Johdatus kielifilosofiaan

Esitys aiheesta: "Johdatus kielifilosofiaan"— Esityksen transkriptio:

1 Johdatus kielifilosofiaan
Markus Lammenranta Helsingin yliopisto 2013, per. 1 Tentti 12 luentoa + tentti, vapaaehtoista oheislukemista: William Lycan, Philosophy of Language, Routledge, 2000 (2. p. 2008) Muuta: Martinich, P.T. (toim.), The Philosophy of Language, Oxford, 1985 (useita painoksia) (Lycanin kirjassa mainittuja klassikkoartikkeita). Raatikainen, Panu (toim.), Ajattelu, kieli, merkitys, Gaudeamus, 1997 (joitakin klassikkojen suomennoksia).

2 Filosofian ydinalueet
Mitä on olemassa? Millainen todellisuus on? metafysiikka (ontologia) Miten kieli ja mieli esittävät todellisuutta? kielifilosofia mielenfilosofia Miten tieto todellisuudesta on mahdollista? Mitä voimme tietää? tieto-oppi Miten meidän pitäisi toimia? normatiivinen etiikka Logiikka, tieteenfilosofia ja metaetiikka puuttuvat. Logiikasta on tullut itsenäinen tieteenala, Tieteenfilosofia ja metaetiikka ovat soveltavaa tutkimusta (soveltavat 3 ensimmäistä). Kolme ensin mainittua alaa kietoutuvat läheisesti toisiinsa. On vaikea ratkaista yhteen liittyviä kysymyksiä ottamatta kantaa muihin. Antiikin filosofiassa paino oli metafysiikassa. Metafyysisten järjestelmien lukuisuus synnytti kuitenkin epäilyksiä siitä, voimmeko tietää, mikä niistä on tosi. Descartes ehdotti, että tutkimme ensin, mitä voimme tietää. Varhaisessa uuden ajan filosofiassa tieto-opista tuli ensisijainen tutkimuskohde. Viime vuosisadan alkupuolella painopiste siirtyi kieli- ja mielenfilosofiaan: Loogiset positivistit ajattelivat, että koska metafysiikan lauseita ei voida todentaa aistikokemuksen perusteella, ne ovat mielettömiä. He keskittyivät tieteen kielen analyysiin ja kritiikkiin. Wittgenstein ja arkikielen filosofia keskittyivät siihen, miten arkikieltä käytetään. Husserlin fenomenologiassa keskityttiin siihen, miltä todellisuus näyttää ottamatta kantaa siihen, millainen se on. Tästä ei ilmeisesti voida tietää mitään. Nykyään taas monien mielestä metafysiikka on perustava tutkimusala: kieli- ja mielenfilosofia ja tieto-oppi ovat vain se osa-alueita. Erityisesti naturalistit ajattelevat näin. Asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Usein filosofit päättelevät kielestä todellisuuteen. Esim. siitä, että esim. sanat ”tuoli” ja ”punainen” soveltuvat tuoleihin ja punaisuus esineisiin, Platon päätteli, että niillä täytyy olla jotain yhteistä, tuolin ja punaisuuden ideat. Meinong päätteli siitä, että lause ”Pegasosta ei ole olemassa” on mielekäs ja tosi, että Pegasoksen täytyy jossain mielessä olla olemassa. Frege ja Russell ajattelivat, että Meinong sekoittaa merkityksen ja referenssin, mutta hekin ajattelivat, että kun nämä ja muut lauseet analysoidaan oikein ja paljastetaan niiden looginen rakenne, ymmärrämme myös todellisuuden rakenteen, joka siis vastaa kielen loogista rakennetta. Kieli ja mieli voivat olla avaimia todellisuuden ymmärtämiseen. Ydinalueet siis kietoutuvat monella tavalla toisiinsa. Tämä näkyy hyvin nykyisestä filosofiasta, jossa näiden ydinalueiden tutkimus on hyvin vilkasta. Aivan viime aikoina tutkimus erityisesti kielifilosofiassa ja tieto-opissa on ollut hyvin vilkasta. Nämä alat ovat myös lähestyneet toisiaan.

3 Kielellinen käänne filosofiassa
The Linguistic Turn, toim. Richard Rorty, 1967. Taustavaikuttajia: G.E. Moore (1873 – 1958, Bertrand Russell (1872 – 1970), Gottlob Frege (1848 – 1925). Ongelmallinen arkikieli tuli korvata ideaalisella kielellä, jossa filosofiset ongelmat pystytään muotoilemaan ja ratkaisemaan. Russell, varhainen Wittgenstein, looginen positivismi, Quine, Goodman Filosofiset ongelmat häivytetään tai ratkaistaan arkikielen tutkimisella. Myöhäinen Wittgenstein, Oxfordin arkikielen filosofia (J.L. Austin, G. Ryle, P. Strawson) John Searle: lingvistinen filosofia (linguistic philosophy) ja kielifilosofia (philosophy of language) Kielestä tuli keskeinen filosofisen tutkimuksen kohde viime vuosisadan alussa. Richard Rorty on puhunut kielellisestä käänteestä filosofiassa. Aiemmin uuden ajan filosofiassa huomio oli kohdistunut ideoihin, joista olemme välittömästi tietoisia ja jotka ovat meidän ja todellisuuden välissä. Nyt ideoiden tilalle tuli merkitys. Muutos koski ennen muuta analyyttistä filosofiaa. Husserlin fenomenologia keskittyi edelleen ideoihin. Muutoksen alkuunpanijoina olivat G.E. Moore ja Bertrand Russell, jotka vaikuttivat Wittgensteiniin, joka puolestaan vaikutti varhaisfilosofiassaan loogiseen positivismiin ja myöhäisfilosofiassaan Oxfordin arkikielen filosofiaan. Filosofiset ongelmat ajateltiin pystyvän ratkaisemaan kiinnittämällä huomio kieleen. Voidaan erottaa kaksi suuntausta: Yhden mukaan arkikieli oli ongelmallinen ja se piti korvata ideaalikielellä, jossa filosofiset ongelmat voidaan muotoilla ja ratkaista (Russell (kielen looginen rakenne), looginen positivismi, Quine, Nelson Goodman). Toisen mukaan arkikieli oli ongelmaton ja filosofiset ongelmat johtuvat arkikielen ymmärtämisestä väärin. Wittgensteinin myöhäisfilosofian mukaan filosofiset ongelmat häviävät, kun nähdään, miten arkikielen väärinymmärtäminen johti niihin. Oxfordin arkikielen filosofiassa etsittiin myös positiivisia ratkaisuja filosofian ongelmiin arkikieltä tutkimalla (J.L. Austin, Gilbert Ryle, Peter Strawson). Vähitellen kielestä itsestään tuli tärkeä filosofisen tutkimuksen kohde eikä vain väline filosofisten ongelmien ratkaisemiseen ja 1960-luvulta lähtien kielen ilmiöt ovat olleet systemaattisen filosofisen tutkimuksen kohteena. John Searle erottaa toisistaan lingvistisen filosofian (linguistic philosophy), joka pyrkii ratkaisemaan filosofisia ongelmia kiinnittämällä huomion kieleen, ja kielifilosofian (philosophy of language), joka pyrkii antamaan valaisevan filosofisen selityksen keskeisille kielen piirteille, kuten referenssi, totuus, merkitys ja välttämättömyys. Tällä kurssilla käsitellään kielifilosofiaa tässä jälkimmäisessä merkityksessä. Se on keskeinen filosofian osa-alue, joka on itsessään kiinnostava, ja vaikka se ei ratkaisisi kaikkia filosofian kysymyksiä, se käsittelee asioita, jotka ovat keskeisiä myös muilla filosofian alueilla, kuten tieto-opissa, metafysiikassa, mielenfilosofiassa, moraalifilosofiassa ja estetiikassa. Se on siten tärkeä osa filosofista sivistystä. Kaikki mainitut lingvistisen filosofian edustajat ovat kuitenkin antaneet merkittävän panoksen kielifilosofiaan.

4 3 kielentutkimuksen osa-aluetta
Syntaksi tutkii kielioppia. Mitkä sanajonot ovat kielen oikein muodostettuja lauseita ja miksi? Mikä on sanojen suhde toisiinsa? Semantiikka tutkii merkitystä. Mistä kielen ilmaukset saavat merkityksensä? Mikä on kielen ja maailman suhde? Pragmatiikka tutkii kielenkäyttöä. Miten kieltä käytetään erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä? Charles Morris jakoi kielentutkimuksen kolmeen osa-alueeseen. Syntaksi tutkii sääntöjä, jotka kuvaavat täysin formaalisti sitä, millaiset lauseet ovat kieliopillisesti oikein muodostettuja. Niissä ei ole lupa vedota merkityksiin. Semantiikka sen sijaan tutkii sanojen ja lauseiden merkitystä. Keskisiä semanttisia termejä ovat referenssi (viittaaminen) ja totuus. Pragmatiikka tutkii sitä, mitä ihmiset tekevät kielellä. He eivät pelkästään väitä vaan tekevät monia muita asioita, kuten kastavat lapsia, rukoilevat, pyytävät, kiroilevat jne. Lisäksi viestintä ei rajoitu siihen, mitä kirjaimellisesti sanotaan; paljon myös vihjataan ja annetaan ymmärtää. Myös referenssi voi riippua käyttökontekstista. Nykyisin suurin osa syntaksia koskevasta tutkimuksessa tapahtuu kielitieteissä. Filosofit eivät ole siitä niin kiinnostuneita. Keskitymme kurssilla siksi semantiikkaan ja pragmatiikkaan. Wittgenstein ajatteli myöhäisfilosofiassaan, että joko semantiikka on pragmatiikkaa tai pragmatiikka kokonaan korvaa semantiikan. Ei ole kuitenkaan mikään vallitseva kanta. Voidaan kuitenkin sanoa, että pragmatiikan merkitys on viime aikoina korostunut. Ainakin joidenkin ilmausten merkitys riippuu käyttötilanteesta tai –kontekstista.

5 Kurssin sisältö Merkitys ja referenssi Määräiset kuvaukset
Nimet ja kuvaukset Suora referenssi Mitä on merkitys? Empiristiset teoriat Käyttöteoriat Psykologiset teoriat Totuusehtoteoriat Intensionaalinen (mahdollisten maailmojen) semantiikka Konteksti Puheaktit Keskusteluimplikaatio Seuraamme Lycanin kirjaa, joka käsittelee mm. seuraavia aiheita. 1 – 4 käsittelevät viittaamista eli referenssiä. Kysymys siitä, miten pystymme viittaamaan todellisuuteen, ei ole tärkeä vain kielifilosofiassa vaan myös mielenfilosofiassa, tieto-opissa ja tieteenfilosofiassa. 5 – 9 käsittelevät merkitystä (erityisesti lauseiden). Osat 1 – 9 siis käsittelevät semantiikkaa. 10 – 12 käsittelevät pragmatiikkaa. "Introduction." Chapter 1 in [Lycan]. Frege, Gottlob. "On Sense and Nominatum." Chapter 13 in [Martinich]. "Definite Descriptions." Chapter 2 in [Lycan]. Russell, Bertrand. "On Denoting." Chapter 14 in [Martinich]. "Proper Names, The Description Theory." Chapter 3 in [Lycan]. Russell, Bertrand. "Descriptions." Chapter 15 in [Martinich]. "Proper Names, Direct Reference." Chapter 4 in [Lycan]. Kripke, Saul. "Naming and Necessity." Chapter 19 in [Martinich]. "Traditional Theories of Meaning." Chapter 5 in [Lycan]. Frege, Gottlob. "The Thought: A Logical Inquiry." "Verificationism." Chapter 8 in [Lycan]. Hempel, Carl G. "Empiricist Criteria of Cognitive Significance." Chapter 1 in [Martinich]. Quine, W. V. "Two Dogmas of Empiricism." Chapter 2 in [Martinich]. “’Use’ Theories.” Chapter 6 in [Lycan]. "Psychological Theories." Chapter 7 in [Lycan]. Grice, H. P. "Meaning." Chapter 5 in [Martinich]. "Truth-conditional Theories." Chapters 9 and 10 in [Lycan]. Davidson, Donald. "Truth and Meaning." Chapter 6 in [Martinich]. Lewis, David. "Languages and Language." Chapter 38 in [Martinich]. "Semantic Pragmatics." Chapter 11 in [Lycan]. Kaplan, David. "Dthat." Chapter 22 in [Martinich]. "Speech Acts and Illocutionary Force." Chapter 12 in [Lycan]. Austin, J. L. "Performative Utterances." Chapter 8 in [Martinich]. "Implicative Relations." Chapter 13 in [Lycan]. Grice, H. P. "Logic and Conversation." Chapter 11 in [Martinich]. "Metaphor." Chapter 14 in [Lycan]. Davidson, Donald. "What Metaphors Mean."

6 Merkitys ja ymmärrys Katainen ja Stub suutelivat toisiaan budjettiriihessä, minkä jälkeen Arhinmäki heilutti sateenkaarilippua. Rhiak cmdoö haBdp Korkki kaikki vielä kipu tähden. Kielen kompositionaalisuus: Kompleksisen ilmauksen (lauseen) merkityksen määräävät ilmauksen (lauseen) rakenne ja sen osatekijöiden (sanojen) merkitykset. Harva tietää tämän. Itse asiassa ei kukaan, koska se ei pidä paikkansa. Kaikki kuitenkin ymmärtävät virkkeen vaikkeivät ole koskaan nähneet sitä aikaisemmin. Kielen ihmeellisyyksiin kuuluu, että ymmärrämme täysin vailla ponnisteluja rajattoman määrän erilaisia lauseita, joita emme ole koskaan nähneet tai kuulleet aiemmin. Lisäksi pystymme tuottamaan uusia ennen muotoilemattomia lauseita rajattomasti. Pystymme näihin ihmeellisiin saavutuksiin, koska osaamme suomea, mutta mihin tämä uskomaton kyky ymmärtää ja tuottaa kieltä perustuu? Ensimmäinen askel kykymme selittämisessä on se, että ymmärrämme rajallisen määrän sanoja, joista lauseita muodostetaan. 1 eroaa 2:sta. 2:n merkit eivät kuulu sanavarastoomme. Ne ovat vailla merkitystä Toiseksi ymmärrämme, miten sanoja yhdistelemällä muodostetaan ymmärrettäviä lauseita. 1 eroaa 3:sta: ymmärrämme sanat muttemme lausetta, koska se on koottu väärin. Kun ymmärrämme lauseen sanat ja sen, miten ne on pantu yhteen, ymmärrämme lauseen merkityksen. Kielen kompositionaalisuus selittää siis osittain kykymme ymmärtää ja puhua kieltä. Tarkempi selitys vaatii yksityiskohtaisemman teorian. Tällaisen teorian tulisi selittää seuraavat tosiasiat.

7 Selitettävät tosiasiat
Jotkut merkki- ja äänijonot ovat mielekkäitä lauseita. Mielekkäät lauseet muodostuvat osista, jotka ovat itse mielekkäitä. Jokaisella mielekkäällä lauseella on jokin erityinen merkitys. Kielitaitoiset ihmiset pystyvät sekä ymmärtämään että tuottamaan kielen lauseita välittömästi ja ilman ponnistuksia. Kielifilosofian tehtävä on selittää seuraavat tosiasiat: 1. Mikä tekee merkki- ja äänijonoista mielekkäitä (merkityksellisiä)? 2. Mikä antaa kullekin jonolle sen erityisen merkityksen, joka sillä on? 3. Miten ihmiset pystyvät ymmärtämään ja tuottamaan merkityksellistä puhetta? Voi tuntua helpolta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

8 Referentiaalinen teoria
Lauseet esittävät maailmaa, koska ne muodostuvat sanoista, jotka viittaavat esineisiin, tapahtumiin, ominaisuuksiin ja suhteisiin. Merkitys = viittauksen kohde (referentti). Hauki on kala. ”Hauki” on sana. (sanan käyttäminen/mainitseminen) ”Adolf Hitler” viittaa Hitleriin. ”Koira” viittaa koiriin (luokkaan tai lajiin). ”Punainen” viittaa punaisiin esineisiin (luokkaan tai ominaisuuteen). ”Rakastaa” viittaa rakastaviin pareihin (parien luokkaan tai rakkaus-relaatioon). Lause ”Sokrates on viisas” on tosi, jos ja vain jos Sokrates kuuluu viisaiden luokkaan (Sokrateella on ominaisuus viisaus). Ymmärrämme ilmauksen, kun ymmärrämme, mihin se viittaa. Voisi sanoa, että niiden merkitys on se objekti, johon ne viittaavat, eli referentti. Kun puhumme sanoista ja lauseista käytämme lainausmerkkejä. Filosofiassa on tärkeä pitää erillään sanan mainitseminen ja sanan käyttäminen. Mainitessamme sanan puhumme sanasta. Käyttäessämme sanaa puhumme sanan referentistä. Frege ajatteli, että lauseen merkitys on sen totuusarvo (totuus tai epätotuus). Vaikka tämä ei ehkä tunnu täysin luontevalta, voimme nähdä, että lauseen totuus (referentti) riippuu sen sisältämien sanojen referenteistä.

9 Referentiaalinen teorian ongelmia
Joillakin mielekkäillä ilmauksilla ei ole referenttiä. ”ja”, ”takia” ja ”melko” Joidenkin mielekkäiden ilmausten referentti vaihtelee käyttötilanteesta toiseen. Indeksikaaliset ilmaukset: ”minä”, ”tämä” ja ”tänään” Merkityksen samaistaminen referenttiin johtaa ongelmiin jopa selvästi viittaavien termien tapauksessa. Kaikilla kielen sanoilla ei näytä olevan viittaavaa tehtävää. Ne olisivat referentiaalisen teorian mukaan mielettömiä. Indeksikaalisten ilmausten referentti vaihtelee, mutta merkitys ei muutu. Vaikka esim. sanan ”minä” merkitys pysyy samana, sen referentti vaihtuu puhujasta riippuen. Varhaisvaiheessa (Tractatuksessa) Wittgenstein vielä kannatti referentiaalista teoria, mutta myöhäiskaudellaan hän oli teorian kiivaimpia kriitikkoja. Joillakin sanoilla tuntuisi kuitenkin olevan viittaava tehtävä. Jotta voisimme puhua todellisuudesta, ainakin joiden sanojen pitäisi viitata todellisuuteen.

10 Yksilötermit (singular terms)
Yksilötermit ovat ilmauksia, joiden tarkoitus on viitata yksittäisiin ihmisiin, paikkoihin , tapahtumin ynnä muihin objekteihin. Erisnimet: ”Paavo ”, ”Miina Äkkijyrkkä”, ”Suomen talvisota”, ”7”, ”klo 15:15”, . . . Määräiset kuvaukset: ”Suomen tasavallan presidentti”, ”maailman nopein mies”, . . . Pronominit: ”tämä”, ”tuo”, ”se”, ”minä”, ”sinä”, ”hän”, . . . Eroavat yleistermeistä (general terms) eli predikaateista, kuten ”tiikeri”, ”juoksee”, ”punainen”, jotka viittaavat useihin objekteihin. Referentiaalinen teoria näyttäisi sopivan parhaiten näihin termeihin. Koska yksilötermin tehtävä on poimia se kohde, josta puhumme, sen merkitys on luontevaa samaistaa sen kohteen kanssa. Frege ja Russell esittivät kuitenkin ongelmia jopa näiden termien referentiaalisuudelle eli näkemykselle, että niiden merkitys olisi referentti. He käsittelivät erisnimiä ja määräisiä kuvauksia. Käsittelemme myöhemmin myös pronomineihin ja muihin indeksikaalisiin eli kontekstisidonnaisiin ilmauksiin liittyviä ongelmia. Niiden referentti vaihtuu kontekstista toiseen.

11 Ongelma 1: Fiktiiviset nimet
”Joulupukilla on parta.” ”Sherlock Holmes käytti oopiumia.” ”Odysseus sitoi itsensä laivan mastoon.” Nämä lauseet näyttävät täysin mielekkäiltä. Referentiaalisen teorian mukaan ne kuitenkin ovat mielettömiä, koska ”Joulupukki”, ”Sherlock Holmes” ja ”Odysseus” eivät viittaa mihinkään. Nämä näyttävät täysin mielekkäiltä lauseilta. Merkityksen kompositionaalisuudesta seuraa, että lauseet ovat mielettömiä, jos jokin niiden sisältämistä sanoista, on mieletön. Jos merkitys muodostuu referentistä, fiktiiviset nimet ovat mielettömiä.

12 Ongelma 2: Negatiiviset eksistenssi-väitteet
”Pegasosta ei ole olemassa.” ”Joulupukkia ei ole olemassa.” Paradoksi: (1) Pegasosta ei ole olemassa. (2) ”Pegasos” viittaa Pegasokseen. (3) Sen, mihin viitataan, täytyy olla olemassa. Alexius Meinong ( ) hylkäsi 3:n. Meinongin slummin asukkailla ei ole olemassaoloa. Frege ja Russell hylkäsivät 2:n ja siis referentiaalisen teorian. Nämä lauseet ovat tosia, ja jos ne ovat tosia, ne ovat myös mielekkäitä. Referentiaalinen teoria niiden merkityksestä johtaa paradoksiin: (2) Koska lause on mielekäs, ”Pegasoksen” täytyy viitata johonkin, nimittäin Pegasokseen. Koska 2:sta ja 3:sta seuraa, että Pegasos on olemassa, saamme paradoksin: kaikki kolme väitettä eivät voi pitää paikkansa. Vähintään yksi on epätosi. Alexius Meinong hyväksyi referentiaalisen teorian ja ratkaisi paradoksin hylkäämällä (3):n. Hänen mukaansa voimme viitata olioihin, joita ei ole olemassa, joilta puuttuu eksistenssi. Pegasos ja Joulupukki siis jossain mielessä ovat, vaikkeivät ne ole olemassa. Ne subsistoivat, vaikkeivät ne eksistoi. Niiltä puuttuu eksistenssi. Frege, Russell pitivät kantaa paradoksaalisena: jos noilta olioilta puuttuu eksistenssi eli olemassaolo, silloinhan niitä ei ole, emmekä voi viitata niihin. He ratkaisevat paradoksin hylkäämällä 2:n ja siis hylkäävät referentiaalisen teorian.

13 Ongelma 3: Identiteettilauseen informatiivisuus
”Aamutähti = Iltatähti” ”Aamutähti = Aamutähti”, ”Venus = Venus” Referentiaalisesta teoriasta seuraa, että lauseet sanovat täsmälleen saman asian, nimittäin, että tietty planeetta on identtinen itsensä kanssa, mikä on täysin triviaalia. 1 on kuitenkin a) informatiivinen ja b) kontingentti toisin kuin 2. ”Aamutähti” ja ”Iltatähti” viittaavat samaan objektiin, nimittäin planeetta Venukseen. Lause näyttäisi siis sanovan, että tämä objekti on identtinen itsensä kanssa, mikä on triviaalia ja epäinformatiivista. Referentiaalisen teorian mukaan 1 sanoo saman kuin 2. 1 on kuitenkin informatiivinen, koska siitä voi saada uutta informaatiota. Se on myös kontingentti, koska se olisi voinut olla epätosi (todellisuus olisi voinut olla toisenlainen). 2 on epäinformatiivinen ja välttämättä tosi. Referentiaalinen teoria ei pysty selittämään tätä eroa.

14 Ongelma 4: Asennelauseet ja vaihdettavuus
Samaan viittaavien termien odottaisi olevan vaihdettavissa toisiinsa ilman, että lauseen merkitys ja totuusarvo (totuus tai epätotuus) muuttuvat. Pekka uskoo, että Aamutähti on planeetta. Pekka uskoo, että Iltatähti on planeetta. 1 voi olla tosi ja 2 epätosi, vaikka ”Aamutähti” ja ”Iltatähti” viittaavat yhteen ja samaan objektiin. Muita esimerkkejä: Lois uskoo, että Teräsmies on vahva, muttei usko, että Clark Kent on vahva. Muut propositionaaliset asenteet: Lois toivoo, että teräsmies rakastaisi häntä, muttei toivo, että Clark Kent rakastaisi häntä. Oidipus halusi naida Iogastan, muttei halunnut naida äitiään. Objektuaaliset asenteet; Lois rakastaa Teräsmiestä muttei rakasta Clark Kenttiä. Referentiaalinen teoria ei pysty selittämään vaihdettavuuden epäonnistumista. Näyttää siltä, että merkityksessä on kysymys muustakin kuin referenssistä.

15 Gottlob Frege (1848 – 1925) "Über Sinn und Bedeutung“ (1892)
Kaksi merkityksen lajia: mieli ja referentti Referentti = se, mihin ilmaus viittaa. Mieli: (1) se, miten referentti on annettu (referentin ilmenemisen tapa), (2) mieli määrää referentin, (3) mieli sisältää ehdon tai kriteerin, jonka referentin täytyy täyttää. (4) mieli ei ole mielessä, vaan se on abstrakti objekti, jonka useampi henkilö voi tajuta. Russellin ohella eniten kielifilosofiaan vaikuttanut filosofi. Frege erotti kaksi merkityksen puolta tai lajia, joista käytti nimityksiä ”Sinn” ja ”Bedeutung”. Jälkimmäinen tarkoittaa viittauksen kohdetta, joten voimme käyttää siitä termiä ”referentti”. Edellisestä käytetään englanniksi termiä ”sense”, ja me voimme käyttää ilmausta ”mieli”. Sana ”merkitys” on siinä mielessä hankala, että sitä on käytetty molemmista. Olisi kuitenkin luontevampaa ajatella, että Sinn on merkitys ja Bedeutung referentti (toisin kuin Tuomo Ahon käännöksessä ”mieli ja merkitys”.) Tällöin voisimme sanoa, että Fregen mukaan merkitys on mieli eikä referentti eli että hän hylkää referentiaalisen teorian, joka samaistaa merkityksen ja referentin.. Mieltä on vaikeampi selittää. Frege kuvaa sitä eri tavoin, usein metaforisesti. (1) henkilön käsitys referentistä, miten hän ajattelee sitä (kognitiivinen merkitys). (2) Jos kahdella ilmauksella on sama mieli, myös referentti on sama, mutta jos referentti on sama, mielen ei tarvitse olla sama. Kaksi eri mieltä voivat siis määrätä saman referentin (eri reittejä referenttiin). (3) Frege kuvaa toisinaan ehtoa määräisellä kuvauksella. Esim. nimen ”Aristoteles” mieli voisi olla Platonin oppilas ja Aleksanteri Suuren opettaja. Tässä hän tulee lähelle Russellin näkemyksiä. (4) Tällöin merkitys voi olla sama kaikille. Tärkeää kommunikaation kannalta. Miten siis Fregen erottelu auttaa ratkaisemaan edelliset ongelmat?

16 Fregen ratkaisut ”Sherlock Holmes käytti oopiumia.”
Mielekäs mutta vailla totuusarvoa ”Pegasosta ei ole olemassa.” Mielekäs ja tosi ”Aamutähti = Iltatähti” Informatiivinen ja kontingentti Pekka uskoo, että Aamutähti on planeetta, muttei usko, että Iltatähti on planeetta. Mahdollista, koska että-lauseessa referenttinä onkin mieli. Frege pyrkii ratkaisemaan referentiaalisen teorian ongelmat mieli-referenttierottelullaan. Vaikka nimellä ”Sherlock Holmes” ei ole referenttiä, sillä on mieli (terävä englantilainen yksityisetsivä, joka asui Baker streetillä). Lauseen mieli on Fregen mukaan ajatus (että terävä englantilainen yksityisetsivä käytti oopiumia). Lause siis ilmaisee ajatuksen (Russell: proposition). Fregen mukaan sillä ei kuitenkaan ole totuusarvoa (totuutta tai epätotuus), mikä tuntuu oudolta. Syynä näkemykselle on kompositionaalisuus: lauseen referentin määräävät sen sisältämien sanojen referentit. Fregen mukaan lauseen referentti on totuusarvo. Koska nimeltä ”Sherlock Holmes” puuttuu referentti, myös lauseelta puuttuu referentti. Nimen ”Pegasos” mieli on jotakin sellaista kuin ”siivekäs hevonen, jolla Bellerofon ratsasti”. Koska ”Pegasoksella” ei ole referenttiä, lause on tosi: se sanoo (ilmaisee ajatuksen), ettei ole olemassa siivekästä hevosta, jolla Bellerofon ratsasti (ettei mikään täytä kuvausta ”siivekäs hevonen . . .). Nimillä on eri mieli mutta sama referentti, planeetta Venus. Koska mieli on se, minkä me tajuamme, kun ymmärrämme lauseen, opimme siitä jotakin uutta, nimittäin että nämä kaksi eri mieltä poimivat saman objektin. Opimme, että aamutaivaalla näkyvä tähti on sama kuin iltataivaalla näkyvä tähti. Identiteettilause on siis informatiivinen. Se on myös kontingentti, koska asia olisi voinut olla toisin. Ne olisivat voineet olla kaksi eri tähteä. ”Aamutähti = Aamutähti” on puolestaan epäinformatiivinen ja välttämättä (analyyttisesti) tosi. Tapaus näyttää rikkovan periaatetta, että termi voidaan aina vaihtaa toiseen samaan objektiin viittaavaan termiin lauseen totuusarvon muuttumatta. Frege pelastaa periaatteen olettamalla, että uskomuksia attribuoivissa lauseissa että-lause sekä sen sisältämät termit viittaavat itse asiassa mieliinsä. Koska ”Aamutähdellä” ja ”Iltatähdellä” on eri mieli (ja siis eri referentti Fregen mukaan), niiden vaihtaminen toisiinsa ei takaa, että totuusarvo säilyisi. Näyttää ad hoc –ratkaisulta, mutta se on itse asiassa melko luonteva: Lause ei varsinaisesti koske taivaankappaleita vaan Pekkaa ja hänen uskomustensa sisältöä. Sen totuus ei riipu siitä, onko Aamutähti tai Iltatähti planeetta vai ei, vaan siitä, miltä asiat Pekasta näyttävät. Ei ole ihme, että Fregen näkemyksellä merkityksestä ja referenssistä on ollut valtaisa merkitys myöhemmässä filosofiassa. Se antaa suhteellisen yksinkertaisen ja uskottavan vastauksen hankaliin ongelmiin. (Vastaavantyyppistä kantaa mannermaisessa filosofiassa edusti Edmund Husserl, joka sovelsi samantyyppistä erottelua mentaalisiin akteihin.) Se ei ole kuitenkaan ongelmaton. Täydellisten ajatusten totuusarvottomuus tuntuu oudolta (1), ja mielet tuntuvat varsin mystisiltä olioilta. Ne eivät ole mielessä eivätkä ajassa ja avaruudessa. Ne ovat ajattomia abstrakteja olioita, joita ihmiset voivat kuitenkin tajuta. Ne ovat julkisia siinä mielessä, että useampi ihminen voi tajuta saman mielen (Jos mielet olisivat mielessä, tämä ei olisi mahdollista.) Bertrand Russell tarjosi toisen vaikutusvaltaisen ratkaisun samoihin ongelmiin. Siinä tullaan toimeen referenssin käsitteellä (Fregen mieliä ei tarvita).

17 Bertrand Russell (1872 – 1970) ”On Denoting” (1905)
Määräiset kuvaukset: ”Suomen tasavallan presidentti”, ”maailman nopein mies” Näyttävät viittaavan johonkin tiettyyn yksilöön ja johtavan näin ollen em. ongelmiin. Russell kuitenkin antoi niille analyysin, joka osoittaa, etteivät ne ole viittaavia ilmauksia. Kontekstuaalinen määritelmä: termi määritellään antamalla analyysi lauseelle, jossa se esiintyy. Paljastaa lauseen loogisen rakenteen. Artikkelia pidetään malliesimerkkinä filosofisesta analyysistä. Se käsittelee ns. määräisiä kuvauksia eikä niinkään erisnimiä. Analyysi (parafraasi) paljastaa alkuperäisen lauseen loogisen rakenteen tai sen ilmaisevan proposition rakenteen (sen, mitä se itse asiassa sanoo). Se paljastaa, että alkuperäisen lauseen subjekti-predikaattimuoto on harhaanjohtava.

18 Määräisten kuvausten analyysi
”Warverleyn tekijä oli skotti.” Ainakin yksi henkilö kirjoitti Warverleyn. Enintään yksi henkilö kirjoitti Warverleyn. Kuka tahansa, joka kirjoitti Warverleyn, oli skotti. a) – c) On olemassa yksi ja vain yksi henkilö, joka kirjoitti Warverleyn ja joka oli skotti. Russellin mukaan määräisiä kuvauksia sisältävät lauseet ovat kieliopilliselta rakenteeltaan (pintarakenteeltaan) harhaanjohtavia. Russell pyrkii antamaan niille analyysin tai parafraasin, jonka paljastaa niiden loogisen rakenteen. Se paljastaa myös, että määräiset kuvaukset eivät ole aitoja viittaavia ilmauksia tai yksilötermejä lainkaan. Niiden semanttinen rooli on joku muu kuin viitata objektiin tai poimia objekti. Lause ”Warverleyn tekijä oli skotti” näyttää viittaavan Walter Scottiin ja sanovan, että hän on skotti. ”Warverleyn tekijä” siis näyttää yksilötermiltä, jonka tehtävä on poimia tietty henkilö. Russellin analyysin mukaan näin ei kuitenkaan ole. Russell analysoi lauseen kolmen lauseen avulla. Ne ilmaisevat kvantifioituja yleisiä väitteitä, joissa ei suoraan viitata Walter Scottiin. ”Henkilö, joka kirjoitti Warverleyn” on yleistermi eli predikaatti, ja ”ainakin yksi”, ”enintään yksi” ”kuka tahansa” ja ”yksi ja vain yksi” ovat ns. kvanttoreita. Ne ilmaisevat, kuinka moneen olioon predikaatti soveltuu. [Predikaattilogiikassa ne voidaan ilmaista ∃− 𝑗𝑎 ∀−𝑘𝑣𝑎𝑛𝑡𝑜𝑟𝑒𝑖𝑙𝑙𝑙𝑎: a) – c): ∃𝑥 (𝑊𝑥 & ∀𝑦 𝑊𝑦 →𝑦=𝑥 & 𝑆𝑥).] Analyysin mukaan ”Warverleyn tekijä” ei siis olekaan yksilötermi vaan pikemminkin predikaatti. Lause ei siis koske jotakin tiettyä yksilöä. Se ilmaisee yleisen väitteen (proposition), joka koskee kaikkia henkilöitä. ”Henkilön” voisi korvata ”oliolla”, jolloin lauseet koskisivat kaikkia maailmakaikkeuden olioita: a) ainakin yksi niistä kirjoitti Warverleyn, b) enintään yksi niistä kirjoitti Warverleyn, c) kuka tahansa niistä jne.

19 Kolmannen poissuljetun laki
P tai ei-P. (Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.) Ranskan nykyinen kuningas on kalju. Ranskan nykyinen kuningas ei ole kalju. (Ei ole niin, että Ranskan nykyinen kuningas on kalju.) On olemassa yksi ja vain yksi henkilö, joka on Ranskan nykyinen kuningas ja joka on kalju. On olemassa yksi ja vain yksi henkilö, joka on Ranskan nykyinen kuningas ja joka ei ole kalju. Artikkelissaan Russell sovelsi analyysia kolmannen poissuljetun lakiin, jota referentiaalinen teoria hänen mukaansa rikkoo. Meinongin mukaan Ranskan nykyisen kuninkaan täytyy olla olemassa, jotta lauseet olisivat mielekkäitä. Mutta ovatko ne tosia? Jos tutkimme kaikki maailman kaljut ihmiset, huomaamme, että Ranskan nykyinen kuningas ei ole niiden joukossa. 1 on siis epätosi. Jos tutkimme kaikki ihmiset, jotka eivät ole kaljuja, huomaamme, että Ranskan nykyinen kuningas ei ole heidänkään joukossaan. Siis myös 2 on epätosi. Tämä rikkoo lakia, joka sanoo, että jommankumman täytyy olla tosi. Joko Ranskan kuningas on kalju tai ei ole kalju. Ei ole sellaista vaihtoehtoa, että hän ei ole kumpaakaan (jätetään rajatapaukset huomioonottamatta). Russellin analyysi: 3 ja 4 ovat molemmat epätosia, mutta ne eivät riko lakia. Molempiin sisältyvä olemassaoloväite on epätosi.

20 Russellin väite erisnimistä
Aito (looginen) erisnimi viittaa objektiin. Sen ainoa semanttinen tehtävä on poimia objekti. Sen merkitys on siis referentti. Voimme viitata vain johonkin sellaiseen, josta olemme suoraan tietoisia (knowledge by acquiantance). Omat kokemukset (sense-data), minä (?) Aitoja erisnimiä ovat vain demonstratiiviroponominit ”tämä” ja ”tuo”, joilla voimme viitata omiin kokemuksiimme, sekä ”minä”, jolla voimme viitata itseemme (?). Normaalit (kieliopilliset) erisnimet eivät ole aitoja erisnimiä vaan piilotettuja (lyhennettyjä) määräisiä kuvauksia. Ne siis viittaavat kohteisiinsa vain kuvauksen kautta (siihen kohteeseen, joka täyttää kuvauksen). Vrt. Frege: erisnimi ilmaisee mielen, jota voidaan kuvata määräisellä kuvauksella Kuulostaa hurjalta väitteeltä, mutta se näyttää antavan ratkaisun aiempiin referentiaalisen teorian ongelmiin. Russell ja Frege ovat siis samaa mieltä siitä, että normaalit erisnimet eivät ole (suoraan) viittaavia ilmauksia; ne viittaavat vain kuvauksen kautta. Russell on eri mieltä Fregen kanssa siitä, että on olemassa myös aitoja (loogisia) erisnimiä, jotka viittaavat suoraan kohteisiinsa.

21 Russellin ratkaisut ”Sherlock Holmes käytti oopiumia.”
Mielekäs mutta epätosi. ”Pegasosta ei ole olemassa.” ”Ei ole niin, että Pegasos on olemassa.” Mielekäs ja tosi ”Aamutähti = Iltatähti” Pekka uskoo, että Aamutähti on planeetta, muttei usko, että Iltatähti on planeetta. Koska ”Sherlock Holmes” ei ole aito erisnimi, se pitää analyysissä korvata määräisellä kuvauksella, jolloin saamme lauseen ”On olemassa yksi vain yksi henkilö, joka on terävä englantilainen yksityisetsivä ja joka käytti oopiumia. Lause on mielekäs mutta epätosi, koska tällaista englantilaista yksityisetsivää ei ole olemassa. Kun ”Pegasos” korvataan määräisellä kuvauksella, saamme ”On olemassa yksi ja vain yksi olio, joka on lentävä hevonen (. . .) ja jota ei ole olemassa.” Mutta tämä analyysi ei voi pitää paikkansa, koska se tekisi lauseesta ristiriitaisen ja välttämättä epätoden. Oikea analyysi saadaan, kun huomataan, että ”ei” modifioi koko lausetta eikä predikaattia ”olla olemassa”: ”Ei ole niin, että on olemassa (x joka on) siivekäs hevonen (. . .).” Alkuperäinen predikaatti ”on olemassa” putoaa tarpeettomana pois. Itse asiassa se ei ole Russellin mukaan looginen predikaatti lainkaan. Lause on siis mielekäs ja tosi. Russellin ratkaisu muistuttaa Fregen ratkaisua (mieliä vain ei tarvita). Tässä on kaksi erisnimeä, jotka pitäisi korvata määräisillä kuvauksilla. Karkeasti ottaen lause sanoo: on yksi ja vain yksi aamutaivaalla kirkkaana näkyvä tähti, ja on yksi ja vain yksi iltataivaalla kirkkaana näkyvä tähti, ja ne ovat yksi ja sama tähti. Tämä on tietysti kontingentisti tosi ja informatiivinen. Ongelma katoaa, koska analyysissa ei enää esiinny erisnimiä, joiden merkitys on niiden referentti. Sovellamme Russellin analyysiä että-lauseeseen: Pekka uskoo, että on olemassa yksi ja vain yksi aamutaivaalla kirkkaana näkyvä tähti ja että tämä tähti on planeetta, mutta tästä ei tietenkään seuraa, että hän uskoisi, että iltataivaalla kirkkaana näkyvä tähti olisi planeetta. Kyseessä on selvästi kaksi eri uskomusta. Ongelma häviää myös siksi, että parafraasissa ei enää esiinny erisnimeä, joka voitaisiin vaihtaa toiseen, jolla on sama referentti. Russellin ratkaisuissa lauseet analysoidaan niin, ettei niissä enää esiinny yksilötermeja (erisnimiä, määräisiä kuvauksia), joiden tarkoitus on poimia jokin objekti. Tällöin nämä ongelmat häviävät. Fregen ratkaisu oli lisätä mieli ilmauksen ja referentin väliin. Muita eroja: Frege ajattelee, että fiktiiviset lauseet ovat vailla totuusarvoa, kun Russell pitää niitä epätosina (1). Uskomuskontekstissa Frege pitää kiinni vaihdettavuudesta, kun taas Russellilla vaihdettavuus ei toimi. Frege ja Russell ovat nykyisen kielifilosofian kivijalat ja monia heidän ratkaisuistaan kannatetaan edelleen laajasti, mutta he ovat saaneet myös kovaa kritiikkiä. Aloitetaan Russell-kritiikistä.

22 Russellin teorian kritiikkiä
Määräiset kuvaukset eivät toimi siten, kuin Russell esittää (Peter Strawson, Keith Donnellan). Tavanomaiset nimet eivät ole lyhennettyjä määräisiä kuvauksia (Saul Kripke). Kritiikki osuu myös Fregen teoriaan. Kahdenlaista kritiikkiä: (1) kohdistuu Russellin määräisten kuvausten analyysiin. (2) kohdistuu Russellin nimiteoriaan.

23 Peter Strawsonin kritiikki
”On Referring” (1950). Russell ei erota toisistaan lause- tai ilmaustyyppiä, yksittäistä lause- tai ilmaustyypin tapausta ja lauseen tai ilmauksen käyttöä. Russell ei erota toisistaan lauseen (ilmauksen) merkitystä ja sitä, mitä joku jossakin tilanteessa väittää käyttämällä lausetta (mihin joku viittaa käyttämällä ilmausta). Russell ei ymmärtänyt eroa sen välillä, mitä lauseesta seuraa (loogisesti) ja mitä ennakkoehtoja on täytettävä, jotta lausetta voisi käyttää väittämään jotakin. Peter Strawson ( ) kuului, toisin kuin Russell, Oxfordin arkikielen filosofeihin, jotka korostivat kielenkäytön (pragmatiikan) merkitystä. Hän ei myöskään pitänyt arkikieltä harhaanjohtavana, kuten Russell. 1. Kun Russell puhui lauseista abstraktissa mielessä (lausetyypeistä) ja näiden semanttisista ja loogisista ominaisuuksista, Strawson korosti kielenkäyttöä (jossa käytetään yksittäistä ilmauksen tai lauseen tapausta). 2. Kielelliset ilmaukset eivät itsessään viittaa mihinkään. Ne viittaavat vain, kun me käytämme niitä jossain kontekstissa viittaamaan johonkin. Myöskään lauseet eivät väitä mitään, vaan me väitämme käyttämällä lausetta jossakin tilanteessa. Lauseet eivät siten myöskään ole tosia tai epätosia (eivätkä ilmaise propositioita). Totuus ja epätotuus koskee väitteitä, joita teemme, kun käytämme lauseita jossain tilanteessa. 3. Russellin mukaan lauseesta ”Ranskan nykyinen kuningas on kalju” seuraa loogisesti, että Ranskan nykyinen kuningas on olemassa. Strawsonin mukaan näin ei ole: Kuninkaan olemassaolo on ennakkoehto sille, että hänestä voidaan väittää jotakin.

24 Tyyppi (type), tapaus (token) ja käyttö (use)
Kissa kissa - Montako sanaa? yksi sanatyyppi, kaksi tyypin tapausta (esiintymää) lause, engl. sentence (lausetyyppi), lausuma, engl. utterance (tyypin tapaus) Ranskan nykyinen kuningas ei ole kalju. Pierre esittää lauseen tapauksen Ludwig XIV:n hallitessa Ranskaa. Hän käyttää lausetta viittaamaan Ludwig XIV:sta ja väittää tästä jotakin. Matti esittää lauseen tapauksen tänään. Hän ei viittaa mihinkään eikä väitä mitään. Srawsonin mukaan lauseet eivät viittaa eivätkä väitä mitään. Ihmiset viittaavat ja väittävät käyttämällä lauseita (esittämällä lauseiden tapauksia) jossakin tilanteessa. Tämä näkyy hyvin siinä, että yksi ihminen voi viitata ja väittää lauseella jotakin, kun toinen ihminen toisessa tilanteessa ei onnistu viittamaan ja väittämään mitään samalla lauseella. Esim. Strawsonin mukaan Russell ei näe, että käytämme lauseen yksittäisiä tapauksia väittäessämme jotakin ja ilmauksen yksittäisiä tapauksia viitatessamme johonkin. Lausetyypit eivät väitä eivätkä ilmaustyypit viittaa; mutta niillä on merkitys. Strawsonin mukaan lauseiden ja ilmausten merkityksessä on kysymys säännöistä, jotka kertovat, miten lausetta tai ilmausta on oikein käyttää. Ymmärrämme siis niiden merkityksen, kun ymmärrämme, miten niitä käytetään. Esim. sanan ”minä” merkitys on ohje ”Käytä sanaa aina puhujasta!”. Sen yksittäiset tapaukset viittaavat eri henkilöihin puhujasta riippuen. Strawsonin analyysi sopiikin hyvin kontekstisidonnaisiin eli indeksikalisiin ilmauksiin, joiden referenssi riippuu käyttötilanteesta. On pakko myöntää, että Russellin esimerkki on altis Strawsonin kritiikille, koska siinä itsessään esiintyy indeksikaalinen ilmaus ”nykyinen”. Jos kuitenkin korvaamme sen tietyllä ajan määrityksellä, saamme lauseen, jonka totuus ja referentti eivät vaihtele: Esim. ”Ranskan kuningas vuonna 2013 ei ole kalju”. Nyt saamme kuitenkin saman ongelman, jota Russell yritti ratkaista, ja saman ratkaisuehdotuksen. Kritiikiltä putoaa pohja ainakin osittain (Russell voisi myös myöntää kontektisidonnaisuuden ja väittää, että hänen analyysiään tarvitaan silti yksittäisten lausumien analyysiin).

25 Väittämisen ennakkoehdot
Jos joku sanoo ”Ranskan nykyinen kuningas on kalju”, emme vastaisi: ”Olet väärässä” tai ”Olen eri mieltä”. Puhuja yksinkertaisesti epäonnistuu viittaamaan mihinkään tai esittämään mitään väitettä. Esittäessään lauseen puhuja ei väitä, että on olemassa yksi ja vain yksi kuningas, vaan hän edellyttää sen (presupposes it). Väittämisen ennakkoehtona on, että tällainen kuningas on olemassa. Jos kuningasta ei ole olemassa, puhujan lausumalla ei ole totuusarvoa lainkaan. Russellin mukaan lause ”Ranskan nykyinen kuningas on kalju” on epätosi. Tämä on Strawsonin mukaan epäuskottavaa. Lauseelta (tai ennemminkin lausumalta) puuttuu totuusarvo, koska se ei ilmaise väitettä lainkaan. Jos tämä ennakko-oletus ei pidä paikkaansa, puhuja ei onnistu esittämään väitettä lainkaan. Vrt. ”Oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi” ei ole aito kysymys, jos ennakkoehto, että olet hakannut vaimoasi, ei pidä paikkaansa. Strawson siis katsoo toisin kuin Russell, että määräiset kuvaukset ovat viittaavia ilmauksia. Puhuja käyttää niitä viittaamaan johonkin. Jos kohdetta ei ole, viittaaminen ja väittäminen epäonnistuvat.

26 Referentiaalinen ja attributiivinen käyttö
Keith Donnellan, ”Reference and Definite Descriptions” (1966). Määräistä kuvausta käytetään attributiivisesti, kun sitä käytetään viittaamaan mihin tahansa, joka täyttää kuvauksen. Viiltäjä-Jack Määräistä kuvausta käytetään referentiaalisesti, kun sitä käytetään viittaamaan johonkin tiettyyn kohteeseen riippumatta siitä, täyttääkö tämä kuvauksen vai ei. Pyhä roomalainen keisarikunta (joka ei Voltairen mukaan ollut pyhä, roomalainen eikä keisarikunta) Donnellanin mukaan Russell ja Strawson ovat molemmat väärässä: Russell uskoi, että määräisillä kuvauksilla on vain atributiivinen käyttö, ja Strawson uskoi, että niillä on vain referentiaalinen käyttö. Itse asiassa määräisiä kuvauksia käytetään molemmilla tavoilla. Myös erisnimiä voidaan käyttää molemmilla tavoilla (esimerkit tässä erisnimiä).

27 Kripken tuki Russellille
”Smithin murhaaja on mielenvikainen.” Verisellä murhapaikalla rikosetsivä käyttää kuvausta attributiivisesti (keneen tahansa joka murhasi Smithin). Oikeudenkäynnin aikana katsoja käyttää kuvausta referentiaalisesti viittaamaan murhasta syytettyyn Jonesin, joka pyörittelee silmiään mielipuolisesti (vaikka Jones ei ole murhaaja). Saul Kripke: On erotettava lauseen itsensä merkitys ja puhujan tarkoittama merkitys. Attributiivisen käytön tunnusmerkki on se, että siihen voidaan aina liittää ”kuka tahansa hän onkin”. Määräistä kuvausta voidaan kuitenkin käyttää myös referentiaalisesti. Toinen esimerkki: ”Kuka on tuo Dry Martinia si eva mies?” Oletetaan, että lasissa onkin vettä ja kutsuilla on huoneen toisessa nurkassa mies, joka todella si ee Dry Martinia. Kysymys koskee kuitenkin ensin mainittua, johon määräinen kuvaus viittaa (vaikka kuvaus sopii vain jälkimmäiseen). Saul Kripke soveltaa Paul Gricen erottelua lauseen tai ilmauksen merkityksen ja puhujan merkityksen välillä. Donnellan on oikeassa siinä, että puhuja voi tarkoittaa Jonesia käyttäessään ilmausta ”Smithin murhaaja”, mutta ilmaus tarkoittaa kuitenkin suomen kielen konventioiden mukaan henkilöä, joka murhasi Smithin. Vaikka siis puhuja voi onnistua tarkoittamaan lauseellaan jotakin, mikä on totta (Jones on mielenvikainen), hänen lauseensa on (kirjaimellisesti) epätosi (Smithin murhaaja, joku toinen kuin Jones, ei ole mielenvikainen). Tällainen on tyypillistä sarkasmille, ironialle ja ehkä metaforalle. Esim. lause ”Lasse on taitava kaveri” tarkoittaa todella sitä, että Lasse on taitava kaveri, mutta puhuja voi tarkoittaa sillä sitä, että Lasse on onneton tunari. Kripken näkemyksestä seuraa, että Russell voisi olla oikeassa määräisiä kuvauksia sisältävien lauseiden analyysissään, mutta myös Strawson ja Donnellan voisivat olla oikeassa siinä, että puhuja voi käyttää lauseita referentiaalisesti, jos hän erehtyy kuvauksensa sopimisesta referenttiin. Kripken mukaan Russell on kuitenkin väärässä nimiteoriassaan: nimet eivät ole lyhennettyjä määräisiä kuvauksia.

28 Kuvausteorian kritiikkiä
Frege ja Russell ajattelivat, että normaalit nimet viittaavat kohteisiinsa kuvauksen kautta. Frege: nimen mieli voidaan ilmaista määräisellä kuvauksella. Russell: nimi on lyhennetty määräinen kuvaus. Ihmiset liittävät nimiin erilaisia kuvauksia. Mitkä niistä antavat nimen mielen (määräävät referentin)? Koska ihmiset liittävät nimiin eri kuvauksia, nimet ovat monimielisiä. ”Aristoteles opetti Aleksanteri Suurta.” Jos ”Aristoteleen” mieli on Platonin oppilas ja Aleksanteri Suuren opettaja, lause on triviaali ja välttämättä tosi, vaikka se on intuitiivisesti informatiivinen ja kontingentti.

29 Moderni kuvausteoria John Searlen ryvästeoria: Nimen mielen ja referentin määrää sellaisten kuvausten ryväs, jotka ihmiset tyypillisesti liittävät nimeen; nimi viittaa kohteeseen, johon riittävä määrä ryppään kuvauksia sopii. Välttää edelliset ongelmat: Riittävä määrä ryppään kuvauksia määrää nimen mielen ja referentin. Vaikka ihmisillä olisi eri kuvauksia mielessään, kullakin on kuitenkin riittävä määrä onnistuakseen viittaamaan samaan kohteeseen. Koska nimen mieli ei vaadi kaikkien ryppään kuvausten sopivan referenttiin, ”Aristoteles on Aleksanteri Suuren oppilas” on informatiivinen ja kontingentti. Sukua Wittgensteinin perheyhtäläisyysidealle. Ongelmana voi silti olla olennaisten kuvausten ja satunnaisten kuvausten erottaminen toisistaan.

30 Kripken kritiikki Saul Kripke, Naming and Necessity (1972)
Kuvausteorian ydinajatus on se, että nimen referentin määräävät kuvaukset, jotka puhuja yhdistää nimeen. Liittääkseen kuvauksen ”P” nimeen ”a” puhujan täytyy uskoa, että a on P ja ettei mikään muu ole P. Tällöin ”a” viittaa a:han, jos ja vain jos a todella on P eikä mikään muu ole P. Kripke osoitti, ettei tällainen referentin identifioiva informaatio ole a) välttämätöntä eikä b) riittävää viittaamiselle. Kripken katsotaan usein antaneen kohtalokkaan iskun kaikille kuvausteorian versioille.

31 Identifioiva informaatio ei välttämätöntä
Cicero on Tullius. Ongelma: ”Tullius” on erisnimi ja tarvitsee myös kuvauksen. Cicero on Catalinan salaliiton paljastaja. Sama ongelma + mahdollinen kehäisyys Richard Feynman on joku fyysikko. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ole riittävästi kuvauksia tai identifioivaa informaatiota referentistä. Silti he pystyvät viittaamaan tähän. Monet ihmiset tuntevat nimen ”Cicero” ja käyttävät sitä viittaamaan Ciceroon. Onko heillä kuitenkaan identifioivaa informaatiota, jota kuvausteoria vaatii? Monet voivat tietää, että Cicero on toiselta nimeltään Tullius. ”Tullius” ei kuitenkaan käy kuvaukseksi, koska se on itse erisnimi. Myös ”Catalina” on erisnimi. Saatamme tuntea Catalinan pelkästään miehenä, jonka salaliiton Cicero paljasti. Tämä kuvaus johtaa kuitenkin kehään, joka ei riitä identifioimaan Ciceroa. Salaliittolaisia ja heidän paljastajiaan on ollut historiassa monia muitakin. Useimmat meistä tuntevat Richard Feynmanin pelkästään jonakin fyysikkona. Tämä ei kuitenkaan riitä identifioimaan Feynmania. Voimme kuitenkin viitata Feynmaniin käyttämällä hänen nimeään: ”Kutsuilla puhuttiin Feynmanista, mutta en tiedä hänestä muuta kuin, että hän fyysikko.”

32 Identifioiva informaatio ei riittävää
Gödel on mies, joka todisti aritmetiikan epätäydellisyyden. Oletetaan, että teoreeman todistikin Gödelin sijasta tuntematon Schmidt, jolta Gödel oli varastanut käsikirjoituksen. Kuvausteorian mukaan nimen ”Gödel” pitäisi silloin viitata Schmidtiin. Einstein on atomipommin keksijä. Kolumbus on ensimmäinen eurooppalainen, joka löysi Amerikan. Näyttää siltä, että ihmisillä voi olla väärää informaatiota referentistä. (Nimi ei kuitenkaan viittaa siihen, johon tämä väärä informaatio sattuu sopimaan.) Monet tuntevat Gödelin aritmetiikan epätäydellisyys –teoreeman todistuksesta. Tämä kuvaus näyttäisi riittävän Gödelin identifioimiseen. Kuvitellaan kuitenkin, että teoreeman todisti Schmidt, jolta Gödel varasti käsikirjoituksen ja joka kuoli hämärissä olosuhteissa. Kuvaus sopii nyt Schmidtiin, mutta nimi ”Gödel” viittaa intuitioidemme mukaan edelleen Gödeliin. Jos vastaantulijalta kysytään, kuka on Albert Einstein, vastaukseksi saattaa saada ”atomipommin keksijä”. Tämä kuvaus sopii kuitenkin Robert Oppenheimeriin, mutta ”Einstein” viittaa silti Einsteiniin. Amerikan löysivät ensin viikingit, ”Kolumbus” ei kuitenkaan viittaa viikinkiin. Lyhyesti sanottuna kuvausteoriat poimivat nimille väärät referentit. Kripkellä on myös muuta – ehkä vielä ratkaisevampaa – kritiikkiä kuvausteoriaa vastaan, kritiikkiä, joka osuu selvemmin myös moderniin ryvästeoriaan. Sitä varten meidän pitää ymmärtää, mitä Kripke tarkoittaa mahdollisilla maailmoilla.

33 Mahdolliset maailmat Aktuaalinen maailma - maailma (maailmankaikkeus), jossa todella elämme Se, mikä on todella olemassa, on osa tätä maailmaa. Se, mikä on totta, on totta tässä maailmassa. Yksi mahdollisista maailmoista Mahdollinen maailma – maailma, sellaisena kuin se voisi (olisi voinut) olla Se, mikä voisi (olisi voinut) olla olemassa, on olemassa jossakin mahdollisessa maailmassa. Se, mikä voisi (olisi voinut) olla totta, on totta jossakin mahdollisessa maailmassa. Puhe mahdollisista maailmoista on tärkeä apuvälinen nykyisessä kielifilosofiassa. Se herättää myös metafyysisiä kysymyksiä: onko niitä todella olemassa?

34 Totuus ja designaattorit
Lauseen (proposition) totuus voi vaihdella maailmasta toiseen. Lause on välttämättä tosi (epätosi), joj se on tosi (epätosi) kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Lause on kontingentisti tosi, joj se on tosi aktuaalisessa maailmassa mutta epätosi jossakin toisessa maailmassa. Se, mihin yksilötermi viittaa, voi vaihdella maailmasta toiseen. Tiukka (rigid) designaattori on yksilötermi, joka viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Löysä (flaccid, nonrigid, accidental) designaattori on yksilötermi, joka viittaa eri objekteihin eri maailmoissa. Kripke tarkoittaa ”designaattoreilla” erisnimiä ja määräisiä kuvauksia. Rigid/flaccid (tiukka/löysä, jäykkä/veltto?) Tiukan designaattorin referentin ei tarvitse olla olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Tällainen objekti olisi välttämättä olemassa (Jumala, abstraktit oliot, kuten luvut). Tiukka designaattori viittaa samaan objektiin kaikissa niissä maailmoissa, joissa se on olemassa. Jotkut ovat pitäneet ongelmallisena objektin identifioimista eri mahdollisissa maailmoissa. (Mikä on samuuden kriteeri?) Kripken mukaan on virhe ajatella, että mahdolliset maailmat olisivat rinnakkaisia maailmankaikkeuksia, joita voisimme ikään kuin katsoa kaukoputkella kuin kaukaista planeettaa ja etsiä niistä itseämme ja muita oman maailmamme objekteja. Mahdollisten maailmojen sijasta voisi ennemmin puhua kontrafaktuaalisista tilanteista tai mahdollista asiaintiloista. Voimme yksinkertaisesti sopia (!?), että puhumme tietystä objektista noissa tilanteissa. (Olennaista on ilmeisesti se, että meillä on intuitioita siitä, että sama ihminen olisi voinut toimia toisin ja silti olla sama ihminen.)

35 Määräiset kuvaukset ja nimet
Määräiset kuvaukset ovat löysiä designaattoreita. Suomen tasavallan presidentti (Sauli Niinistö, Pekka Haavisto, Jutta Urpilainen, Timo Soini, Kari Peitsamo, minä) Suomen presidentti olisi voinut olla olematta Suomen presidentti. Erisnimet ovat yleensä tiukkoja designaattoreita. ”Aristoteles” viittaa Aristoteleeseen myös maailmassa, jossa hän on puuseppä eikä tuntenut Platonia tai Aleksanteri Suurta. Aristoteles ei olisi voinut olla olematta Aristoteles ”Suomen presidentti” viittaa eri ihmisiin eri mahdollisissa maailmoissa. Kripken testi: olisiko N voinut olla olematta N? ”Aristoteles” viittaa samaan ihmiseen kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Poikkeus: ”Viiltäjä-Jack” on löysä. Aiemmat argumentit eivät ehkä riittäneet kumoamaan ryvästeoriaa. Nyt Kripke kuitenkin toteaa, että Aristoteleella ei tarvitse olla mitään ryppään kuvaamista ominaisuuksista: ehkä hän kuoli lapsena eikä tehnyt mitään niistä asioista, joista hänen tunnemme. Silti ”Aristoteles” viittaa tähän lapsena kuolleeseen henkilöön. Ketä tarkoitat ”Timothy Williamsonilla”? Oxfordin yliopiston filosofian professoria, joka väittää olevansa välttämättä olemassa. Russellin ja Searlen mukaan tällaiset vastaukset osoittavat, että määräinen kuvaus antaa erisnimen merkityksen. Kripken mukaan se vain auttaa kuulijaa indentifioimaan henkilön, josta puhutaan. Esim. Ketä tarkoitat ”Lenita Airistolla”? Naista, joka arvosteli suomalaisten miesten valkoisia froteesukkia. Nimi ”Lenita Airisto” ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”nainen, joka arvosteli…” Lenita olisi hyvin voinut olla arvostelematta miesten sukkia.

36 Suora referenssi John Stuart Mill (1806 – 1873)
Yleisnimillä ja adjektiiveillä on sekä denotaatio että konnotaatio. Sana ”valkoinen” denotoi kaikkia valkoisia esineitä ja konnotoi ominaisuutta valkoisuus (indikoi, että noilla esineillä on ominaisuus valkoisuus). Erisnimillä on pelkästään denotaatio. Ne denotoivat kantajiaan mutteivät kerro heistä mitään (eivät konnotoi mitään ominaisuuksia). Milliläinen erisnimi viittaa siis suoraan kantajaansa (ilman välittäviä konnotaatioita, mieliä tai kuvauksia). Sen merkitys on sen referentti. Sen ainoa funktio on indikoida kenestä tai mistä on puhe. Koska erisnimet viittaavat Kripken mukaan suoraan kantajaansa (ilman välittäviä kuvauksia tai mieliä), hän yhtyy perinteiseen milliläiseen näkemykseen erisnimistä. (Normaalit erisnimet ovat loogisia erisnimiä Russellin tarkoittamassa mielessä.) ”Valkoinen” denotoi valkoisia esineitä, koska niillä on konnotoitu ominaisuus valkoisuus. (Vastaa Fregen erottelua mielen ja referentin välillä ja Carnapin erottelua intension and ekstension välillä.) Milliläiset erisnimet ovat tiukkoja designaattoreita. Lycanin mukaan kaikki tiukat designaattorit eivät kuitenkaan ole milliläisiä, koska myös jotkut määräiset kuvaukset ovat tiukkoja designaattoreita. Esim. ”yhdeksän positiivinen neliöjuuri” viittaa samaan lukuun kaikissa mahdollisissa maailmoissa, mutta tekee tämän sisältämänsä kuvauksen perusteella. Joka tapauksessa tyypilliset erisnimet ovat Kripken näkemyksen mukaan milliläisiä erisnimiä. Ne poimivat suoraan saman objektin kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Kyseessä on siis sama referentiaalinen nimiteoria, jonka Frege ja Russell (”On Denoting”) hylkäsivät aiemmin käsiteltyjen ongelmien takia. Pystyykö Kripken teoria ratkaisemaan ne.

37 Samat neljä ongelmaa ”Sherlock Holmes käytti oopiumia.”
Mieletön (vailla totuusarvoa) ”Pegasosta ei ole olemassa.” ”Aamutähti = Iltatähti” Välttämätön aposteriorinen totuus, informatiivinen Pekka uskoo, että Aamutähti on planeetta, muttei usko, että Iltatähti on planeetta. Ei ole mahdollista. Koska ”Sherlock Holmes” ei viittaa mihinkään, se on vailla merkitystä. Myöskään koko lause ei siksi ilmaise täydellistä propositiota tai ajatusta, joka olisi tosi tai epätosi. Ehkä pahin ongelmista, koska lause niin selvästi tuntuu todelta ja mielekkäältä. Ok. Suoran referenssin teorian kannattaja täytyy yrittää pitää kiinni säännöstä, että samaan viittaavan sanat ovat vaihdettavissa totuusarvon muuttumatta. Jos Pekka uskoo, että Aamutähti on planeetta, hän myös uskoo, että Iltatähti on planeetta. Esim. voisi olla luontevaa sanoa ”Kolumbus uskoi, että Castron saari oli Kiina”, vaikkei hän tiennyt Castrosta tai Kuubasta. Toinen esim.: Gary Grantin esittämä entinen jalokivivaras, ”the Cat”, voisi todeta, että poliisi uskoo, että minä varastin timantit, vaikkei poliisi tiedä, että hän on the Cat. Lycan toteaa, että vaikka joissain tapauksissa erisnimet voitaisiin tulkita läpinäkyvästi, läpinäkyvä tulkinta tuntuu useimmiten intuitioiden vastaiselta. Teorian kannattajan pitää siis selittää, miksi ihmiset erehtyvät pitämään epätotena sitä, että Pekka uskoo, että Iltatähti on planeetta. He esim. sekoittavat semantiikan ja pragmatiikan: vaikka tämän sanominen on totta, se implikoi jotakin epätotta, nimittäin että Pekka hyväksyisi lauseen ”Iltatähti on planeetta”. Kripke itse yrittää osoittaa, että ongelma on riippumaton suoran referenssin teoriasta. Lycan toteaakin, että olemme ajautuneet paradoksiin: Nämä neljä ongelmaa antavat vahvaa tukea kuvausteorialle, kun Kripken kritiikki puhuu vakuuttavasti tätä vastaan (ja suoran referenssin teorian puolesta, joka taas sortuu noihin neljään ongelmaan). Tyypillinen tilanne filosofiassa, minkä takia filosofisia erimielisyyksiä on niin vaikea ratkaista. Kripken kanta tuntuu kuitenkin – ainakin minusta - lupaavammalta. Katsotaan lähemmin, mitä hän sanoo 3 ensimmäisestä ongelmasta.

38 Kripke fiktiosta ”Sherlock Holmes käytti oopiumia.”
Ei ole mielekäs (ilmaise propositiota), koska nimi ”Sherlock Holmes” ei viittaa mihinkään. Kun luemme Doylen romaania, kuvittelemme tai teeskentelemme, että lause viittaa Sherlock Holmesiin ja sanoo hänestä jotakin. ”Sherlock Holmes on fiktiivinen hahmo.” Lause on tosi. Tällainen fiktiivinen hahmo on olemassa, koska Doyle loi sen kirjoittaessaan romaanin (abstrakti olio). ”Sherlock Holmesia ei ole olemassa.” Ei ole mielekäs (ilmaise propositiota), koska emme voi kuvitella, missä olosuhteissa se olisi tosi. Romaanin sisältä katsottuna kuvittelemme, että Sherlock Holmes todella on olemassa Romaanihenkilöna (fiktiivisenä hahmona) Sherlock Holmes taas todella on olemassa. Näin tulkittuna lause on mielekäs mutta epätosi. Kendall Walton, the pretence theory. Ongelma 2 on Kripken mukaan hankalin, eikä hän ole täysin tyytyväinen vastaukseensa.

39 Aposteriorinen välttämättömyys
Perinteinen näkemys kytkee apriorisuuden ja välttämättömyyden yhteen. Lause (propositio) on välttämättä tosi, joj se on tosi kaikissa mahdollisissa maailmoissa Metafysiikka Lause (propositio) on tosi a priori, joj sen totuus voidaan tietää kokemuksesta riippumatta. Tieto-oppi Aamutähti = Iltatähti, vesi = H2O, lämpö = molekyylien liike, mielentilat = aivotilat (materialismi), jne. Kripke kuitenkin huomauttaa, että toinen on tieto-opillinen ja toinen metafyysinen käsite, eikä niiden tarvitse käydä yksiin. Jotkut välttämättömät totuudet voivat olla aposteriorisia (empiirisiä): ne voidaan tietää vain kokemuksen perusteella. Ensinnäkään ei pidä paikkaansa, että kaikki välttämättömät totuudet tiedettäisiin tai edes voitaisiin tietää apriorisesti. Goldbachin arvaus, että jokainen parillinen luku on kahden alkuluvut summa. Jos se on tosi, se on välttämättä tosi. Kukaan ei kuitenkaan ole onnistunut todistamaan sitä eikä siis tiedä sitä. Ei ole mitenkään selvää, että se edes on tiedettävissä. Erisnimiä sisältävät identiteettilauseet: Koska ne voivaan tietää tosiksi vain kokemuksen perusteella, on päätelty, että niiden täytyy olla kontingentteja. Kripken analyysistä seuraa kuitenkin, että ne ovat välttämättömiä totuuksia: Koska ”Aamutähti” ja ”Iltatähti” ovat tiukkoja designaattoreita, ne poimivat saman objektin (Venuksen) kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Lause ei siis voi olla epätosi. Se on välttämättä tosi. Voimme kuitenkin tietää, että se on tosi vain kokemuksen eli empiirisen tutkimuksen perusteella. Kripken mukaan myös teoreettiset (tieteelliset) identiteettilauseet ovat välttämättä tosia (jos tosia). Kripke siis ajattelee, että myös termit, jotka tarkoittavat luonnonlajeja, kuten vesi, lämpö jne. ovat tiukkoja designaattoreita. Tällä näkemyksellä on myös toinen tunnettu puolustaja: Hilary Putnam.

40 Luonnonlajitermit Hilary Putnam, ”The Meaning of ’Meaning’” (1975)
”Merkitykset eivät ole päässä.” Seuraava perinteinen näkemys merkityksestä on virheellinen. Termin merkityksen tietäminen on tietyssä mielentilassa olemista. Termin merkitys määrää sen ekstension (referentin). Sekä Kripke että Hilary Putnam laajensivat erisnimien semantiikkansa joihinkin yleisiin termeihin eli predikaatteihin, luonnonlajitermeihin. (Myös demonstratiivipronomineja ja indeksikaalisia ilmauksia pidetään nykyisin yleensä suoraan viittaavina (tarkastellaan myöhemmin). Putnamin mukaan perinteinen näkemys on se, että merkitykset ovat jollain tavalla mielessä: joko merkitykset ovat käsitteitä (ideoita) mielessä (esim. John Locke) tai merkitykset ovat abstrakteja olioita, joiden tajuaminen on kuitenkin mentaalinen akti (Frege). Lisäksi siinä oletetaan, että merkitys määrää ekstension eli referentin (Carnapin erottelu intension ja ekstension välillä vastaa Fregen mielen ja referentin välistä erottelua.) Putnam antoi kuuluisan vastaesimerkin tälle näkemykselle. Molemmat teesit eivät voi pitää paikkansa.

41 Erotteluja Frege: mieli – referentti Mill: konnotaatio – denotaatio
Carnap: intensio – ekstensio

42 Kaksoismaa Vesi = kirkas, hajuton, mauton ja juotava neste, joka sataa taivaalta ja täyttää joet, järvet ja meret. Kaksoismaan XYZ näyttää ja maistuu täysin samalta kuin maan H2O. Kun ihmiset maassa käyttävät sanaa ”vesi”, he viittaavat H2O:hon (intuitio). Kun ihmiset kaksoismaassa käyttävät sanaa ”vesi”, he viittaavat XYZ:aan (intuitio). Mikä erottaa tapaukset toisistaan? Mikä selittää eri referentit tai ekstensiot. Esim. perinteinen näkemys sanan ”vesi” merkityksestä. Määritelmä ilmaisee veden käsitteen, joka meillä on mielessä, kun käytämme sanaa, tai abstraktin ominaisuuden, jonka tajuamme, kun käytämme sanaa (mieli, konnotaatio, intensio). Käsite tai ominaisuus määrää veden (referentin, denotaation) ekstension (kaiken sen, mikä on vettä). (kuvausteoria sovellettuna yleisiin termeihin) Vastaesimerkki perinteiselle näkemykselle: Kuvitellaan kaksoismaa, joka muistuttaa omaa maatamme. Siellä ovat kaikki samat (samanlaiset) ihmiset, kaupungit, talot. Jokaisella ihmisellä on siellä kaksoisolento, joka on aivoiltaan ja koko ruumiiltaan täsmälleen samanlainen hänen kanssaan. Kaksoismaa poikkeaa vain yhdessä suhteessa maasta: Veden kemiallinen rakenne on erilainen. Se, mitä me kutsumme vedeksi, on H2O:ta. Kaksoismaassa vedeksi kutsuttu aine on XYZ:aa. Perinteinen näkemys ei selitä näitä intuitioita. Sekä meillä että kaksoismaan asukkailla on sama veden käsite mielessään (yllä). Sanan vesi pitäisi siis viitata samaan aineeseen. Se ei kuitenkaan viittaa. Jos esim. matkustaisimme kaksoismaahan ja joisimme siellä vedeksi kutsuttua nestettä ja sanoisimme sitä vedeksi, olisimme väärässä: neste ei ole vettä (meidän kielessämme). Perinteisen näkemyksen mukaan se on, mikä on vastoin intuitioita. Mikä selittää eron? Ei mikään päässä – ei käsite eikä jonkin abstraktin olion tajuaminen. Minulla ja kaksoisolennollani kaikki pääni sisällä on samanlaista. (Oletetaan, ettei meillä kummallakaan ole tietoa veden rakenteesta.) Seikan, joka pystyy selittämään eron, täytyy olla jotakin ympäristöissämme, päidemme ulkopuolella – nimittäin se, että kaksoismaan joissa virtaa XYZ, kun meidän maamme joissa virtaa H2O. Veden ekstension määrää jokin päämme ulkopuolella. Jos kutsumme tätä merkitykseksi, merkityksen täytyy olla jotakin pään ulkopuolella. ”Vesi” on jäykkä designaattori. Se viittaa (suomen kielessä) H2O:hon kaikissa mahdollisissa maailmoissa.

43 Kausaalinen referenssiteoria
x viittaa y:hyn, vain jos x:n ja y:n välillä on asianmukainen kausaalinen suhde. Luonnonlajitermit: ”Vesi” viittaa aineeseen, jolla on sama kemiallinen rakenne kuin vesinäytteillä, joihin olemme kausaalisesti yhteydessä (havainnon kautta). Erisnimet: x viittaa y:n, koska y alun perin kastettiin x:ksi ja nimi x siirtyi kommunikaatio-ketjussa muille, jotka käyttivät sitä viittaamaan samaan henkilöön kuin edeltäjänsä ketjussa. Suoran referenssin teoria on semanttinen teoria: erisnimet ja luonnonlajitermit viittaavat suoraan referentteihinsä ilman välittäviä kuvauksia tai käsitteitä. Kausaalinen referenssiteoria on filosofinen (metafyysinen) teoria, joka selittää, miksi nämä termit viittaavat siihen, mihin ne viittaavat. Mikä määrää referenssin kussakin tilanteessa. Mikä erottaa edelliset tapaukset toisistaan? Maan ihmiset ovat kausaalisessa yhteydessä H2O:hon, kun kaksoismaan ihmiset ovat yhteydessä XYZ:aan. ”Vesi viittaa kaikissa mahdollisissa maailmoissa siihen aineeseen, jolla on sama kemiallinen rakenne kuin ympäristössämme olevalla nesteellä, jota me kutsumme vedeksi ja johon me olemme kausaalisessa yhteydessä. ”Vesi” on tiukka ”designaattori”. Vesi = H2O (välttämätön totuus). Myös Kripke ajattelee nimistä, että nimet kytkee referentteihinsä (kuvauksen tai mielen sijasta) asianmukainen kausaalinen yhteys. Kun käytämme erisnimeä, käytämme sitä viittaamaan siihen kohteeseen, johon sillä ovat viitanneet ne, joilta olemme nimen oppineet. Lainaamme heiltä nimen referentin. He taas ovat oppineet nimen ja lainanneet sen referentin muilta. Kommunikaatioketju päättyy lopulta johonkin nimenantotapahtumaan, josta se saa alkunsa. Esim. Aristoteleen vanhemmat antavat lapselle nimen ”Aristoteles” ja kertovat nimestä ystävilleen ja sukulaisilleen, jotka alkavat käyttää lapsesta samaa nimeä. Yhä uudet ihmiset oppivat nimen ja käyttävät sitä viittaamaan samaan ihmiseen. Kausaalinen kommunikaatioketju ulottuu meihin, jotka käytämme nimeä edelleen Aristotelesta. Nimi viittaa Aristoteleeseen, vaikkemme tietäisi hänestä juuri mitään ja vaikka kuvauksemme ja käsityksemme hänestä olisivat vääriä. Erisnimen kytkee siis referenttiinsä kausaalinen (syy-vaikutus-) ketju, joka saa alkunsa referentistä. Joitakin ongelmia: ”Madagaskar” viittaa nykyiseen Madagaskariin vain siksi, että Marco Polo erehtyi paikasta. ”Santa Claus” nimi tulee hitoriallisesta henkilöstä, tietystä pyhimyksestä. Miksei se viittaa häneen? Kausaalinen referenssiteoria on saanut myös paljon kritiikkiä. Kripke sanookin antaneensa vain yleiskuvan aiheesta eikä loppuun asti kehiteltyä teoriaa. Paljon työtä on vielä tekemättä. Joka tapauksessa semanttinen eksternalismi tuntuu monien mielestä hyvin vakuuttavalta ja se on vaikuttanut voimakkaasti nykyfilosofiaan, mm. kieli- ja mielenfilosofiaan, metafysiikkaan ja tieto-oppiin.

44 Semanttisen eksternalismin seurauksia
Tieteellinen realismi: tiede edistyy. Koska tieteellisten termien referentti ei vaihdu joka kerta, kun teoriat vaihtuvat, uudet teoriat voivat antaa uutta tietoa todellisuudesta. Mentaalinen eksternalismi Myös mielentilojen (kokemukset, uskomukset) sisällöt tulevat ympäristöstä riippuvaisiksi. Tieto itsestä? Vastaus ulkomaailmaa koskevaan skeptisismiin? Jos uskomuksemme ulkomaailmasta ovat ulkomaailmasta riippuvaisia, ei ole mahdollista, että ilkeä demoni huijaa meitä näissä uskomuksissamme. Jos uskomme, että vesi on märkää, ulkopuolellamme täytyy olla vettä. Putnam puolusti referenssiteoriallaan tieteellistä realismia Kuhnin ja Feyerabendin relativismia vastaan. Näiden mukaan uudet ja vanhan teoriat ovat yhteismitattomia, koska teorioiden vaihtuminen vaihtaa teoreettisten termien merkityksen. Teorioiden vaihtaminen ei ole rationaalista, vaan kyse on puheenaiheen vaihtamisesta. Taustalla on jonkinlainen teoreettisten termien kuvausteoria: uusi teoria liittää teoreettisiin termeihin uudet kuvaukset, jotka muuttavat niiden referenttejä. Jos Kripke ja Putnam ovat oikeassa, näin ei ole: uusi teoria viittaa edelleen samoihin teoreettisiin olioihin ja antaa niistä uutta tarkempaa tietoa. - 3. Näistä enemmän kevään tieto-opin kurssilla

45 1900-luvun filosofian merkkipaalu
“The discovery of the twin categories of [direct] reference and singular thought [proposition] is widely felt to be one of the landmark achievements of twentieth-century analytic philosophy” (John Hawthorne and David Manley, Reference Book, Oxford 2012). Hawthorne ja Manley pitävät suoran referenssin idean keksimistä yhtenä viime vuosisadan merkkipaaluista. Toinen on singulaarisen proposition käsite, johon se läheisesti liittyy ja jota käsittelemme jatkossa. Molemmat tulevat siis Russellilta.