koska propositionaalinen sisältö selitetään ilman referenssin ja representaation käsitteitä. Tämä on jännittävää, mutta ei mennä sinne. Voiko kielen kyvyn esittää todellisuutta todella selittää (korvata) päättelyllä?

18 Psykologiset teoriat Merkitys selitetään puhujan mielentilojen, erityisesti kommunikatiivisten intentioiden, perusteella. Paul Grice, ”Meaning” (1957) – suom. Raatikainen (1997). Psykologisissa teorioissa yritetään selittää merkitys psykologisin termein. Semantiikka palautuu (redusoituu) psykologiaan. Tämä on siinä mielessä uskottavaa, että itsessään sanat ja lauseet ovat pelkkiä ääniä ja musteläiskiä. Ne saavat merkityksen vasta, kun ihmiset käyttävät niitä kommunikaatiossa. Tämä kielenkäyttö on intentionaalista toimintaa, jonka tarkoitus on saada aikaan jokin vaikutus kuulijoissa tai lukijoissa. Näyttäisi siltä, että merkitys voitaisiin selittää puhujan kommunikatiivisten intentioiden perusteella. Grice erottaa toisistaan lauseen tai ilmauksen merkityksen ja puhujan merkityksen.

19 Merkitys Nuo pilkut merkitsevät (tarkoittavat) tuhkarokkoa.
Luonnollinen merkitys Siitä, että x merkitsee (tarkoittaa) että p, seuraa, että p. Ei voida sanoa, että joku tarkoitti x:llä että p. Nuo kolme kellonsoittoa merkitsevät (tarkoittavat), että bussi on täynnä. Ei-luonnollinen merkitys Siitä, että x merkitsee (tarkoittaa) että p, ei seuraa, että p. Voidaan sanoa, että joku tarkoitti x:llä että p. Luonnollisessa sanan ”merkitys” merkityksessä ei voi olla, että pilkut merkitsevät tuhkarokkoa mutta potilaalla ei ole tuhkarokkoa. Ei voida myöskään sanoa, että joku tarkoitti pilkuilla, että potilaalla on tuhkarokko. Ei-luonnollisessa sanan merkityksessä voi olla, että kolme kellonsoittoa merkitsee että bussi on täynnä, vaikka bussi ei ole täynnä. Voidaan myös sanoa, että joku (rahastaja) tarkoitti kolmella kellon soitolla, että bussi on täynnä. Ns. informaatiosemantiikka yrittää selittää ei-luonnollisen merkityksen luonnollisen merkityksen avulla (esim. Dretske). Grice ei itse ryhdy tähän, mutta on saattanut rohkaista sitä. Gricen tarkoitus on analysoida ei-luonnollista merkitystä. Tästä on kysymys myös kielellisten ilmausten merkityksessä. Hän lähtee liikkeelle tärkeästä erottelusta ilmauksen merkityksen ja puhujan merkityksen välillä..

20 Ilmauksen merkitys ja puhujan merkitys
Lauseen merkitys = merkitys, joka lauseella on kielessä, riippumatta siitä, miten sitä käytetään eri tilanteissa. Kielellinen merkitys, konventionaalinen merkitys Puhujan merkitys = merkitys, jonka puhuja tarkoittaa (aikoo) välittää kuulijoilleen jossakin tilanteessa. Gricen projekti: (1) Lauseen merkitys palautuu puhujan merkitykseen. (2) Puhujan merkitys palautuu puhujan mentaalisiin tiloihin, erityisesti tietyn tyyppisiin intentioihin. Tämä Gricen erottelu tuli jo esiin Kripken Donnellan-kritiikissä: Oikeudenkäynnin katsoja esitti lauseen ”Smithin murhaaja on mielenvikainen”. Lauseen kielellinen merkitys on se, että Smithin murhaaja, kuka tahansa hän onkin, on mielenvikainen, mutta katsojan tarkoittama puhujan merkitys on, että syytetyn aitiossa istuva Jones on mielenvikainen (vaikka hän ei ole murhaaja). Lauseen merkitys ja puhujan merkitys eroavat siis usein tosistaan. Esim. ironia on sitä, että sanotaan jotakin mutta tarkoitetaan päinvastaista. Kun kysyn puhujalta ”Mitä tarkoitat?”, kysymys on puhujan merkityksestä, ei lauseen merkityksestä, joka on yleensä itsestään selvä. Esim. Sotkamo ei ole Helsinki. Mitä tarkoitat? Sitä, ettei voi odottaa, että ruoka olisi täkäläisessä ravintolassa yhtä hyvää kuin Helsingissä.

21 Puhujan merkitys S tarkoittaa x:llä että p, joj S:n aikomuksena (intentiona) lausuessaan (tuottaessaan) x:n on, että hänen yleisönsä muodostaa uskomuksen että p, hänen yleisönsä tunnistaa tuon aikomuksen, hänen yleisönsä muodostaa uskomuksen että p ainakin osittain sen perusteella, että se tunnistaa tuon aikomuksen. Käytän sanan ”mean” vastineena suomen samaa ”tarkoittaa” ja sanan ”intend” vastineena ”aikoa”. (Suomessa voisi molemmissa tapauksissa käyttää sanaa ”tarkoittaa”, mutta yritetään pitää asiat erillään.) ”Lausumalla” (”utterance”) Grice tarkoittaa mitä tahansa, jolla voi olla ei-luonnollinen merkitys. S:n aikomus eli intentio on saada yleisönsä uskomaan että p (vakuuttaa yleisö). Tämä ei kuitenkaan riitä: Voisin jättää Jonesin nenäliinan lähelle murhapaikkaa saadakseni poliisin uskomaan, että Jones on murhaaja, mutta emme halua sanoa, että nenäliinan tai nenäliinan jättämisen merkitys olisi se, että Jones on murhaaja. Voimme tehdä monia asioita saadaksemme jonkun uskomaan jotakin, mutta kaikissa tällaisissa tapauksissa ei ole kysymys kielellisestä kommunikaatiosta. Tämä ehto ei täyty edellisessä tapauksessa. Tässä täyttyy: Herodes näytti Salomelle Johannes Kastajan päätä. Herodeksen aikomus oli epäilemättä saada Salome uskomaan, että Johannes Kastaja on kuollut, mutta myös saada Salome tunnistamaan tämä hänen aikomuksensa. Tässäkään ei kuitenkaan ole kysymys siitä, että Johannes Kastajan pään näyttämisellä olisi se merkitys, että Johannes Kastaja on kuollut. Tämä ehto ei täyty, koska Salome ei usko Herodeksen intention tunnistamisen perusteella, että Johannes Kastaja on kuollut, vaan sen perusteella, että hän näkee Johannes Kastajan pään. Puhujan merkitys palautuu siis melko monimutkaiseksi sarjaksi aikomuksia eli intentioita.

22 Ongelma: Ehdot liian vaativat
Puhujan merkitys ei aina vaadi yleisöä. Grice: yksinpuhuja suuntaa puheensa hypoteettiselle tai mahdolliselle yleisölle. Vaikka yleisö olisi olemassa, aina aikomukseni ei ole saada sitä uskomaan jotakin pelkästään aikomukseni tunnistamisen perusteella. argumentointi On olemassa vastaesimerkkejä, jotka osoittavat, että ehdot ovat liian vaativat (eivät välttämättömiä puhujan merkitykselle). Voin hyvin puhua itsekseni. Gricen mukaan aikomukseni on tällöin se, että jos joku kuulisi puheeni, hän uskoisi, mitä sanon. Esim. esittäessäni argumentin jonkin johtopäätöksen puolesta, aikomukseni ei ole saada yleisöä uskomaan johtopäätöstä pelkästään sen perusteella, että he tunnistavat aikomukseni saada heidät uskomaan johtopäätökseen. Haluan, että he uskovat johtopäätöksen esittämieni premissien tai perusteiden takia. Esim. kun vastaatte tentissä kysymyksiini, aikomuksenne ei varmaankaan ole saada minua uskomaan vastauksiinne. Jos ne ovat oikeat vastaukset, oletettavasti minä jo uskon niihin. Grice ehdottaa 1. ehdon korjausta: puhujan tarkoitus on saada yleisö uskomaan pelkästään se, että hän, puhuja, uskoo että p. Hoitaa tenttitapauksen. Aikomuksenne on saada minut uskomaan, että myös te uskotte oikeisiin vastauksiin. Ei auta argumenttitapauksessa: Aikomukseni on nimenomaan saada teidät uskomaan johtopäätökseen. Erilaisia korjauksia on ehdotettu, mutta ei mennä niihin (ks. Lycan).

23 Ongelma: ehdot liian löysät
Amerikkalainen sotilas yrittää saada hänet vanginneet italialaiset sotilaat uskomaan, että hän on saksalainen sanomalla: ”Kennst du das Land wo die Zitronen blühen?” Puhujan merkitys tulee liian halvalla: kuka tahansa voi tarkoittaa mitä tahansa millä tahansa lauseella. Lauseen kielellinen (konventionaalinen) merkitys rajoittaa sitä, mitä puhujat voivat tarkoittaa lauseella. On olemassa myös vastaesimerkkejä, jotka osoittavat, että ehdot ovat liian löysät (eivät riittävät puhujan merkitykselle). Amerikkalainen sotilas osaa kuitenkin vain yhden lauseen saksaa, ja toivoo, etteivät italialaiset osaisi lainkaan saksaa. Hän esittää tämän ainoan lauseen, joka siis tarkoittaa suomeksi, tunnetko maan, missä sitruunapuut kukkivat. Hänen aikomuksensa on saada italialaiset uskomaan, että hän on saksalainen upseeri, ja myös uskomaan tämän tunnistamalla hänen aikomuksensa. Tuntuu kuitenkin selvältä, että hän ei tarkoita tällä saksan kielen lauseella, että hän on saksalainen upseeri. Hän ei edes ymmärrä lauseen merkitystä. Jollei lauseen kielellinen merkitys millään tavalla rajoittaisi sitä, mitä puhuja voi lauseella tarkoittaa, voi olla vaikea nähdä, miten kuulijat pystyvät ymmärtämään puhujan tarkoitusta.

24 Lauseen merkitys Lauseen merkitys on jotain sellaista, mitä puhujat yleensä lauseella tarkoittavat. Ongelmia: Puhujan merkitys riippuu itse lauseen merkityksestä. ⇒ Kehäisyys? Myös lauseet, joita ei ole koskaan lausuttu, ja täysin uudet lauseet voivat olla mielekkäitä, vaikka kukaan ei ole niillä (aiemmin) tarkoittanut mitään. Gricen ohjelman mukaan lauseen merkitys analysoidaan puhujan merkityksen perusteella (palautuu puhujan merkitykseen). Näimme edellä, että lauseen merkitys rajoittaa sitä, mitä puhujat voivat lauseella tarkoittaa. Mutta jos puhujan merkitys riippuu lauseen merkityksestä, voi olla vaikeaa tai mahdotonta selittää lauseen merkitystä tyhjentävästä puhujan merkityksen avulla. Kehäisyyden vaara. Kielen kompositionaalisuus selittää sen, että ymmärrämme vaivatta täysin uusia ja lausumatta jääneitä lauseita. Niiden merkitystä on vaikea selittää puhujan merkityksen avulla, koska kukaan ei ole niillä tarkoittanut mitään. Seuraava merkitysteoria ottaa kompositionaalisuuden teorian lähtökohdaksi.

25 Totuusehtoteoriat Lause on mielekäs, joj sillä on totuusehdot (on olemassa olosuhteet, joissa se olisi tosi). Lauseen merkityksen ymmärtäminen on sen ymmärtämistä, missä olosuhteissa se olisi tosi. Kaksi lausetta ovat synonyymisiä, joj ne ovat tosia samoissa olosuhteissa. Jne. Vaikka Gricen ohjelma onnistuisikin, se ei auta korvaamaan tarvetta vedota propositioihin: se palauttaisi lauseiden merkityksen intentioihin ja uskomuksiiin, jotka ovat itse propositionaalisia asenteita. Jos propositiot joudutaan olettamaan näiden asenteiden kohteiksi, miksemme saman tien hyväksyisi propositioita lauseiden merkitykseksi. Totuusehtoteoriat korvaavat propositiot totuusehdoilla ja liittävät nämä ehdot (propositioiden sijasta) suoraan lauseisiin. Niissä lauseen merkitys samaistetaan totuusehtoihin: ymmärrämme lauseen merkityksen, kun ymmärrämme, missä olosuhteissa se olisi tosi.

26 Davidsonin ohjelma Donald Davidson, ”Truth and Meaning” (1967) – suom. Raatikainen (1997). Lähtökohtana 2 vaatimusta: Merkitysteorian tulee kertoa, mikä määrää yksittäisen lauseen merkityksen. Merkitysteorian tulee selittää kykymme ymmärtää rajattoman määrän uusia lauseita. Vaatimukset täyttävän teorian täytyy olla kompositionaalinen. Sellainen saadaan soveltamalla Tarskin formaalisille kielille tarkoitettua totuusmääritelmää luonnollisiin kieliin.

27 Tarskilainen totuusteoria
Aksioomat: Nimi ”Sokrates” viittaa Sokrateehen. Predikaatti ”viisas” soveltuu viisaisiin olioihin. Sääntö: Lause ”Pn” on tosi, joj ”n” viittaa olioon, joka kuuluu niiden olioiden luokkaan, joihin ”P” soveltuu. Teoreema (T): Lause ”Sokrates on viisas” on tosi suomen kielessä, joj Sokrates on viisas (Sokrates kuuluu viisaiden olioiden luokkaan). Negaatiosääntö: Lause muotoa ”ei-A” on tosi, joj ”A” ei ole tosi. Konjunktiosääntö: Lause muotoa ”A ja B” on tosi, joj ”A” on tosi ja ”B” on tosi. Davidsonin mukaan paras tapa toteuttaa tällainen merkitysteoria on soveltaa Tarskin formaalisille kielille tarkoitettua aksiomaattista totuusteoriaa luonnollisiin kieliin. Tällaisen teorian aksioomat määräävät referentit kielen primitiivisille yksilötermeille ja predikaateille, ja säännöt kertovat, miten nämä referentit määräävät lauseiden totuusehdot. Otetaan esimerkiksi pieni suomen kielen fragmentti, jossa on vain yksi yksilötermi ja yksi predikaatti. Teorian aksioomat antavat referentit kielen nimelle ja predikaatille. Sääntö kertoo, miten kielen lauseiden totuusehdot saadaan näistä referenteistä (miten lauseiden muotoa ”Pn” totuusehdot saadaan ”P”:n ja ”n”:n refereinteistä. Aksioomista voidaan sääntöjen avulla johtaa teoreemat, jotka antavat totuusehdot kullekin kielen lauseelle. Lisäksi on sääntöjä siitä, miten yksinkertaisten lauseiden totuusehdot määräävät kompleksisten lauseiden totuusehdot, esim. konjunktio. Oletetaan nyt, että laajennamme teorian aksioomia ja sääntöjä niin, että saamme vastaavanlaisen teoreeman suomen kielen kaikille lauseille. Teoria siis antaa totuusehdot kaikille suomen kielen lauseille. Tällöin meillä on tarskilainen totuusteoria suomen kielelle. Tarskin idea oli, että tällainen teoria määrittelee totuuspredikaatin ”tosi” suomen kielelle. Davidson ajattelee, että se antaa merkitysteorian suomen kielelle. Miksi tämä olisi merkitysteoria? Eihän siinä puhuta lainkaan merkityksestä. Davidson vastaa, että tällaisen totuusteorian tietäminen riittää kielen ymmärtämiseen. Mitään muuta ei tarvita. Se myös täyttää Davidsonin 2 vaatimusta: äärellinen määrä aksioomia ja sääntöjä määrää potentiaalisesti äärettömälle määrälle suomen kielen lauseita totuusehdot, ja näiden aksioominen ja sääntöjen tunteminen selittää, miten pystymme ymmärtämään potentiaalisesti äärettömän määrän lauseita. Jos siis Davidson on oikeassa, riittävä merkitysteoria jollekin kielelle on muodoltaan tällainen tarskilainen totuusteoria. Plussana on vielä se, että teoria on puhtaasti referentiaalinen (ekstensionaalinen): Outoja mieliä ja propositioita ei tarvita.

28 Radikaalitulkinta (T) Lause ”Lumi on valkoista” on tosi suomen kielessä, joj lumi on valkoista. (T) Lause ”Snow is white” on tosi englannin kielessä, joj lumi on valkoista. Radikaalitulkitsija joutuu olettamaan, että vieraan kielen puhujat ovat rationaalisia ja että heidän uskomuksensa ovat suureksi osaksi tosia (suopeusperiaate, the Principle of Charity). Davidsonin mukaan hänen merkitysteoriansa on empiirinen teoria, jonka tarkoitus on selittää, miten luonnollinen kieli toimii. Sitä voidaan testata vertaamalla sen seurauksia tosiasioihin. Näitä seurauksia ovat juuri teorian teoreemat eli T-lauseet. Teoreemat (T-lauseet), jotka antavat totuusehdot kielen lauseille, ovat siis kontingentisti tosia (jos tosia). Kyseessä on materiaalinen ekvivalenssi. Ne ovat empiirisiä lauseita jonkin kielen lauseiden totuusehdoista. Ne siis tarvitsevat tuekseen kokemusperäistä evidenssiä. Esimerkkilause tuntuu triviaalilta, mutta tämä johtuu tietysti siitä, että se on ilmaistu samalla kielellä kuin kohteena olevan kieli (metakielenä ja objektikielenä on suomen kieli). On luonnollista, että meillä suomen kielen puhujilla on tietoa suomen kielen lauseiden totuusehdoista. Se, mikä ei ole triviaalia, on löytää aksioomat ja säännöt joista nämä totuusehdot seuraavat. Davidson korostaa myös, että meidän pitää pystyä rakentamaan merkitysteoria myös vieraille kielille. Tällöin teorian empiirinen testi on kaikkea muuta kuin triviaali. Metodologisena lähtökohtana on tilanne, jossa vieraan kielen tulkitsija ei etukäteen tiedä mitään kielen ilmausten merkityksestä ja kielen puhujien uskomuksista, haluista ynnä muista propositionaalisista asenteista. Hänen evidenssinsä muodostuu kielen puhujien havaittavasta käyttäytymisestä. Hänen pitää pystyä samanaikaisesti tulkitseman sekä puhujien uskomuksia että heidän lauseitaan julkisen käyttäytymisen perusteella. Davidsonin mukaan tällä metodologialla on kiinnostavia filosofisia seurauksia: (1) Käsitteellinen relativismi on epätosi (vaihtoehtoisia käsitejärjestelmiä ei voi olla, koska radikaalitulkinta ei tavoita niitä. (2) Karteesiset skeptiset hypoteesit eivät voi olla tosia, koska suuren osan uskomuksistamme täytyy olla tosia. Edes kaikki tietävä tulkitsija ei pystyisi tulkitsemaan meitä, jollei näin olisi. Taustalla on Davidsonin oletus, että merkityksessä ei voi olla mitään sellaista, mikä ei ilmene julkisessa käyttäytymisessä. Merkitys on julkista ja sosiaalista. Miten kielen oppiminen olisi muuten mahdollista?

29 Ongelmia Teoria soveltuu vain (deskriptiivisiin) tosiasialauseisiin. Entä muut lauseet? Vastaus: Myös ei-deklaratiivisille lauseille on olosuhteet, joissa ne täyttyvät (pyynnöt), joissa niihin vastataan oikein (kysymykset), joissa niitä totellaan (käskyt) jne. Vastaus: Emotivismi on epätosi. Lause ”tappaminen on väärin” on tosi suomen kielessä, joj tappaminen on väärin. Sama ongelma kuin verifikationismissa. Davidsonin teoria antaa kuitenkin siihen jonkinlaisen ratkaisun. Nämä olosuhteet vastaavat väitelauseiden totuusehtoja antavat noille ei-deklaratiivisille lauseille merkityksen: pyynnön täyttymisehdot, kysymykseen oikein vastaamisen ehdot, käskyn tottelemisen ehdot jne.

30 Lisää ongelmia Indeksikaaliset ilmaukset
Lause ”Olen tänään sairas” on tosi, joj olen tänään sairas. Antaa väärät totuusehdot, jos lauseen esittäjä on joku muu kuin minä tai jos olen esittänyt lauseen jonakin muuna päivänä. Lauseen totuusehdot vaihtelevat kontekstista toiseen. Davidson relativisoi totuuden puhujaan ja puhehetkeen. Ongelma: Totuusehtoihin vaikuttavat muutkin kontekstuaaliset seikat.

31 Lisää ongelmia On ilmauksia, joilla on sama ekstensio mutta jotka eivät ole synonyymisiä. ”cordate” (olento, jolla on sydän) ”renate” (olento, jolla on munuaiset). Davidson: Lauseen merkitystä ei määrää pelkästään T-lause vaan myös se, miten se on johdettu aksioomista. ”Kordaatti” viittaa kordaatteihin. ”Renaatti” viittaa renaatteihin. Davidson ei pysty tekemään eroa niiden merkityksessä. Lycanin esimerkki on predikaateista. Tässä tapauksessa aksioomat eivät ole samat.

32 Lisää ongelmia Ei selitä vaihdettavuuden epäonnistumista intensionaalisissa lauseissa. ”Voisi olla olemassa kordaatteja, jotka eivät ole renaatteja.” – tosi ”Voisi olla olemassa kordaatteja, jotka eivät ole kordaatteja.” – epätosi ”Liisa uskoo, että Misu on kordaatti.” – tosi ”Liisä uskoo, että Misu on renaatti.” – epätosi. Intensionaalisia lauseita ovat esim. modaaliset lauseet ja propositionaalisia asenteita kuvaavat lauseet. Davidsonin teoria on ekstensionaalinen eli referentiaalinen. Totuusehdot riippuvat sanojen referenteistä. Perivät samat ongelmat. Ainakin sen on hyvin hankala ratkaista näitä ongelmia. Davidson yrittää ratkaista ne olettamalla, että intensionaaliset lauseet viittaavat piilevästi niissä esiintyviin sanoihin.

33 Lisää ongelmia Intensionaaliset konnektiivit ja operaattorit eivät ole totuusfunktionaalisia. ”Matti lähti, ja Maija tuli” on tosi, joj ”Matti lähti” on tosi ja ”Maija tuli” on tosi. ”Matti lähti, koska Maija tuli” on tosi, joj ”Matti lähti” on tosi ja ”Maija tuli” on tosi. (?) ”On mahdollista että p” on tosi, joj ”p” on tosi (jossakin mahdollisessa maailmassa). ”On välttämätöntä että p”, joj ”p” on tosi (kaikissa mahdollisissa maailmoissa). Konjunktio ”ja” on totuusfunktionaalinen konnektiivi. Kompleksisen lauseen totuusarvon määräävät komponenttilauseuden totuusarvot. ”Koska” ei ole totuusfunktionaalinen. Koska-lauseen totuusarvoa eivät määrää komponenttilauseiden totuusarvot. Jotta koska-lause olisi tosi, molempien komponenttilauseiden pitää olla tosia, mutta näiden totuus ei takaa koska-lauseen totuutta. Modaaliset operaattorit ”on mahdollista että” ja ”on välttämätöntä että” eivät ole totuusfunktionaalisia. ”p”:n totuusarvo ei määrää noiden modaalisten lauseiden totuutta. Saamme oikean totuussäännön, jos lisäämme sulkulausekkeen. Davidson ei kuitenkaan voi näin tehdä, hänelle totuusehdot koskevat aktuaalista maailmaa.

34 Mahdolliset maailmat ja intensionaalinen semantiikka
Lauseen totuusehdot muodostuvat niistä mahdollisista maailmoista, joissa se on tosi. Intensionaalisessa semantiikassa ilmauksilla on ekstensioiden (referenttien) lisäksi intensio (mieli). Mahdolliset maailmat antavat luontevan tavan ymmärtää intensiot. Davidsonin totuusehtosemantiikan keskeinen ongelma on se, ettei se tavoita kaikkia merkityseroja. Se ei ole tarpeeksi hienojakoinen. Mahdolliset maailmat tarjoavat vaihtoehtoisen hienojakoisemman tavan ymmärtää totuusehdot. Huomasimme Kripken yhteydessä, että lause voi olla tosi jossakin mahdollisessa maailmassa ja epätosi jossakin toisessa. On luontevaa ajatella, että lauseen totuusehdot muodostuvat mahdollisista maailmoista, joissa se on tosi. Totuusehdot ovat siis mahdollisten maailmojen joukkoja. Kahdella lauseella on samat totuusehdot, joj ne ovat tosia samoissa mahdollisissa maailmoissa. Niillä on eri totuusehdot, joj on olemassa maailmoja, joissa toinen on tosi ja toinen epätosi.

35 Intensiot Rudolf Carnap (1947), Richard Montague (1960), Jaakko Hintikka (1961): mahdollisten maailmojen semantiikka. Frege: Intensio (mieli) määrää ekstension (referentin). Intensio poimii jokaisesta mahdollisesta maailmasta ilmauksen ekstension. Intensio on funktio mahdollisilta maailmoilta ekstensioille. Fregen ajatus on se, että kun ymmärrämme (tajuamme) ilmauksen mielen, osaamme poimia sen referentin. Tämä näyttäisi merkitsevän sitä, että pystymme poimimaan referentin kaikissa mahdollisissa tilanteissa eli mahdollisissa maailmoissa. Miksemme sanoisi yksinkertaisesti, että mieli on funktio mahdollisilta maailmoilta referenteille (ekstensioille). Kustakin mahdillisesta maailmasta se poimii yksiselitteisesti ilmauksen ekstension. Mahdollisten maailmojen semantiikka antaa mielille ja intensioille tulkinnan nojaamalla mahdollisiin maailmoihin.

36 Eri ilmausten intensiot
Yksilötermin intensio on funktio mahdollisilta maailmoilta siihen yksilöön, johon termi viittaa kussakin maailmassa. Predikaatin eli yleistermin intensio on funktio mahdollisilta maailmoilta niiden olioiden joukoille, jotka ovat predikaatin ekstensioina noissa maailmoissa. ”Suomen pääministeri on lihava.” Lause on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa, joj ”Suomen pääministeri” viittaa siinä maailmassa yksilöön, joka kuuluu lihavien joukkoon. Lauseen intensio on funktio mahdollisilta maailmoilta totuusarvoille. Yksinkertaistus: Lauseen intensio on niiden maailmojen joukko, joissa lause on tosi. Lauseen intensio = propositio = mahdollisten maailmojen joukko. Propositio on tosi, joj aktuaalinen maailma on yksi noista maailmoista. Tiukka designaattori ilmaisee funktion, joka poimii saman yksilön kussakin maailmassa. Löysä designaattori taas ilmaisee funktion, joka poimii eri yksilön eri maailmoissa. Esim. määräinen kuvauksen ”Suomen pääministeri” intensio on funktio, joka poimii kustakin mahdollisesta maailmasta yksilön, joka on Suomen pääministeri siinä maailmassa. Esim. predikaatin ”lihava” intensio on funktio, joka poimii kustakin mahdollisesta maailmasta lihavien joukon. Tällaiset intensiot määräävät sitten kokonaisten lauseiden intensiot. Tällainen intensionaalinen semantiikka kunnioittaa siis kielen kompositionaalisuutta. Jos tiedämme kuvauksen ”Suomen pääministeri” intension ja predikaatin ”lihava” intension, pystymme sanomaan, onko lause tosi kyseisessä maailmassa. Pystymme siis sanomaan, missä maailmoissa lause on tosi. (Oletetaan, että olemme kaikkitietäviä noiden maailmojen suhteen.) Jos tiedämme lauseen intension, pystymme sanomaan, missä mahdollisissa maailmoissa se on tosi ja missä epätosi. Tiedämme siis, missä maailmoissa lause on tosi. Fregen mukaan lauseen mieli on propositio (jonka lause ilmaisee). Mahdollisten maailmojen semantiikka kertoo myös sen, mitä propositiot ovat. Ne ovat mahdollisten maailmojen joukkoa.

37 Plussat Sama ekstensio mutta eri merkitys. Intensionaaliset lauseet
Vaikka predikaateilla ”kordaatti”ja ”renaatti” on sama ekstensio aktuaalisessa maailmassa, niillä on eri ekstensio joissakin mahdollisissa maailmoissa ja siis eri intensio (merkitys). Intensionaaliset lauseet ”Voisi olla olemassa kordaatteja, jotka eivät ole renaatteja.” – tosi ”Voisi olla olemassa kordaatteja, jotka eivät ole kordaatteja.” – epätosi ”Liisa uskoo, että Misu on kordaatti.” – tosi ”Liisä uskoo, että Misu on renaatti.” – epätosi. Selittää, mitä propositiot ovat. Vastaa Harmanin kritiikkiin, että propositioteoria ei selitä mitään, että se vain toistaa merkitystosiat värikkäämmällä kielellä. Davidsonilla predikaatin merkitys on sen ekstensio aktuaalisessa maailmassa. Hän ei siis salli ilmauksia, joilla on sama ekstensio mutta eri merkitys. Intensionaalinen semantiikka sallii. Intensionaalisissa lauseissa totuusarvon säilyminen vaatii, että vaihdettavilla termeillä on sama intensio. Ei riitä, että niillä on sama akstensio. Mahdollisten maailmojen semantiikka tukee Fregen diagnoosia näistä lauseista. Joissakin mahdollisissa maailmassa on kordaatteja, jotka eivät ole renaatteja (olentoja, joilla on sydän muttei munuaisia). Lause on siis tosi. Ei ole olemassa mahdollista maailmaa, jossa jokin olisi sekä kordaatti että ei olisi kordaatti. Ilmauksia ”kordaatti” ja ”renaatti” ei voida vaihtaa toisiinsa, koska niillä on eri intensio. Intensionaalisissa lauseissa totuusarvon säilyminen vaatii vaihdettavilta termeiltä samat intensiot. Liisa voi uskoa, että Misu on kordaatti, ja olla uskomatta, että Misu on renaatti. Uskomus on asenne propositioon, ja kyseiset että-lauseet ilmaisevat eri propositiot: että-lauseet ovat tosia eri mahdollisissa maailmoissa, minkä takia niiden ilmaisevat propositiot ovat eri mahdollisten maailmojen joukkoja. Tässäkin tapauksessa vaihdettavuus vaatisi samat intensiot.

38 Plussat Intensionaaliset konnektiivit ja operaattorit eivät ole totuusfunktionaalisia. ”Matti lähti, koska Maija tuli” on tosi, joj ”Matti lähti” on tosi ja ”Maija tuli” on tosi. (?) Mahdolliset maailmat antavat suoraan lauseen totuusehdot: se on tosi niissä mahdollisissa maailmoissa, joissa Matti lähti, koska Maija tuli. Sen ilmaisema propositio on näiden maailmojen joukko. ”On mahdollista että p” on tosi, joj ”p” on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa. ”On välttämätöntä että p”, joj ”p” on tosi kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Siksi tällaisten lauseiden totuusehtoja ei voida johtaa kompositionaalisesti lauseiden osatekijöiden totuusehdoista. Mahdollisten maailmojen semantiikka ratkaisee tämän ongelman antamalla totuusehdot suoraan mahdollisten maailmojen avulla. Modaalisten lauseiden totuusehdot saadaan samalla tapaa suoraviivaisesti.

39 Miinukset Perii joitakin Davidsonin teoria ongelmia.
Ei-deklaratiiviset lauseet Indeksikaaliset lauseet Kaikilla välttämättä tosilla (epätosilla) lauseilla on sama intensio. (Samoin lauseilla, jotka ovat välttämättä ekvivalentteja.) ”Kaikki autot ovat autoja” ja ”2 + 2 = 4” Mahdollisten maailmojen outous. Mitä mahdolliset maailmat ovat? 1. Ei-deklaratiivisia lauseita voidaan käsitellä samaan tapaan, kuin Davidson niitä käsittelee. Indeksikaalisiiin lauseissiin tulemme kohta. 2. Ne ovat tosia kaikissa mahdollisissa maailmoissa ja siis samoissa maailmoissa. Vastaavasti kaikki välttämättä epätodet lauseet eivät ole tosia missään mahdollisessa maailmassa. Intuitiivisesti niillä on eri intensio. Carnap ehdotti ratkaisuksi, että lauseiden synonyymisyys vaatii, että niiden intensiot on johdettu samoista atomisista intensioista (sisältämiensä sanojen intensioista). Näiden lauseiden sisältämillä sanoilla on eri intensio. Vrt. Davidson. 3. Nyt ei ole mahdollista vedota siihen, että ”mahdolliset maailmat” ovat vain puhetapa. Teoriassa selitetään merkitys viittaamalla suoraan mahdollisiin maailmoihin (kvantifioidaan niiden yli). Teorian selitysvoima vaatii, että mahdolliset maailmat ovat todella olemassa. Ne tuntuvat kuitenkin oudoilta. Eikö aktuaalinen maailma sisällä kaiken mikä on olemassa?

40 Jyrkkä modaalinen realismi (possibilismi)
David Lewis, On the Plurality of Worlds (1986) Mahdolliset maailmat ovat yhtä todellisia kuin aktuaalinen maailma, joka eroaa muista mahdollisista maailmoista vain siinä, että se on maailma, jossa me elämme. ”Aktuaalinen maailma” on indeksikaali, joka tarkoittaa samaa kuin ”tämä maailma”. Minusta olisi voinut tulla presidentti, joj on olemassa mahdollinen maailma, jossa vastineestani tulee presidentti. Miten tunnistan vastineeni? Kripken kaukoputkivertaus. Vaikka Lewisin näkemys on selitysvoimainen, se tuntuu (terveen) järjen vastaiselta. Lewisiln mukaan mahdolliset maailmat ovat yhtä todellisia kuin aktuaalinen maailma. Ne eivät eroa metafyysiseltä statukseltaan aktuaalisesta maailmasta. Ne muodostuvat samanlaisista olioista kuin aktuaalinen maailma, siis konkreettisista olioista. Tämä eroaa niistä vain siinä, että me olemme osa aktuaalista maailmaa. Kun puhumme aktuaalisesta maailmasta, viittaamme tähän maailmaan. Samalla tavalla kun muiden maailmojen asukit puhuvat aktuaalisesta maailmasta, he viittaavat omaan maailmaansa. Lewisin mukaan eri mahdolliset maailmat ovat täysin erillisiä: niillä ei ole yhteisiä osia eivätkä ne ole missään ajallisessa tai avaruudellisessa suhteessa toisiinsa. Aiemmin Kripke ajatteli, että erisnimi viittaa samaan yksilöön eri mahdollisissa maailmoissa. Lewisin mukaan tämä ei ole mahdollista, koska yksilöt eri maailmoissa ovat eri yksilöitä eivätkä siis voi olla samoja. Maailmat voivat kuitenkin muistuttaa toisiaan, ja muissa maailmoissa voi olla hyvin samankaltaisia yksilöitä kuin me – meidän vastineitamme muissa mahdollisissa maailmoissa. Lewisin modaalisen realismin ansioita on se, että se antaa monille ilmiöille yksinkertaisen nominalistisen selityksen: ominaisuudet, propositiot, merkitykset yms. Ne voidaan selittää viittaamalla mahdollisiin maailmoihin, jotka koostuvat konkreettisita yksilöolioista.

41 Maltillinen modaalinen realismi (aktualismi)
Vain aktuaalinen maailma on olemassa. Mahdolliset maailmat ovat osa aktuaalista maailmaa. Mahdolliset maailmat ovat tapoja, miten asiat maailmassa voisivat olla. Koska näitä tapoja voidaan esittää joukoilla propositioita, mahdolliset maailmat voidaan analysoida propositioiden joukoiksi. Mahdolliset maailmat ovat siis abstrakteja olioita, jotka ovat osa aktuaalista maailmaa.

42 Propositiot Possibilismi Aktualismi
Propositiot ovat mahdollisten maailmojen joukkoja. Aktualismi Mahdolliset maailmat ovat propositioiden joukkoja. Propositiot ovat joko mahdollisten maailmojen joukkoja tai abstrakteja rakenteita à la Frege ja Russell. Lewisin possibilismille mahdolliset maailmat ovat aktuaaliselle maailmalle rinnakkaisia maailmoja, ja propositiot muodostuvat mahdollisista maailmoista. Aktualismin mukaan taas mahdolliset maailmat ovat osa aktuaalista maailmaa, abstraktien propositioiden joukkoja. Tällöin ei tietenkään voida hyväksyä mahdollisen maailman semantiikan näppärää analyysiä propositioista mahdollisten maailmojen joukkoina. Meillä näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa: ymmärtää propositiot mahdollisten maailmojen joukoiksi tai ymmärtää mahdolliset maailmat propositioiden joukoiksi. Jälkimmäisessä tapauksessa meidän pitää palata Fregen tai Russellin näkemykseen rakenteellisista propositioista, jotka muodostuvat ominaisuuksista ja suhteista ja Russellin tapauksessa myös yksilöolioista. Voimme joka tapauksessa jatkossa puhua vapaammin propositioista: ne ovat joko mahdollisten maailmojen joukkoa tai abstrakteja rakenteita. Jos mahdolliset maailmat ja propositiot juuttuvat molemmat kurkkuun eivätkä mene mitenkään alas, ainahan voimme palata Davidsonin totuusehtosemantiikkaan ja yrittää ratkaista sen ongelmat. Nyt siirrymme kuitenkin pragmatiikkaan.