Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti

Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti
Tiivistelmä Pääkaupunkiseudun yhteenlasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat hiilidioksidiksi laskettuna 5,8 miljoonaa tonnia (CO2-ekv.) vuonna Kaukolämmön päästöt kasvoivat, mutta sähkönkulutuksen vastaavasti pienenivät. Päästöt pysyivät kokonaisuudessaan edellisvuoden tasolla. Yli puolet pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmityksestä, vajaa neljännes sähkönkulutuksesta ja noin neljännes liikenteestä. Tarkastelussa ei ole mukana lentoliikennettä, laivaliikennettä sataman ja lähialueiden ulkopuolella eikä ruoantuotannon ja kulutushyödykkeiden valmistamisen aiheuttamia välillisiä päästöjä. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet huomattavasti vuodesta 2007 lähtien, mutta viime vuosina kivihiilen käyttö on lisääntynyt ja laskeva päästökehitys on pysähtynyt. Vuonna 2012 kaukolämmön tuotannossa käytettiin edellisvuoteen verrattuna kolmannes enemmän kivihiiltä, minkä vuoksi kaukolämmön päästöt kasvoivat 9 %. Kivihiilen alhainen hinta on osaltaan vaikuttanut siihen, että sen osuus kaukolämmön polttoaineista kasvoi kaikissa pääkaupunkiseudun kaupungeissa. Vuonna 2012 sähkönkulutuksen päästöt pienenivät sähkölämmitys pois lukien 14 % edellisvuodesta. Kulutus kasvoi runsaan prosentin, mutta valtakunnallinen sähkö oli vuonna 2012 ennätyksellisen vähäpäästöistä. Liikenteen osalta henkilöautojen liikennesuorite kasvoi aiempien vuosien tapaan edelleen hieman, mutta toisaalta polttoaineiden bio-osuus on kasvanut ja ajoneuvojen energiatehokkuus parantunut. Kuorma-autoliikenteen määrä ja päästöt kasvoivat pääkaupunkiseudulla vuonna Yhteenlaskettuna liikenteen päästöissä ei tapahtunut muutoksia. Seudun kokonaisenergiankulutus on asukasta kohti laskettuna pienentynyt tasaisesti vuodesta 2007. Päästökauppasektorilla on pääkaupunkiseudun osalta jääty EU:n ja Suomen tavoitteisiin johtavalta kehitysuralta jälkeen, mutta päästökaupan ulkopuolisten sektoreiden osalta kehitys näyttää viime vuosien perusteella johtavan tavoiteltuihin päästövähennyksiin. Vuoteen 2011 verrattuna päästöt laskivat Helsingissä kolme prosenttia ja Vantaalla noin yhden prosentin. Kasvihuonekaasupäästöt nousivat Espoossa 6 prosenttia ja Kauniaisissa 12 prosenttia. Vuoteen 1990 verrattuna kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Helsingissä 18 prosenttia. Muualla pääkaupunkiseudulla ne ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet luvulla päästöt ovat vähentyneet Helsingissä keskimäärin 1 % ja Kauniaisissa 0,1 % vuodessa. Espoossa päästöt ovat kasvaneet vuosittain 0,2 % ja Vantaalla vastaavasti 0,7 %. Eroja selittää se, että Helsingissä ja Kauniaisissa väkiluku, rakennettu pinta-ala ja liikennemäärät eivät ole kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin muualla pääkaupunkiseudulla, ja toisaalta Vantaalla kaukolämmön ominaispäästöt eivät ole pienentyneet samalla tavalla kuin Helsingissä. Asukasta kohti laskettuna kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2012 Helsingissä 4,9 t CO2-ekv., Espoossa 5,7 t CO2-ekv., Vantaalla 6,5 t CO2-ekv. ja Kauniaisissa 6,6 t CO2-ekv. Vantaalla liikenteen päästöt ja teollisuuden polttoaineiden- ja sähkönkulutus ovat suuremmat kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Yhteensä pääkaupunkiseudulla päästöt olivat 5,4 tonnia per asukas, joka on 23 % vähemmän kuin vuonna Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettu 20 prosentin vähennystavoite on asukasta kohti laskettuna siis jo saavutettu, mutta kokonaispäästöjä tarkasteltaessa nykyinen kehitys ei johda riittäviin päästövähennyksiin. Ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästöt ovat kuitenkin vähentyneet kaikissa kaupungeissa entistä nopeammin. Päästöjen kehitys 2012

Sisällys Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa
Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

1 Kasvihuonekaasu-päästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa

1.1 Maailman hiilidioksidipäästöt
Fossiilisten polttoaineiden polttamisesta ja sementin valmistuksesta aiheutuneet kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2011 maailmanlaajuisesti noin 35 miljardia tonnia (hiileksi laskettuna noin 9,5 Gt). Alustavan arvion mukaan päästöt kasvoivat vuonna 2012 edelleen 2,4 % (Peters ym. 2012). Nykyinen kehitys ylittää IPPC:n pessimistisimmän, 4-6 asteen maailmanlaajuiseen lämpenemiseen johtavan RCP 8.5 -skenaarion päästöt. Eniten hiilidioksidipäästöjä syntyy Kiinassa (28 %), Yhdysvalloissa (16 %), EU:ssa (11 %), Intiassa (7 %), Venäjällä (5 %) ja Japanissa (4 %). Vuonna 2011 päästöt kasvoivat Kiinassa ja Intiassa huomattavasti, mutta erityisesti Intiassa asukasta kohti lasketut päästöt ovat edelleen verraten pienet. Kuva 1. Fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja sementin valmistuksesta aiheutuneet hiilidioksidipäästöt vuosina 1850–2012 (CDIAC 2013; laskettu tonneina hiiltä) sekä IPCC:n uudet skenaariot (IPCC 2013).

1.2 Euroopan unionin kasvihuonekaasupäästöt
Euroopan unionin 27 jäsenmaan yhteenlasketut kasvihuonekaasupäästöt vähenivät vuonna 2012 ennakkotiedon mukaan 0,9 % edellisvuodesta ja olivat 19 % pienemmät kuin vuonna Eniten vähennystä tapahtui uusien jäsenmaiden teollisuuden, rakentamisen ja liikenteen päästöissä (EEA 2013b). EU:n tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 20 % vuoteen 2020 mennessä. Tämä voidaan saavuttaa päästökauppasektorin 21 % vähennyksellä vuoteen 2005 verrattuna sekä jäsenvaltioiden vuoden 2005 päästötasoon ja bruttokansantuotteeseen perustuvalla ei-päästökauppasektorin taakanjaolla. Pitkällä aikavälillä vain liikenteen päästöt ovat kasvaneet. Vuoteen 1990 verrattuna päästöt ovat vähentyneet eniten Saksassa, Iso-Britanniassa ja Itä-Euroopan uusissa jäsenmaissa (EEA 2013a). Kuva 2. Euroopan unionin kasvihuonekaasupäästöt 1990–2011 ja ennakkotieto vuoden 2012 päästöistä (EEA 2013a; 2013b). Tavoite 2020 on 20 % päästövähennys vuoteen 1990 verrattuna.

1.3 Suomen kasvihuonekaasupäästöt
Suomen kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2012 ennakkotietojen mukaan hiilidioksidiksi laskettuna 61,4 miljoonaa tonnia, yli 8 % vähemmän kuin vuonna Lasku syntyi päästökauppasektorilla hiilen, maakaasun ja turpeen kulutuksen vähenemisestä ja sähkön nettotuonnin kasvusta. Myös mineraalien ja teräksen tuotannosta aiheutui aiempaa vähemmän päästöjä (Tilastokeskus 2013a). Kioton sopimuksen tavoitteen eli vuosina 2008–2012 keskimäärin vuoden 1990 päästötason 70,4 MtCO2-ekv. Suomi saavuttaa selvästi. Tämän lisäksi Suomea velvoittaa päästökauppasektorin yhteinen tavoite -21 ja muiden sektorien -16 % vuoden 2005 tasosta, jolloin päästöt olisivat vuonna 2020 noin 56 MtCO2-ekv. Pidemmän aikavälin tavoitteina Valtioneuvoston vuoden 2009 tulevaisuusselonteossa on linjattu vähintään 80 % päästövähennykset vuoteen 2050 mennessä (VNK 2009), ja vuoden 2011 hallitusohjelman yksi tavoitteista on tehdä tulevaisuuden Suomesta hiilineutraali yhteiskunta (VNK 2011). Kuva 3. Suomen kasvihuonekaasupäästöt 1990–2012 (Tilastokeskus 2013a). EU:n tavoite 2020 on tässä -20 % ja Tulevaisuusselonteko % Suomen vuoden 1990 kokonaispäästöistä. Kioton sopimuksen Suomen velvoitteena on saavuttaa vuoden 1990 päästötaso jaksolla 2008–2012. Energiasektorin päästöistä lähes 60 % ja teollisuuden prosessipäästöistä noin 70 % syntyy päästökauppasektorilla.

2 Pääkaupunkiseutu Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

2.1 Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt
Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2012 hiilidioksidiksi laskettuna 5,8 miljoonaa tonnia eli samansuuruiset kuin vertailuvuonna Myös edellisvuoteen 2011 verrattuna kokonaispäästöt pysyivät ennallaan. Suurin osa pääkaupunkiseudun päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (54 %), liikenteestä (23 %) ja kulutussähköstä (19 %). Vuonna 2012 seudun kaukolämmöntuotannossa käytettiin edellisvuotta enemmän kivihiiltä, ja päästöt kasvoivat. Kulutussähkön päästöt sen sijaan vähenivät. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöissä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2012 oli lähellä 2000-luvun keskiarvoa (liite 6). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta pääkaupunkiseudun kokonaispäästöt laskivat 4 % (liite 3). Pitkällä aikavälillä sähkölämmityksen, kulutussähkön ja liikenteen päästöt ovat nousseet huomattavasti ja jätteiden käsittelyn, teollisuuden ja työkoneiden päästöt vähentyneet. Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuva 4. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat pääkaupunkiseudulla 5,4 t CO2-ekv. vuonna 2011, lähes 2 % edellisvuotta pienemmät. Vuonna 1990 päästöt olivat noin 7 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2012 samansuuruiset kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 4), mutta väkiluvun kasvun myötä päästöt asukasta kohti ovat laskeneet. Pääkaupunkiseudulla asui vuoden 2012 lopussa lähes ihmistä enemmän kuin vuonna 1990; väestömäärä on kasvanut 30 %. Sektoreittain tarkasteltuna ainoastaan sähkölämmityksen ja kulutussähkön asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet, mutta jälkimmäisen osalta käännös laskusuuntaan on jo tapahtunut. Vuodesta 2007 alkaen myös liikenteen päästöt ovat vähentyneet. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 2.3. Kuva 5. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2012.

2.2 Päästöt sektoreittain 2.2.1 Rakennuskanta ja lämmityksen päästöt
Suurin osa pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä, erityisesti kaukolämmöstä. Vuonna 2012 pääkaupunkiseudun rakennuksista kerrosneliöinä laskien noin 80 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 11 % sähköllä ja 7 % öljyllä. Vuoden 2012 loppuun mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 48 % vuodesta 1990 ja 22 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2013b). Rakennusten lämmityksen osuus pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä on pysynyt kuitenkin noin 50 prosentissa, eivätkä päästöt ole kasvaneet rakennuskannan mukaan. Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 40 m2 vuonna 1990 ja 45 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten asukaskohtainen pinta-ala on myös kasvanut 26 neliömetristä 29 neliömetriin. Kuva 6. Pääkaupunkiseudun rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2013b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2012.

2.2.2 Kaukolämpö VValtaosa pääkaupunkiseudulla kulutetusta kaukolämmöstä on peräisin sähkön ja lämmön yhteistuotantovoimalaitoksista (CHP eli Combined Heat and Power). Viiden CHP-voimalaitoksen tuotantoa tukevat 25 lämpökeskusta, joita käytetään tarpeen mukaan. Kaukolämmön päästöt olivat vuonna 2012 yhteensä kt CO2-ekv., 42 % pääkaupunkiseudun kokonaispäästöistä. Erillistuotannon osuus oli edellisvuotta suurempi, ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat kokonaisuudessaan 15 %. Lämmitystarve huomioon otettuna päästöt olivat 9 % suuremmat kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kaukolämmön tuotanto on kehittynyt jonkin verran vähäpäästöisempään suuntaan: vuonna 2012 päästöt olivat 225 tCO2-ekv. kulutettua gigawattituntia kohti, kun vuonna 1990 vastaava kerroin oli 290 tCO2-ekv./GWh. Kahtena viime vuonna koko seudun yhteenlasketun kaukolämmön tuotannon ominaispäästökerroin on kuitenkin kasvanut. Kuva 7. Pääkaupunkiseudun kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt tuotantomuodoittain 1990 ja 2000–2012. Päästöjen laskennassa otetaan huomioon kaukolämmön tuotannon päästöt hyödynjakomenetelmällä laskettuna, energiayhtiöiden välinen lämpökauppa ja vuotuinen lämmitystarve.

Vuonna 2012 Helsingin Energian, Vantaan Energian ja Fortum Power and Heatin tuottamaa kaukolämpöä kulutettiin pääkaupunkiseudulla yhteensä 10 580 gigawattituntia. Vuosi 2012 oli edellisvuotta hieman viileämpi, ja kulutus kasvoi edellisvuodesta 4 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 59 %, palvelu- ja julkisen sektorin 34 % ja teollisuuskiinteistöjen 7 %. Vuonna 2012 lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus laski hieman. Vuodesta 1990 kulutus on kasvanut 29 %, eli suunnilleen yhtä paljon kuin seudun väkiluku. Asukasta kohti laskettu vuosikulutus on näin ollen pysynyt samalla, hieman yli 10 megawattitunnin tasolla luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 9 %. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 24 % (kuva 6), mikä kertoo parantuneesta energiatehokkuudesta. Tarkat tiedot pääkaupunkiseudun energiankulutuksesta on koottu liitetaulukkoihin 4 ja 5. Kuva 8. Kaukolämmön kulutus sektoreittain pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2012.

Maakaasun osuus oli pääkaupunkiseudun kaukolämmön tuotannossa käytetyistä polttoaineista 51 % vuonna Sen osuus laski ja kivihiilen osuus nousi huomattavasti vuodesta Pitkällä aikavälillä muutos polttoainejakaumassa on päinvastainen: vuonna 1990 kivihiiltä käytettiin 80-prosenttisesti ja maakaasun osuus oli vain 16 %. Pääkaupunkiseudun lämmöntuotannossa on biopolttoaineena toistaiseksi hyödynnetty ainoastaan talteen otettua kaatopaikkakaasua. Toinen ei-fossiilisperäinen lämmönlähde on jätevesilämpöä hyödyntävä Katri Valan lämpöpumppulaitos Helsingissä, jonka kaukolämmön tuotannon osuus koko pääkaupunkiseudun kulutuksesta oli 3 % vuonna Myös Espoossa on otettu käyttöön lämpöpumppuja kaukolämmön tuotannossa, ja Helsingissä on tehty pelletin käyttökokeita. Kuva 9. Kaukolämmön tuotannossa pääkaupunkiseudulla käytetyt polttoaineet hyödynjakomenetelmällä laskettuna vuosina 1990 ja 2000–2012. Lämpöpumput tarkoittavat tässä lämpöpumpuilla tuotettua energiamäärää, ei niiden kuluttamaa sähköä.

2.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. Noin viidennes pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä syntyy kulutussähköstä ja 7 % sähkölämmityksestä. Kulutussähkön aiheuttamat päästöt olivat kt CO2-ekv. ja sähkölämmityksen 434 kt CO2-ekv. vuonna Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 7). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät noin 14 % pääkaupunkiseudulla vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli -50 %. Valtakunnallinen sähkö oli vuonna 2012 ennätyksellisen vähäpäästöistä. Kuva 10. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2012.

Vuonna 2012 sähkön kokonaiskulutus oli pääkaupunkiseudulla gigawattituntia eli vajaa 10 % koko Suomen 85 terawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus kasvoi edellisvuodesta 2 %, ja oli 50 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kotitalouksien ja palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkäyttö on kasvanut voimakkaasti, mutta teollisuuden sähkönkulutus on hieman vähentynyt. Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat pääkaupunkiseudun kokonaiskulutuksesta noin 12 % ja 88 % vuonna Sähkölämmityksen kulutus ja päästöt ovat kasvaneet muuta sähkön käyttöä voimakkaammin vuodesta Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun. Vuonna 2012 kulutus asukasta kohden oli 7,8 MWh, joka on noin 16 % enemmän kuin vuonna Tarkat tiedot pääkaupunkiseudun energiankulutuksesta on koottu liitetaulukkoihin 4 ja 5. Kuva 11. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain pääkaupunkiseudulla ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

2.2.4 Liikenne Vuonna 2012 pääkaupunkiseudun liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat kt CO2-ekv., joka on vajaa neljännes seudun kokonaispäästöistä. Raskaan liikenteen päästöt hieman kasvoivat, ja muiden liikennemuotojen vähenivät. Yhteenlaskettuna päästöissä ei tapahtunut muutosta edellisvuodesta. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 54 %, muun tieliikenteen 36 %, laivaliikenteen 8 % ja raideliikenteen 2 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti raskaan liikenteen päästöt ovat kasvaneet. Laivapäästöt ovat vähentyneet selvästi viime vuosina, mutta pitkällä aikavälillä nekin ovat kasvaneet huomattavasti. Toistaiseksi lentoliikenne ei ole kuulunut päästöseurantaan. Helsinki-Vantaan ja Malmin lentokenttien nousujen ja laskujen polttoaineen kulutuksen perusteella lasketut kasvihuonekaasupäästöt toisivat liikenteen päästöihin runsaan 10 % ja seudun kokonaispäästöihin noin 2,5 % lisän. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:ssa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä 20 %. Vuonna 2012 päästöt olivat ilman lentoliikennettä 1,3 t CO2-ekv., joka oli 16 % vähemmän kuin vuonna Vuodesta 2007 alkaen erityisesti henkilöautojen päästöt ovat vähentyneet. Kuva 12. Liikenteen päästöt pääkaupunkiseudulla (autoliikenne kaupunkien rajojen sisäpuolella, lähijunat, raitiovaunut ja metrot sekä laivat ja veneet satamissa ja lähialueilla) sektoreittain ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

Pääkaupunkiseudun tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 42 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 140 g/km vuonna 2012 ja 131 g/km vuoden 2013 syyskuussa (TraFi 2013). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009–2010 ja 6 % vuosina 2011–2012 (Mäkelä 2013b). Vuonna 2012 pääkaupunkiseudun tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 84 %, pakettiautojen 9 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 5 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli 4 450 kilometriä, mikä on 6 % enemmän kuin 2000-luvun alussa, mutta voimakkain kasvu ajoittuu vuosikymmenen alkuun. Tämän jälkeen muutos on ollut vähäinen. Kuva 13. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2012 (Mäkelä 2013a).

2. 3. Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet. 2. 3
2.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettu tavoite on 20 prosentin päästövähennys vuoteen 2020 mennessä vuoteen 1990 verrattuna ja hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä. Vuoden 2020 tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä vuosittain 2,5 %, tai absoluuttisina päästöinä noin 143 000 tonnia vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin -0,4 %, ja trendin jatkuessa kokonaispäästöt olisivat vuonna 2020 vähän yli 3 % vuoden 1990 tasoa pienemmät. Ilmastostrategian tavoitetta ei näin ollen saavutettaisi. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet huomattavasti jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästövähennys on ollut keskimäärin 2 % vuodessa. Tällä kehityksellä pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt olisivat vuonna 2020 lähes 20 % pienemmät kuin vertailuvuonna 1990. Kuva 14. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteisiin johtava kehitysura.

2.3.2 Päästöt asukasta kohti laskettuna
Vuonna 2012 pääkaupunkiseudun asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 5,4 t CO2-ekv., joka on 23 prosenttia vähemmän kuin vuonna Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettu 20 % päästövähennystavoite on näin laskettuna jo saavutettu. Kokonaispäästöistä laskettuna kaupunkien väestönkasvuennusteet huomioon ottaen -20 % tavoitetaso vuoteen1990 verrattuna on kuitenkin kovempi, 4,1 tonnia per asukas. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi asukaskohtaisten päästöjen pitäisi vähentyä vuodessa 2-3 prosenttia luvulla vuotuinen vähennystahti on ollut vain runsas prosentti, mutta vuodesta 2007 noin 3 % vuodessa. Kuva 15. Pääkaupunkiseudun asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteisiin johtava kehitysura. Vuoden 2020 tavoite on laskettu 20 % kokonaispäästövähennykseen ja kaupunkien väestönkasvuennusteisiin perustuen.

2.3.3 Päästökauppasektori Vuonna 2012 päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt olivat pääkaupunkiseudulla 3 560 kt CO2-ekv., 61 % kokonaispäästöistä. Pääkaupunkiseudulla päästökaupan piiriin kuuluvat ainoastaan kaukolämpö ja kulutussähkö, sillä seudulla ei ole energiaintensiivistä teollisuutta. Vuodesta 2010 kaukolämmön päästöt ovat kasvaneet, mutta kulutussähkön pienentyneet. Yhteenlaskettuna päästökauppasektorin päästöissä ei ole viime vuosina tapahtunut merkittäviä muutoksia, ja EU:n 21 % vähennystavoitteeseen johtavasta kehitysurasta on jääty seudulla jälkeen. Kuva 16. Päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n päästökauppasektorin tavoite vuodelle 2020 on -21 % vuoteen 2005 verrattuna.

2.3.4 Ei-päästökauppasektori
Vuonna 2012 päästökaupan ulkopuolisten sektorien kasvihuonekaasupäästöt olivat pääkaupunkiseudulla 2 240 kt CO2-ekv., 39 % kokonaispäästöistä. Pääkaupunkiseudulla päästökaupan ulkopuolelle jäävät liikenne, rakennusten erillislämmitys, teollisuuden ja työkoneiden polttoaineiden kulutus sekä jätteiden käsittely ja maatalous. Vuodesta 2007 päästöt ovat näillä sektoreilla erillislämmitystä lukuun ottamatta laskeneet. Yhteenlaskettuna kehitys näyttää pääkaupunkiseudun osalta johtavan Suomen yleiseen ei-päästökauppasektorin tavoitteeseen, -16 % vuoden 2005 päästöistä vuoteen 2020 mennessä. Kuva 17. Ei-päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n Suomelle asettama päästökaupan ulkopuolelle jäävien sektorien vähennystavoite on 16 % vuoden 2005 päästöistä vuoteen 2020 mennessä.

2.3.5 Energiankulutus asukasta kohti laskettuna
Pääkaupunkiseudun energiankulutus oli vuonna 2012 asukasta kohti laskettuna 24,1 megawattituntia. Kulutus väheni edellisvuodesta lähes 2 prosenttia. Vajaa puolet energiasta kuluu rakennusten lämmittämiseen ja 28 % on kulutussähköä. Henkilöautojen osuus oli vuonna 2012 noin 12 % ja muun liikenteen 8 %. Merkittäviä sektorikohtaisia muutoksia kulutuksessa ei ole tapahtunut viime vuosina, mutta asukasta kohti laskettuna kehityksen suunta on selvä: kokonaisenergiankulutus on kääntynyt selvään laskuun vuoden 2007 jälkeen. Trendin edelleen jatkuessa EU:n yhteinen tavoite parantaa energiatehokkuutta 20 prosentilla vuoteen 2020 mennessä voidaan pääkaupunkiseudun osalta miltei saavuttaa. Kuva 18. Pääkaupunkiseudun lämmitystarvekorjattu energiankulutus vuosina 2000–2012 asukasta kohti laskettuna. Vuoden 2020 tavoite kuvaa EU:n tavoitetta parantaa energiatehokkuutta 20 prosentilla ns. perusuraan eli nykyisen kaltaisen kehityskulkuun verrattuna (EU 2012).

3 Helsinki Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa

3.1 Helsingin kasvihuonekaasupäästöt
Helsingin kasvihuonekaasupäästöt vuonna 2012 olivat hiilidioksidiksi laskettuna 2,96 miljoonaa tonnia eli 3 % pienemmät kuin vuonna 2011 ja noin 18 % pienemmät kuin vuonna Suurin osa Helsingin päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (54 %), liikenteestä (22 %) ja kulutussähköstä (21 %). Vuonna 2012 Helsingin kaukolämmöntuotannossa käytettiin edellisvuotta enemmän kivihiiltä, ja päästöt kasvoivat. Kulutussähkön päästöt sen sijaan vähenivät. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöissä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2012 oli lähellä 2000-luvun keskiarvoa (liite 6). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta Helsingin kokonaispäästöt laskivat 8 % (liite 3). Pitkällä aikavälillä kulutussähkön ja sähkölämmityksen päästöt ovat nousseet ja jätteiden käsittelyn, teollisuuden ja työkoneiden ja kaukolämmön päästöt vähentyneet. Liikenteen päästöt olivat vuonna 2012 yhtä suuret kuin vuonna Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuva 19. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat Helsingissä 4,9 t CO2-ekv. vuonna 2012, noin 4 % edellisvuotta pienemmät. Vuonna 1990 päästöt olivat 7,3 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2012 noin 18 % pienemmät kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 19), mutta väkiluvun kasvun myötä päästöt asukasta kohti ovat laskeneet kolmanneksella. Helsingissä asui vuoden 2012 lopussa ihmistä enemmän kuin vuonna 1990; väestömäärä on kasvanut 23 %. Sektoreittain tarkasteltuna ainoastaan sähkölämmityksen ja kulutussähkön asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet, mutta jälkimmäisen osalta kääntyminen laskusuuntaan on jo tapahtunut. Vuodesta 2007 lähtien myös liikenteen ja kaukolämmön päästöt ovat laskeneet. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 3.3. Kuva 20. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2012.

Suurin osa Helsingin kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä, erityisesti kaukolämmöstä. Vuonna 2012 Helsingin rakennuksista kerrosneliöinä laskien lähes 90 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 6 % sähköllä ja 5 % öljyllä. Vuoden 2012 loppuun mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 31 % vuodesta 1990 ja 13 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2013b). Rakennusten lämmityksen osuus Helsingin kasvihuonekaasupäästöistä on 2000-luvulla pysynyt kuitenkin noin 50 prosentissa, eivätkä päästöt ole kasvaneet rakennuskannan mukaan. Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 42 m2 vuonna 1990 ja 45 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten pinta-ala on kasvanut vain runsaalla neliömetrillä 31 neliömetriin asukasta kohti laskettuna. Kuva 21. Helsingin rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2013b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2012.

3.2.2 Kaukolämpö Valtaosa Helsingissä kulutetusta kaukolämmöstä on peräisin sähkön ja lämmön yhteistuotantovoimalaitoksista (CHP eli Combined Heat and Power). Kolmen CHP-voimalaitoksen tuotantoa tukevat 11 lämpökeskusta, joita käytetään tarpeen mukaan pakkasilla. Kaukolämmön päästöt olivat vuonna 2012 yhteensä kt CO2-ekv., 46 % Helsingin kokonaispäästöistä. Huippulämpökeskusten osuus kasvoi edellisvuotta viileämmän talven takia, ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat yhteensä 8 %. Myös yhteenlaskettu tuotannon ominaispäästökerroin hieman kasvoi, ja lämmitystarvekorjatut päästöt olivat noin 2 % suuremmat kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kaukolämmön tuotanto on kehittynyt merkittävästi vähäpäästöisempään suuntaan: vuonna 2012 päästöt olivat hyödynjakomenetelmällä laskettuna 194 tCO2-ekv. kulutettua gigawattituntia kohti, kun vuonna 1990 vastaava kerroin oli 306 tCO2-ekv./GWh. Kuva 22. Helsingin kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt tuotantomuodoittain 1990 ja 2000–2012. Päästöjen laskennassa otetaan huomioon kaukolämmön tuotannon päästöt hyödynjakomenetelmällä laskettuna, energiayhtiöiden välinen lämpökauppa ja vuotuinen lämmitystarve.

Vuonna 2012 kaukolämpöä kulutettiin Helsingissä yhteensä 6 760 gigawattituntia. Vuosi 2012 oli edellisvuotta viileämpi, ja kulutus kasvoi edellisvuodesta 5 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 61 %, palvelu- ja julkisen sektorin 34 % ja teollisuuskiinteistöjen 5 %. Lämmitystarpeella korjattuna kaukolämmön kulutus väheni vuonna 2012 hieman lievästä nousevasta trendistä poiketen luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 4 %, ja kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 15 % (kuva 21). Vuoteen 1990 verrattuna kulutus on kasvanut 18 % ja kaukolämmitteinen kerrosala 33 %. Muutokset kertovat selvästi parantuneesta energiatehokkuudesta. Tarkat tiedot pääkaupunkiseudun energiankulutuksesta on koottu liitetaulukkoihin 4 ja 5. Kuva 23. Kaukolämmön kulutus sektoreittain Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2012.

Maakaasun osuus oli vuonna 2012 Helsingin kaukolämmön tuotannossa käytetyistä polttoaineista hyödynjakomenetelmällä laskettuna 54 % ja kivihiilen 36 %. Kivihiilen käyttö kasvoi edellisvuodesta 12 %. Pitkällä aikavälillä muutos polttoainejakaumassa on ollut huomattava: vuonna 1990 kivihiiltä käytettiin 87-prosenttisesti ja maakaasun osuus oli vain 9 %. Maakaasun voimakas lisääminen ja kivihiilen vähentäminen ovat pienentäneet selvästi Helsingin lämmöntuotannon, ja vuoteen 1990 verrattuna koko Helsingin kasvihuonekaasupäästöjä luvulla muutokset eivät enää ole olleet merkittäviä lukuun ottamatta vuonna 2006 käyttöön otettua jätevesilämpöä hyödyntävää Katri Valan lämpöpumppulaitosta. Sen osuus Helsingin kaukolämmön kulutuksesta oli yli 4 % vuonna Jäteveden lisäksi myös konesalien hukkaenergiaa on alettu hyödyntää kaukolämmön tuotannossa, ja pellettiä on koepoltettu kivihiilen seassa. Kuva 24. Kaukolämmön tuotannossa Helsingissä käytetyt polttoaineet hyödynjakomenetelmällä laskettuna vuosina 1990 ja 2000–2012. Lämpöpumput tarkoittavat tässä lämpöpumpuilla tuotettua energiamäärää, ei niiden kuluttamaa sähköä.

3.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. Runsas viidennes Helsingin kasvihuonekaasupäästöistä syntyy kulutussähköstä ja noin 5 % sähkölämmityksestä. Kulutussähkön aiheuttamat päästöt olivat 625 kt CO2-ekv. ja sähkölämmityksen 135 kt CO2-ekv. vuonna Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 7). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät Helsingissä noin 15 % vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli -50 %. Valtakunnallinen sähkö oli vuonna 2012 ennätyksellisen vähäpäästöistä. Kuva 25. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2012.

Vuonna 2012 sähkön kokonaiskulutus oli Helsingissä gigawattituntia eli runsaat 5 % koko Suomen 85 terawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus kasvoi edellisvuodesta 1,3 %, ja oli 36 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kotitalouksien ja palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkäyttö on kasvanut voimakkaasti, ja teollisuuden vastaavasti vähentynyt. Kasvu on ollut vuoteen 2010 asti melko tasaista. Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat Helsingin kokonaiskulutuksesta noin 7 % ja 93 % vuonna Sähkölämmityksen osuus kokonaiskulutuksesta on pysynyt tarkastelujaksolla muusta seudusta poiketen Helsingissä jokseenkin ennallaan. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun. Vuonna 2012 kulutus asukasta kohden oli 7,5 MWh, joka on yli 10 % enemmän kuin vuonna Tarkat tiedot pääkaupunkiseudun energiankulutuksesta on koottu liitetaulukkoihin 4 ja 5. Kuva 26. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain Helsingissä ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

3.2.4 Liikenne Vuonna 2012 Helsingin liikenteen kasvihuonekaasupäästöt laskivat vuoden 1990 tasolle ja olivat yhteensä 650 kt CO2-ekv. Tämä on 22 % kaupungin kokonaispäästöistä. Kaikkien tieliikennemuotojen päästöt pysyivät lähes ennallaan vuonna Laiva- ja raideliikenteen päästöt pienenivät. Yhteenlaskettuna muutos liikenteen päästöissä oli edellisvuoteen verrattuna -0,6 %. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 50 %, muun tieliikenteen 32 %, laivaliikenteen 16 % ja raideliikenteen 3 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti henkilöautojen päästöt ovat vähentyneet luvulla myös raskaan liikenteen päästöt ovat Helsingin alueella vähentyneet. Laivapäästöt ovat pienentyneet selvästi viime vuosina, mutta pitkällä aikavälillä ne ovat kasvaneet. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategiassa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä 20 %. Vuonna 2012 päästöt olivat ilman lentoliikennettä 1,1 t CO2-ekv., joka oli 18 % vähemmän kuin vuonna 1990. Kuva 27. Liikenteen päästöt Helsingissä (autoliikenne kaupungin rajojen sisäpuolella, lähijunat, raitiovaunut ja metrot sekä laivat ja veneet satamissa ja lähialueilla) sektoreittain ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

Helsingin tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 26 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 140 g/km vuonna 2012 ja 131 g/km vuoden 2013 syyskuussa (TraFi 2013). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009–2010 ja 6 % vuosina 2011–2012 (Mäkelä 2013b). Vuonna 2012 Helsingin tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 84 %, pakettiautojen 9 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 4 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli kilometriä, joka on yli neljänneksen vähemmän kuin pääkaupunkiseudulla keskimäärin. Henkilöautosuorite on kasvanut 4 % vuodesta 2000. Kuva 28. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2012 (Mäkelä 2013a).

3.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettu tavoite on kasvihuonekaasupäästöjen 20 prosentin vähennys vuoteen 2020 mennessä ja hiilineutraalius vuonna Helsingissä päästöt olivat vuonna 2012 jo 18 prosenttia pienemmät kuin vertailuvuonna 1990, joten vuoden 2020 tavoite suurella todennäköisyydellä saavutetaan. Kaupunki on strategiaohjelmassaan 2013–2016 asettanut tiukemman, -30 % tavoitteen vuodelle Tähän pääsemiseksi päästöjen tulisi vähentyä entistä jyrkemmin, vuosittain noin 2 %, tai absoluuttisina päästöinä runsaat 50 000 tonnia vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin 1 %, ja trendin jatkuessa päästöt olisivat vuonna 2020 noin 26 % ja vuonna 2050 noin 54 % vuoden 1990 tasoa pienemmät. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästöt ovat vähentyneet 2,6 % vuodessa. Tällä kehityksellä myös uudet, tiukemmat tavoitteet voidaan saavuttaa. Kuva 29. Helsingin kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä Helsingin kaupungin strategiaohjelman 2013–2016 (-30 % vuoteen 2020 mennessä), kaupungin ympäristöpolitiikan (hiilineutraalius 2050) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettuihin tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

Vuonna 1990 Helsingin asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 7,3 t CO2-ekv. ja vuonna 2012 kolmanneksen vähemmän, 4,9 t CO2-ekv. Vuoden 2020 kokonaispäästöjen 20 ja 30 prosentin vähennystavoitteet tarkoittavat kaupungin väestönkasvuennuste huomioon ottaen 4,6 ja 4,0 tonnin asukaskohtaisia päästöjä luvulla asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Helsingissä keskimäärin 1,5 % vuodessa. Jatkuessaan tämä trendi johtaisi Ilmastostrategian tavoitteeseen jo ennen vuotta 2020, mutta hiilineutraaliuden tai nollapäästöjen saavuttaminen pitkällä aikavälillä vaatii voimakkaampia toimia. Vuodesta 2007 asukasta kohti lasketut päästöt ovat tosin jo vähentyneet entistä jyrkemmin, yli 3 % vuodessa. Kuva 30. Helsingin asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä Helsingin kaupungin strategiaohjelman 2013–2016, kaupungin ympäristöpolitiikan ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettuihin tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

3.3.3 Päästökauppasektori Vuonna 2012 päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt olivat Helsingissä 1 980 kt CO2-ekv., 67 % kokonaispäästöistä. Osuus on huomattavasti suurempi kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Helsingissä päästökaupan piiriin kuuluvat ainoastaan kaukolämpö ja kulutussähkö, sillä kaupungissa ei ole energiaintensiivistä teollisuutta. Vuodesta 2010 kaukolämmön päästöt ovat pysyneet suurin piirtein ennallaan, mutta kulutussähkön päästöt ovat pienentyneet. Yhteenlaskettuna päästökauppasektorin päästöt ovat Helsingissä jonkin verran laskeneet viime vuosina, ja trendin jatkuessa EU:n koko päästökauppasektorin 21 % vähennystavoite saavutetaan Helsingin osalta. Kuva 31. Päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n päästökauppasektorin tavoite vuodelle 2020 on -21 % vuoteen 2005 verrattuna.

Vuonna 2012 päästökaupan ulkopuolisten sektorien kasvihuonekaasupäästöt olivat Helsingissä 980 kt CO2-ekv., 33 % kokonaispäästöistä. Päästökaupan ulkopuolelle jäävät liikenne, rakennusten erillislämmitys, teollisuuden ja työkoneiden polttoaineiden kulutus sekä jätteiden käsittely ja maatalous. Vuodesta 2007 päästöt ovat Helsingissä näillä sektoreilla erillislämmitystä lukuun ottamatta laskeneet. Yhteenlaskettuna päästöt alittavat selvästi Suomen yleiseen ei-päästökauppasektorin tavoitteeseen johtavan lineaarisen kehityspolun. Kuva 32. Ei-päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n Suomelle asettama päästökaupan ulkopuolelle jäävien sektorien vähennystavoite on 16 % vuoden 2005 päästöistä vuoteen 2020 mennessä.

Helsingin energiankulutus oli vuonna 2012 asukasta kohti laskettuna 24,0 megawattituntia. Kulutus väheni edellisvuodesta 1,3 prosenttia. Yli puolet energiasta kuluu rakennusten lämmittämiseen ja 28 % on kulutussähköä. Henkilöautojen osuus oli vuonna 2012 noin 9 % ja muun liikenteen 6 %. Merkittäviä sektorikohtaisia muutoksia kulutuksessa ei ole tapahtunut viime vuosina, mutta asukasta kohti laskettuna kehityksen suunta on selvä: kokonaisenergiankulutus on kääntynyt selvään laskuun vuoden 2007 jälkeen. Trendin edelleen jatkuessa EU:n yhteinen tavoite parantaa energiatehokkuutta 20 prosentilla vuoteen 2020 mennessä voidaan Helsingin osalta saavuttaa. Kuva 33. Helsingin lämmitystarvekorjattu energiankulutus vuosina 2000–2012 asukasta kohti laskettuna. Vuoden 2020 tavoite kuvaa EU:n tavoitetta parantaa energiatehokkuutta 20 prosentilla ns. perusuraan eli nykyisen kaltaisen kehityskulkuun verrattuna (EU 2012).

4 Espoo Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa

4.1 Espoon kasvihuonekaasupäästöt
Espoon kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2012 hiilidioksidiksi laskettuna 1,45 miljoonaa tonnia, joka on 6 % enemmän kuin vuonna 2011 ja noin kolmanneksen enemmän kuin vuonna Suurin osa Espoon päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (58 %), liikenteestä (22 %) ja kulutussähköstä (17 %). Vuonna 2012 Espoon kaukolämmöntuotannossa käytettiin edellisvuotta enemmän kivihiiltä, ja päästöt kasvoivat. Kulutussähkön päästöt sen sijaan vähenivät. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöissä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2012 oli lähellä 2000-luvun keskiarvoa (liite 6). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta Espoon kokonaispäästöt kasvoivat 3 % (liite 3). Pitkällä aikavälillä sähkölämmityksen ja kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt ovat nousseet voimakkaasti. Myös kaukolämmön ja liikenteen päästöt ovat selvästi suuremmat kuin vertailuvuonna Jätteiden käsittelyn, teollisuuden ja työkoneiden ja öljylämmityksen päästöt ovat sen sijaan vähentyneet. Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuva 34. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat Espoossa 5,7 t CO2-ekv. vuonna 2012, noin 4 % edellisvuotta suuremmat. Vuonna 1990 päästöt olivat 6,3 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2012 noin 34 % suuremmat kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 34), mutta väkiluku on kasvanut päästöjä nopeammin, ja asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt ovat laskeneet 10 %. Espoossa asui vuoden 2012 lopussa lähes ihmistä enemmän kuin vuonna 1990; väestömäärä on kasvanut 49 %. Sektoreittain tarkasteltuna ainoastaan sähkölämmityksen asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet. Kulutussähkön ja liikenteen päästöt ovat laskeneet selvästi vuodesta 2007 lähtien, mutta kaukolämmön päästöt ovat puolestaan nousseet kahden viime vuoden aikana. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 4.3. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n alkuperäisenä tavoitteena on vähentää päästöjä asukasta kohti 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Espoon oman kestävän energiankäytön toimintasuunnitelman mukaan asukaskohtaiset päästöt ovat 2,0 tonnia vuoden 1990 päästöjä pienemmät vuoteen 2020 mennessä. Kuva 35. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2012.

Suurin osa Espoon kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä, erityisesti kaukolämmöstä. Vuonna 2012 Espoon rakennuksista kerrosneliöinä laskien noin 70 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 17 % sähköllä ja 10 % öljyllä. Maalämmön osuus oli kaksi prosenttia. Vuoden 2012 loppuun mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 75 % vuodesta 1990 ja 33 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2013b). Rakennusten lämmityksen osuus Espoon kasvihuonekaasupäästöistä on 2000-luvulla pysynyt kuitenkin keskimäärin 50 prosentissa, eivätkä päästöt ole kasvaneet rakennuskannan mukaan. Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 39 m2 vuonna 1990 ja 46 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten asukaskohtainen pinta-ala on myös kasvanut 20 neliömetristä 24 neliömetriin. Kuva 36. Espoon rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2013b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2012.

4.2.2 Kaukolämpö Valtaosa Espoossa kulutetusta kaukolämmöstä on peräisin sähkön ja lämmön yhteistuotannosta (CHP eli Combined Heat and Power). Fortum Espoon Suomenojan CHP-voimalaitos ja sen tuotantoa pakkassäillä tukevat 8 huippulämpökeskusta tuottavat lämpöä myös Kirkkonummen ja Kauniaisten tarpeisiin. Näiden kaupunkien kaukolämmön kulutukset ja osuus tuotannon päästöistä on laskettu erikseen. Kaukolämmön päästöt olivat vuonna 2012 Espoossa 609 kt CO2-ekv., 42 % Espoon kokonaispäästöistä. Maakaasukombivoimalan käyttö väheni ja kaukolämmön erillistuotanto kasvoi. Kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt olivat kokonaisuudessaan lähes 35 % suuremmat kuin vuonna 2011, ja lämmitystarve huomioon otettuna päästöt kasvoivat yli neljänneksellä. Espoon kaukolämmön tuotannon ominaispäästöt ovat kolmen viime vuoden aikana kasvaneet hyödynjakomenetelmällä laskettuna 188 CO2-ekvivalenttitonnista kulutettua gigawattituntia kohti lähes 300 tonniin. Vuonna 1990 vastaava kerroin oli 256 tCO2-ekv./GWh. Kuva 37. Kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt tuotantomuodoittain Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2012. Laskennassa otetaan huomioon kaukolämmön tuotannon päästöt hyödynjakomenetelmällä laskettuna, energiayhtiöiden välinen lämpökauppa ja vuotuinen lämmitystarve.

Vuonna 2012 kaukolämpöä kulutettiin Espoossa yhteensä gigawattituntia. Vuosi 2012 oli edellisvuotta hieman viileämpi, mutta kulutus väheni silti vajaan prosentin. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 59 %, palvelu- ja julkisen sektorin 35 % ja teollisuuskiinteistöjen 6 %. Lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus väheni vuonna 2012 huomattavasti, toisin kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Vuodesta 1990 kulutus on kasvanut yli 50 %, suunnilleen saman verran kuin kaupungin väkiluku samalla ajanjaksolla. Asukasta kohti laskettu vuosikulutus oli vuonna 2011 vähän yli 8 megawattituntia, joka on 2 % enemmän kuin vuonna luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut viidenneksellä. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 38 % (kuva 36), mikä kertoo parantuneesta energiatehokkuudesta. Tarkat tiedot pääkaupunkiseudun energiankulutuksesta on koottu liitetaulukkoihin 4 ja 5. Kuva 38. Kaukolämmön kulutus sektoreittain Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2012.

Maakaasun osuus oli vuonna 2012 Espoon kaukolämmön tuotannossa käytetyistä polttoaineista hyödynjakomenetelmällä laskettuna 41 % ja kivihiilen 57 %. Vuoden 2010 syksyllä päätetyt lämmöntuotannon veromuutokset ja kivihiilen alhainen hinta ovat heikentäneet maakaasun kilpailukykyä, ja erityisesti Espoon alueella sitä on korvattu kivihiilellä. Pitkällä aikavälillä muutos polttoainejakaumassa on kuitenkin ollut päinvastainen: vuonna 1990 kivihiiltä käytettiin 61-prosenttisesti ja maakaasun osuus oli 36 %. Vuonna 2010 Suomenojan uuden voimalaitosyksikön ansiosta kivihiilen osuus oli kaukolämmöntuotannon polttoaineista vain 20 %, mutta vuonna 2012 pääpolttoaine oli kivihiili. Biopolttoaineena Espoon lämmöntuotannossa on toistaiseksi käytetty Ämmässuon kaatopaikalla talteen otettua kaatopaikkakaasua, mutta nykyisin kaasu hyödynnetään Helsingin seudun ympäristöpalvelujen sähköä tuottavassa kaasuvoimalassa. Kasvihuonekaasupäästöjä vähentäviä uusia ratkaisuja ovat palvelinsalit ja lämpöpumput. Jatkossa Espoon kaukolämmön tuotannossa hyödynnetään lisäksi Suomenojan jätevedenpuhdistamon jätevesilämpöä. Kuva 39. Kaukolämmön tuotannossa Espoossa käytetyt polttoaineet hyödynjakomenetelmällä laskettuna vuosina 1990 ja 2000–2012.Espoon alueella tuotettua kaukolämpöä käytetään myös Kauniaisissa ja Kirkkonummella. Lämpöpumput tarkoittavat tässä lämpöpumpuilla tuotettua energiamäärää, ei niiden kuluttamaa sähköä.

4.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. Vuonna 2012 vain 17 % Espoon kasvihuonekaasupäästöistä syntyi kulutussähköstä ja noin 10 % sähkölämmityksestä. Kulutussähkön aiheuttamat päästöt olivat 245 kt CO2-ekv. ja sähkölämmityksen 152 kt CO2-ekv. Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 7). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät Espoossa noin 13 % vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli lähes -50 %. Valtakunnallinen sähkö oli vuonna 2012 ennätyksellisen vähäpäästöistä. Kuva 40. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2012.

Vuonna 2012 sähkön kokonaiskulutus oli Espoossa gigawattituntia eli runsas 2 % koko Suomen 85 terawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus kasvoi edellisvuodesta 3 %, ja oli 80 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kotitalouksien ja palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkäyttö on kasvanut voimakkaasti, mutta myös teollisuuskiinteistöt kuluttavat hieman enemmän sähköä kuin vuonna Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat Espoon kokonaiskulutuksesta noin 19 % ja 81 % vuonna Sähkölämmityksen kulutus ja päästöt ovat kasvaneet muuta sähkön käyttöä voimakkaammin vuodesta Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun. Vuonna 2012 kulutus asukasta kohden oli 7,7 MWh, joka on yli 20 % enemmän kuin vuonna Tarkat tiedot pääkaupunkiseudun energiankulutuksesta on koottu liitetaulukkoihin 4 ja 5. Kuva 41. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain Espoossa ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

4.2.4 Liikenne Vuonna 2012 Espoon liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat 323 kt CO2-ekv., joka on 22 % kaupungin kokonaispäästöistä. Raskaan liikenteen päästöt hieman kasvoivat, ja muiden liikennemuotojen vähenivät. Yhteenlaskettuna päästöissä ei tapahtunut muutosta edellisvuodesta. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 60 %, muun tieliikenteen 37 %, veneiden 2 % ja raideliikenteen 1 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti raskaan liikenteen päästöt ovat Espoon alueella kasvaneet. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategiassa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä viidenneksellä. Espoossa tavoite on jo saavutettu: vuonna 2012 päästöt ilman lentoliikennettä olivat 1,3 t CO2-ekv., joka 21 % vähemmän kuin vuonna 1990. Kuva 42. Liikenteen päästöt Espoossa sektoreittain (autoliikenne kaupungin rajojen sisäpuolella, lähijunat, veneet) ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

Espoon tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 46 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 140 g/km vuonna 2012 ja 131 g/km vuoden 2013 syyskuussa (TraFi 2013). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009–2010 ja 6 % vuosina 2011–2012 (Mäkelä 2013b). Vuonna 2012 Espoon tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 85 %, pakettiautojen 8 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 5 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli kilometriä, mikä on 2 % enemmän kuin 2000-luvun alussa. Suorite on 16 % suurempi kuin pääkaupunkiseudulla keskimäärin. Kuva 43. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2012 (Mäkelä 2013a).

4.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää asukasta kohti laskettuja kasvihuonekaasupäästöjä 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Espoossa tämä tarkoittaisi väestöennusteet huomioon ottaen noin 9 prosenttia suurempia päästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä nykytasosta vuosittain vähintään yhdellä prosentilla, tai absoluuttisina päästöinä noin 15 000 tonnilla vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin +0,2 %, ja trendin jatkuessa päästöt olisivat vuonna 2020 runsaan kolmanneksen ja vuonna 2030 noin 36 % vuoden 1990 tasoa suuremmat. Covenant of Mayorsin tavoite on laskettu Espoon toimintaohjelman asukasta kohti arvioitujen päästövähennysten ja väestönkasvuennusteen perusteella. Tämän mukaan päästöjen tulisi vuonna 2020 olla yli 15 % nykyistä pienemmät ja vuoteen 1990 verrattuna 10 % suuremmat. Nykyisellä kehityksellä tavoitteiden saavuttaminen näyttää vaikealta. Kuva 44. Espoon kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n alkuperäiseen tavoitteiseen ja kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors) Espoon tavoitteeseen johtavat kehitysurat.

Vuonna 1990 Espoon asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 6,3 t CO2-ekv. ja vuonna 2012 lähes 10 % vähemmän, 5,7 t CO2-ekv. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian alkuperäinen tavoite, -39 % asukasta kohti vuoteen 2030 mennessä, tarkoittaa Espoon kohdalla 3,8 t CO2-ekv. päästöjä luvulla asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Espoossa keskimäärin 1,2 % vuodessa. Jatkuessaan tämä trendi johtaisi 32 % pienempiin päästöihin kuin vuonna 1990, eli ilmastostrategian tavoitetta ei aivan saavutettaisi. Covenant of Mayorsin tavoite on laskettu niin, että Espoon toimenpideohjelman mukaisesti asukasta kohti lasketut päästöt vähenevät kahdella tonnilla vuoteen 2020 mennessä. Nykyisellä kehityksellä myöskään tähän päästäisi, mutta toisaalta vuodesta 2007 päästöt ovat vähentyneet entistä voimakkaammin, yli 2 % vuodessa. Kuva 45. Espoon asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n alkuperäiseen tavoitteiseen ja kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors) Espoon tavoitteeseen johtavat kehitysurat.

4.3.3 Päästökauppasektori Vuonna 2012 päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt olivat Espoossa 850 kt CO2-ekv., 59 % kokonaispäästöistä. Espoossa päästökaupan piiriin kuuluvat ainoastaan kaukolämpö ja kulutussähkö, sillä kaupungissa ei ole energiaintensiivistä teollisuutta. Vuodesta 2010 kaukolämmön päästöt ovat kasvaneet merkittävästi, mutta kulutussähkön päästöt ovat pienentyneet. Trendin jatkuessa EU:n koko päästökauppasektorin 21 % vähennystavoitetta ei Espoon osalta saavuteta. Kuva 46. Päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n päästökauppasektorin tavoite vuodelle 2020 on -21 % vuoteen 2005 verrattuna.

Vuonna 2012 päästökaupan ulkopuolisten sektorien kasvihuonekaasupäästöt olivat Espoossa 600 kt CO2-ekv., 41 % kokonaispäästöistä. Pääkaupunkiseudulla päästökaupan ulkopuolelle jäävät liikenne, rakennusten erillislämmitys, teollisuuden ja työkoneiden polttoaineiden kulutus sekä jätteiden käsittely ja maatalous. Vuodesta 2007 päästöt ovat näillä sektoreilla erillislämmitystä lukuun ottamatta laskeneet. Yhteenlaskettuna päästöt ylittävät edelleen jonkin verran Suomen yleiseen ei-päästökauppasektorin tavoitteeseen johtavan lineaarisen kehityspolun. Kuva 47. Ei-päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n Suomelle asettama päästökaupan ulkopuolelle jäävien sektorien vähennystavoite on 16 % vuoden 2005 päästöistä vuoteen 2020 mennessä.

Espoon energiankulutus oli vuonna 2012 asukasta kohti laskettuna 22,0 megawattituntia, joka on noin 8 % vähemmän kuin pääkaupunkiseudulla keskimäärin. Kulutus väheni edellisvuodesta lähes 4 prosenttia. Lähes puolet energiasta kuluu rakennusten lämmittämiseen ja 26 % on kulutussähköä. Henkilöautojen osuus oli vuonna 2012 noin 13 % ja muun liikenteen 8 %. Merkittäviä sektorikohtaisia muutoksia kulutuksessa ei ole tapahtunut viime vuosina, mutta asukasta kohti laskettuna kehityksen suunta on selvä: kokonaisenergiankulutus on kääntynyt selvään laskuun vuoden 2007 jälkeen. Tästä huolimatta EU:n yhteiseen 20 prosentin energiansäästötavoitteeseen pääseminen vaatii Espoon osalta lisää energiatehokkuustoimia. Kuva 48. Espoon lämmitystarvekorjattu energiankulutus vuosina 2000–2012 asukasta kohti laskettuna. Vuoden 2020 tavoite kuvaa EU:n tavoitetta parantaa energiatehokkuutta 20 prosentilla ns. perusuraan eli nykyisen kaltaisen kehityskulkuun verrattuna (EU 2012).

5 Vantaa Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa

5.1 Vantaan kasvihuonekaasupäästöt
Vantaan kasvihuonekaasupäästöt vähenivät vuonna 2012 vajaan prosentin edellisvuodesta. Hiilidioksidiksi laskettuna päästöt olivat 1,33 miljoonaa tonnia, joka on noin 23 % enemmän kuin vuonna Suurin osa Vantaan päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (50 %), liikenteestä (28 %) ja kulutussähköstä (17 %). Vuonna 2012 Vantaan kaukolämmöntuotannossa käytettiin edellisvuotta enemmän kivihiiltä, ja päästöt kasvoivat. Kulutussähkön päästöt sen sijaan vähenivät. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöissä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2012 oli lähellä 2000-luvun keskiarvoa (liite 6). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta Vantaan kokonaispäästöt laskivat 4 % (liite 3). Pitkällä aikavälillä sähkölämmityksen ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt ovat nousseet voimakkaasti. Myös kulutussähkön ja liikenteen päästöt ovat selvästi suuremmat kuin vertailuvuonna Jätteiden käsittelyn, teollisuuden ja työkoneiden ja öljylämmityksen päästöt ovat sen sijaan vähentyneet. Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuva 49. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat Vantaalla 6,5 t CO2-ekv. vuonna 2012, vähän alle 2 % edellisvuotta pienemmät. Vuonna 1990 päästöt olivat 7,0 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2012 lähes neljänneksen suuremmat kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 49), mutta väkiluku on kasvanut hieman päästöjä nopeammin, ja asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt ovat laskeneet 7 %. Vantaalla asui vuoden 2012 lopussa yli ihmistä enemmän kuin vuonna 1990; väestömäärä on kasvanut 32 %. Sektoreittain tarkasteltuna kaukolämmön, sähkölämmityksen ja kulutussähkön asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet, mutta jälkimmäisen osalta kääntyminen laskusuuntaan on jo tapahtunut. Myös liikenteen päästöt ovat laskeneet selvästi vuodesta 2007 lähtien. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 5.3. Kuva 50. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2012.

Suurin osa Vantaan kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä, erityisesti kaukolämmöstä. Vuonna 2012 Vantaan rakennuksista kerrosneliöinä laskien noin 70 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 18 % sähköllä ja 9 % öljyllä. Maalämmön osuus oli noin 1 %. Vuoden 2012 loppuun mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 75 % vuodesta 1990 ja 32 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2013b). Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 37 m2 vuonna 1990 ja 45 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten asukaskohtainen pinta-ala on myös kasvanut 22 neliömetristä 32 neliömetriin. Rakennusten lämmityksen osuus kokonaispäästöistä on Vantaalla 2000-luvulla kasvanut, mutta rakennuskannan kasvuun verrattuna muutos ei ole yhtä suuri. Kuva 51. Vantaan rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2013b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2012.

5.2.2 Kaukolämpö Valtaosa Vantaalla kulutetusta kaukolämmöstä on peräisin sähkön ja lämmön yhteistuotantovoimalaitoksista (CHP eli Combined Heat and Power). Vantaan Energian Martinlaakson CHP-voimalaitoksen tuotantoa tukee 7 lämpökeskusta, joita käytetään tarpeen mukaan pakkasilla. Kaukolämmön päästöt olivat vuonna 2012 yhteensä 464 kt CO2-ekv., 35 % Vantaan kokonaispäästöistä. Erillistuotannon osuus oli edellisvuotta suurempi, ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat kokonaisuudessaan 14 %. Kaukolämpöä kulutettiin enemmän, mutta myös tuotannon ominaispäästökerroin oli selvästi edellisvuotta suurempi; lämmitystarve huomioon otettuna päästöt kasvoivat 8 % luvulla kaukolämmön tuotanto on parhaimmillaan ollut huomattavasti nykyistä vähäpäästöisempää. Esimerkiksi vuosina 2004–2006 päästöt olivat hyödynjakomenetelmällä laskettuna keskimäärin 205 tCO2-ekv. kulutettua gigawattituntia kohti. Vuonna 2012 vastaava kerroin oli 263 tCO2-ekv./GWh, joka on enemmän kuin vuonna kuin vuonna 1990. Kuva 52. Kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt tuotantomuodoittain Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2012. Laskennassa otetaan huomioon kaukolämmön tuotannon päästöt hyödynjakomenetelmällä laskettuna, energiayhtiöiden välinen lämpökauppa ja vuotuinen lämmitystarve.

Vuonna 2012 kaukolämpöä kulutettiin Vantaalla yhteensä gigawattituntia. Vuosi 2012 oli edellisvuotta viileämpi, ja kulutus kasvoi edellisvuodesta 8 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 50 %, palvelu- ja julkisen sektorin 32 % ja teollisuuskiinteistöjen 17 %. Teollisuuskiinteistöjen osuus on Vantaalla muuta pääkaupunkiseutua suurempi. Lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus kääntyi jälleen kasvuun vuonna Vuoteen 1990 verrattuna kulutus on kasvanut lähes 50 %, joka on selvästi enemmän kuin kaupungin väkiluvun kasvu samalla ajanjaksolla. Vuonna 2012 asukasta kohti laskettu vuosikulutus oli 8,6 megawattituntia, mikä on 13 % enemmän kuin vuonna luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 21 %. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 46 % (kuva 51), mikä kertoo merkittävästi parantuneesta energiatehokkuudesta. Kuva 53. Kaukolämmön kulutus sektoreittain Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2012.

Maakaasun osuus oli vuonna 2012 Vantaan kaukolämmön tuotannossa käytetyistä polttoaineista hyödynjakomenetelmällä laskettuna 53 %, alimmillaan 1990-luvun jälkeen. Maakaasun kilpailukyky muihin polttoaineisiin nähden on veromuutosten vuoksi heikentynyt, ja kivihiilen maailmanmarkkinahinta on samaan aikaan laskenut. Vantaalla vuonna 2012 kivihiiltä poltettiin 31 prosenttia edellisvuotta enemmän. Vuodesta 2014 alkaen kivihiilen käyttö vähenee arviolta 30 prosenttia, kun Vantaan Energian sähköä ja lämpöä tuottava jätevoimala valmistuu. Kaukolämpöä voimala tuottaa 920 GWh vuodessa. Myös kasvihuonekaasupäästöt vähenevät: jos sekajätteen biohajoava osuus on noin neljännes, päästöt ovat kivihiileen verrattuna lähes 40 % pienemmät. Kuva 54. Kaukolämmön tuotannossa Vantaalla käytetyt polttoaineet hyödynjakomenetelmällä laskettuna vuosina 1990 ja 2000–2012.

5.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. 17 % Vantaan kasvihuonekaasupäästöistä syntyy kulutussähköstä ja noin 11 % sähkölämmityksestä. Kulutussähkön aiheuttamat päästöt olivat 230 kt CO2-ekv. ja sähkölämmityksen 140 kt CO2-ekv. vuonna Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 7). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät Vantaalla noin 15 % vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli lähes -50 %. Valtakunnallinen sähkö oli vuonna 2012 ennätyksellisen vähäpäästöistä. Kuva 55. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2012.

Vuonna 2012 sähkön kokonaiskulutus oli Vantaalla gigawattituntia eli lähes 2 % koko Suomen 85 terawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus kasvoi edellisvuodesta 1 %, ja oli 64 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkäyttö on kasvanut voimakkaasti, mutta myös kotitaloudet ja teollisuuskiinteistöt kuluttavat selvästi enemmän sähköä kuin vuonna Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat Vantaan kokonaiskulutuksesta noin 18 % ja 82 % vuonna Sähkölämmityksen kulutus ja päästöt ovat kasvaneet muuta sähkön käyttöä voimakkaammin vuodesta Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun. Vuonna 2012 kulutus asukasta kohden oli 9,0 MWh, joka on yli 20 % enemmän kuin vuonna Vantaalla teollisuussektorin sähkönkulutus on huomattavasti suurempi kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Tarkat tiedot pääkaupunkiseudun energiankulutuksesta on koottu liitetaulukkoihin 4 ja 5. Kuva 56. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain Vantaalla ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

5.2.4 Liikenne Vuonna 2012 Vantaan liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat 370 kt CO2-ekv., joka on 28 % kaupungin kokonaispäästöistä. Kuorma- ja linja-autojen päästöt kasvoivat edellisvuodesta, mutta muiden liikennemuotojen päästöt vähenivät. Yhteenlaskettuna muutos edellisvuoteen oli +1,4 %. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 58 % ja muun tieliikenteen 42 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti raskaan liikenteen päästöt ovat Vantaan alueella kasvaneet. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategiassa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä 20 %. Vuonna 2012 päästöt olivat ilman lentoliikennettä 1,8 t CO2-ekv., joka oli lähes 8 % vähemmän kuin vuonna 1990. Kuva 57. Liikenteen päästöt Vantaalla sektoreittain (autoliikenne kaupungin rajojen sisäpuolella, lähijunat, veneet) ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

Vantaan tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 66 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 140 g/km vuonna 2012 ja 131 g/km vuoden 2013 syyskuussa (TraFi 2013). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009–2010 ja 6 % vuosina 2011–2012 (Mäkelä 2013b). Vuonna 2012 Vantaan tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 84 %, pakettiautojen 8 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 6 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli kilometriä, mikä on 9 % enemmän kuin 2000-luvun alussa. Liikennemäärät, ja siten myös liikenteen kasvihuonekaasupäästöt, ovat Vantaalla suuremmat kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Kuva 59. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2012 (Mäkelä 2013a).

5.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettu tavoite on kasvihuonekaasupäästöjen 20 prosentin vähennys vuoteen 2020 mennessä ja hiilineutraalius vuonna Asukasta kohti laskettuna viidenneksen vähennys tarkoittaisi Vantaalla väestöennusteet huomioon ottaen noin 14 prosenttia suurempia kokonaispäästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä vuosittain noin yhdellä prosentilla, tai absoluuttisina päästöinä 12 400 tonnilla vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin +0,7 %, ja trendin jatkuessa päästöt olisivat vuonna 2020 lähes 30 % ja vuonna 2050 yli 50 % vuoden 1990 tasoa suuremmat. Ilmastostrategian tavoitteita ei näin ollen saavutettaisi. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästöt ovat vähentyneet lähes 1 % vuodessa. Jatkuessaan tämä trendi johtaisi selvästi lähemmäs ilmastostrategian ja Vantaan Covenant of Mayorsin tavoitteita. 7 % vuoden 1990 tasoa korkeampiin päästöihin johtava Covenant-tavoiteura on laskettu asukaskohtaisen päästötavoitteen ja väestöennusteen perusteella. Kuva 59. Vantaan kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors), kaupungin ympäristöpolitiikan (hiilineutraalius 2050) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettuihin tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

Vuonna 1990 Vantaan asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 7,0 t CO2-ekv. ja vuonna 2012 noin 7 % vähemmän, 6,5 t CO2-ekv. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettu tavoite asukasta kohti laskettuna tarkoittaa Vantaan kohdalla 5,6 t CO2-ekv. päästöjä luvulla asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Vantaalla keskimäärin 0,5 % vuodessa. Vuoteen 2020 asti jatkuessaan tämä trendi johtaisi 11 % pienempiin päästöihin vuoteen 1990 verrattuna, eli ilmastostrategian tavoitetta ei saavutettaisi. Covenant of Mayors -ilmastositoumuksen Vantaan tavoitteena on 25 % päästövähennys vuoteen 2020 mennessä luvun päästövähennystahdilla myöskään tähän ei päästä, mutta vuodesta 2007 lähtien päästöt ovat vähentyneet entistä voimakkaammin, noin 2 % vuodessa. Tämä muutaman viime vuoden kehitys riittäisi saavuttamaan vuoden 2020 tavoitteet ja johtaisi lähelle hiilineutraaliutta vuoteen 2050 mennessä. Kuva 60. Vantaan asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors), kaupungin ympäristöpolitiikan (hiilineutraalius 2050) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettuihin tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

5.3.3 Päästökauppasektori Vuonna 2012 päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt olivat Vantaalla 694 kt CO2-ekv., 52 % kokonaispäästöistä. Osuus on pienempi kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Vantaalla päästökaupan piiriin kuuluvat ainoastaan kaukolämpö ja kulutussähkö, sillä kaupungissa ei ole energiaintensiivistä teollisuutta. Vuodesta 2004 kaukolämmön päästöt ovat kasvaneet merkittävästi, mutta kulutussähkön päästöt ovat pienentyneet. Trendin jatkuessa EU:n koko päästökauppasektorin 21 % vähennystavoitetta ei Vantaan osalta saavuteta. Kuva 61. Päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n päästökauppasektorin tavoite vuodelle 2020 on -21 % vuoteen 2005 verrattuna.

Vuonna 2012 päästökaupan ulkopuolisten sektorien kasvihuonekaasupäästöt olivat Vantaalla 640 kt CO2-ekv., 48 % kokonaispäästöistä. Pääkaupunkiseudulla päästökaupan ulkopuolelle jäävät liikenne, rakennusten erillislämmitys, teollisuuden ja työkoneiden polttoaineiden kulutus sekä jätteiden käsittely ja maatalous. Viime vuosina päästöissä ei Vantaalla näillä sektoreilla ole tapahtunut merkittäviä muutoksia, ja yhteenlaskettuna päästöt ylittävät jonkin verran Suomen yleiseen ei-päästökauppasektorin tavoitteeseen johtavan lineaarisen kehityspolun. Kuva 62. Ei-päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n Suomelle asettama päästökaupan ulkopuolelle jäävien sektorien vähennystavoite on 16 % vuoden 2005 päästöistä vuoteen 2020 mennessä.

Vantaan energiankulutus oli vuonna 2012 asukasta kohti laskettuna 26,8 megawattituntia, joka on noin 11 % enemmän kuin pääkaupunkiseudulla keskimäärin. Kulutus oli vuonna 2012 yhtä suuri kuin vuonna Yli 40 % energiasta kuluu rakennusten lämmittämiseen ja 27 % on kulutussähköä. Henkilöautojen osuus oli vuonna 2012 noin 16 % ja muun liikenteen 11 %. Merkittäviä sektorikohtaisia muutoksia kulutuksessa ei ole tapahtunut viime vuosina, mutta asukasta kohti laskettuna kehityksen suunta on selvä: kokonaisenergiankulutus on kääntynyt selvään laskuun vuoden 2007 jälkeen. Tästä huolimatta EU:n yhteiseen 20 prosentin energiansäästötavoitteeseen pääseminen vaatii Vantaan osalta lisää energiatehokkuustoimia. Kuva 63. Vantaan lämmitystarvekorjattu energiankulutus vuosina 2000–2012 asukasta kohti laskettuna. Vuoden 2020 tavoite kuvaa EU:n tavoitetta parantaa energiatehokkuutta 20 prosentilla ns. perusuraan eli nykyisen kaltaisen kehityskulkuun verrattuna (EU 2012).

6 Kauniainen Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

6.1 Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöt
Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2012 hiilidioksidiksi laskettuna 59 tuhatta tonnia, joka on 12 % enemmän kuin vuonna 2012 ja noin 42 % enemmän kuin vuonna Suurin osa Kauniaisten päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (67 %), liikenteestä (21 %) ja kulutussähköstä (11 %). Lämmityksen osuus on suurempi ja kulutussähkön selvästi pienempi kuin muualla pääkaupunkisedulla. Vuonna 2012 Espoon kaukolämmöntuotannossa käytettiin edellisvuotta enemmän kivihiiltä, minkä seurauksena Kauniaisten kaukolämmönkulutuksen päästöt kasvoivat. Kulutussähkön päästöt sen sijaan vähenivät. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöissä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2012 oli lähellä 2000-luvun keskiarvoa (liite 6). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta Kauniaisten kokonaispäästöt kasvoivat 14 % (liite 3). Pitkällä aikavälillä sähkölämmityksen ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt ovat nousseet voimakkaasti. Myös liikenteen päästöt ovat selvästi suuremmat kuin vertailuvuonna Jätteiden käsittelyn päästöt ovat sen sijaan vähentyneet. Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuva 64. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2012. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2012 Kauniaisissa 6,6 t CO2-ekv., 11 % suuremmat kuin vuotta aiemmin. Vuonna 1990 päästöt olivat 5,2 tonnia per asukas. Väestönkasvu ei ole ollut yhtä voimakasta kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Sektoreittain tarkasteltuna kaukolämmön ja sähkölämmityksen asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet. Myös liikenteen päästöt ovat suuremmat kuin vuonna 1990, mutta ne ovat jonkin verran vähentyneet vuoden 2007 jälkeen. Kulutussähkön ja öljylämmityksen osalta kääntyminen laskusuuntaan näyttäisi niin ikään tapahtuneen. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2012. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 6.3. Kuva 65. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2012.

Suurin osa Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä. Muusta pääkaupunkiseudusta poiketen öljy- ja sähkölämmityksen osuus päästöistä on Kauniaisissa huomattava. Vuonna 2012 Kauniaisten rakennuksista kerrosneliöinä vähän alle 50 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 28 % öljyllä ja 20 % sähköllä. Maalämmön osuus oli 2 %. Vuoteen 2012 mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 56 % vuodesta 1990 ja 32 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2013b). Vuotta 2012 lukuun ottamatta rakennusten lämmityksen osuus Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöistä on 2000-luvulla pysynyt kuitenkin keskimäärin hieman 60 prosentissa, eivätkä päästöt ole kasvaneet rakennuskannan mukaan. Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 43 m2 vuonna 1990 ja 58 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten asukaskohtainen pinta-ala on myös kasvanut 9 neliömetristä 14 neliömetriin. Julkisen sektorin rakennuksia, toimisto- ja liikerakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä on Kauniaisissa myös asukaslukuun suhteutettuna selvästi vähemmän. Kuva 66. Kauniaisten rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2013b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2012.

6.2.2 Kaukolämpö Kauniaisissa kulutettu kaukolämpö tuotetaan Espoossa pääosin sähkön ja lämmön yhteistuotantona (CHP eli Combined Heat and Power). Fortum Espoon Suomenojan CHP-voimalaitoksen kaukolämmöntuotantoa tukee pakkassäillä tukevat 8 huippulämpökeskusta. Vuonna 2012 kaukolämmön Kauniaisten kulutuksen aiheuttamat päästöt olivat 25 kt CO2-ekv., 42 % Kauniaisten kokonaispäästöistä. Erillistuotannon määrä kasvoi, ja kokonaisuudessaan kaukolämmön päästöt lisääntyivät edellisvuodesta 49 %. Espoon kaukolämmön tuotannon ominaispäästöt ovat kolmen viime vuoden aikana kasvaneet hyödynjakomenetelmällä laskettuna 188 CO2-ekvivalenttitonnista kulutettua gigawattituntia kohti lähes 300 tonniin. Vuonna 1990 vastaava kerroin oli 256 tCO2-ekv./GWh. Lämmitystarve huomioon otettunakin päästöt kasvoivat vuonna 2012 yli 40 % edellisvuodesta. Kuva 67. Kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2012. Päästöt on laskettu Espoon kaukolämmöntuotannon päästöjen ja Kauniaisten kulutuksen perusteella.

Vuonna 2012 kaukolämpöä kulutettiin Kauniaisissa yhteensä 82 gigawattituntia. Vuosi 2012 oli edellisvuotta viileämpi, ja kulutus kasvoi edellisvuodesta 10 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 68 % ja palvelu- ja julkisen sektorin 31 %. Lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus kasvoi vuonna 2012 noin 4 prosenttia. Vuoteen 1990 verrattuna kulutus on kasvanut lähes kolminkertaiseksi. Asukasta kohti laskettuna vuosikulutus oli 9,5 megawattituntia vuonna 2012, ja vain 3,8 megawattituntia vuonna luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 20 %. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 65 % (kuva 66), mikä kertoo merkittävästi parantuneesta energiatehokkuudesta. Kuva 68. Kaukolämmön kulutus sektoreittain Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2012.

6.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. Kauniaisissa vuonna 2012 sähkölämmityksen aiheuttamat päästöt olivat 6,7 kt CO2-ekv. ja kulutussähkön 6,3 kt CO2-ekv. Kummankin osuus kokonaispäästöistä oli noin 11 %. Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 7). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät Kauniaisissa noin 12 % vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli lähes -50 %. Vuodesta 1990 päästöt eivät ole nousseet merkittävästi. Kuva 69. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2012.

Vuonna 2012 sähkön kokonaiskulutus oli Kauniaisissa 58 gigawattituntia eli alle 1 % pääkaupunkiseudun gigawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus kasvoi edellisvuodesta 5 %, ja oli 15 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä sähkönkäytössä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkulutus on selvästi pienempi muuhun pääkaupunkiseutuun verrattuna. Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat Kauniaisten kokonaiskulutuksesta 28 % ja 72 % vuonna Sähkölämmityksen kulutus ja päästöt ovat kasvaneet muuta sähkön käyttöä voimakkaammin vuodesta Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun. Vuonna 2012 kulutus asukasta kohden oli 6,5 MWh, joka on vain hiukan enemmän kuin vuonna 1990. Kuva 70. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain Kauniaisissa ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

6.2.4 Liikenne Vuonna 2012 Kauniaisten liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat 12,1 kt CO2-ekv., joka on 21 % kaupungin kokonaispäästöistä. Tieliikenteessä kaikkien ajoneuvotyyppien päästöt hieman kasvoivat. Yhteenlaskettuna muutos edellisvuoteen oli +0,9 %. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 63 %, muun tieliikenteen 37 % ja raideliikenteen 1 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti raskaan liikenteen päästöt ovat Kauniaisten alueella kasvaneet. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategiassa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä 20 %. Vuonna 2012 päästöt olivat ilman lentoliikennettä 1,4 t CO2-ekv., joka oli 5 % enemmän kuin vuonna 1990. Kuva 71. Liikenteen päästöt Kauniaisissa sektoreittain (autoliikenne kaupungin rajojen sisäpuolella, lähijunat, veneet) ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012.

Kauniaisten tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 47 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 140 g/km vuonna 2012 ja 131 g/km vuoden 2013 syyskuussa (TraFi 2013). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009–2010 ja 6 % vuosina 2011–2012 (Mäkelä 2013b). Vuonna 2012 Kauniaisten tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 84 %, pakettiautojen 10 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 4 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli kilometriä, mikä on 18 % enemmän kuin 2000-luvun alussa. Kuva 72. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2012 (Mäkelä 2013a).

6.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettu tavoite on 20 prosentin päästövähennys vuoteen 2020 mennessä vuoteen 1990 verrattuna ja hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä. Asukasta kohti laskettuna viidenneksen vähennys tarkoittaisi Kauniaisissa väestöennusteet huomioon ottaen noin 9 prosenttia pienempiä kokonaispäästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä vuosittain 5 %, tai absoluuttisina päästöinä noin 2 600 tonnia vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin -0,1 %, ja trendin jatkuessa kokonaispäästöt olisivat vuonna 2020 edelleen yli 40 % vuoden 1990 tasoa suuremmat. Ilmastostrategian tavoitetta ei näin ollen saavutettaisi. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet huomattavasti jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästövähennys on ollut keskimäärin yli 1 % vuodessa. Kuva 73. Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettuihin tavoitteisiin johtava kehitysura.

Vuonna 1990 Kauniaisten asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat verraten pienet, 5,2 t CO2-ekv. Vuonna 2012 päästöt olivat 6,6 tonnia. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettu -20 prosentin tavoite asukasta kohti laskettuna tarkoittaa Kauniaisten kohdalla 4,2 t CO2-ekv. päästöjä luvulla asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Kauniaisissa lähes 0,5 % vuodessa. Jatkuessaan tämä trendi johtaisi vuoteen 2020 mennessä 6,4 tonnin päästöihin, eli ilmastostrategian tavoitteeseen ei päästäisi. Toisaalta mikäli viime vuosien keskimäärin 2 prosentin vuotuinen päästövähennystahti jatkuu, voidaan -20 prosentin tavoite saavuttaa muutaman vuoden myöhässä. Kuva 74. Kauniaisten asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tarkistettuihin tavoitteisiin johtava kehitysura.

6.3.3 Päästökauppasektori Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoite, 4,3 t CO2-ekv. asukasta kohti on 39 % vähemmän kuin 7,0 tonnin päästöt vuonna Vuonna 2011 pääkaupunkiseudun asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 5,5 t CO2-ekv., joka on 21 prosenttia vähemmän kuin vuonna luvulla päästöt ovat vähentyneet keskimäärin 0,9 % vuodessa, ja jatkuessaan tämä trendi johtaisi lähes täsmälleen ilmastostrategian tavoitteeseen. Väestöennusteiden mukaan pääkaupunkiseudun väkiluku ei kuitenkaan kasva tulevina vuosina yhtä voimakkaasti kuin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mikä vaikeuttaa asukaskohtaisen tavoitteen saavuttamisesta (vrt. kuva 14). Toisaalta vuodesta 2007 päästöt ovat vähentyneet entistä voimakkaammin, yli 3 % vuodessa. Kuva 75. Päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n päästökauppasektorin tavoite vuodelle 2020 on -21 % vuoteen 2005 verrattuna.

Vuonna 2012 päästökaupan ulkopuolisten sektorien kasvihuonekaasupäästöt olivat Kauniaisissa 28 kt CO2-ekv., 47 % kokonaispäästöistä. Pääkaupunkiseudulla päästökaupan ulkopuolelle jäävät liikenne, rakennusten erillislämmitys, teollisuuden ja työkoneiden polttoaineiden kulutus sekä jätteiden käsittely ja maatalous. Vuodesta 2007 erityisesti öljylämmityksen ja liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ovat laskeneet. Yhteenlaskettuna päästöt seuraavat Suomen yleiseen ei-päästökauppasektorin tavoitteeseen johtavaa lineaarista kehityspolkua. Kuva 76. Ei-päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2012. EU:n Suomelle asettama päästökaupan ulkopuolelle jäävien sektorien vähennystavoite on 16 % vuoden 2005 päästöistä vuoteen 2020 mennessä.

Kauniaisten energiankulutus oli vuonna 2012 asukasta kohti laskettuna 24,4 megawattituntia, joka on runsaan prosentin enemmän kuin pääkaupunkiseudulla keskimäärin. Lähes 60 % energiasta kuluu rakennusten lämmittämiseen ja 19 % on kulutussähköä. Henkilöautojen osuus oli vuonna 2012 noin 14 % ja muun liikenteen 8 %. Merkittäviä sektorikohtaisia muutoksia kulutuksessa ei ole tapahtunut viime vuosina, mutta asukasta kohti laskettuna kehityksen suunta on selvä: kokonaisenergiankulutus on kääntynyt laskuun vuoden 2007 jälkeen. Vuonna 2012 kulutus kuitenkin kasvoi edellisvuodesta lähes 2 prosenttia. EU:n yhteiseen 20 prosentin energiansäästötavoitteeseen pääseminen vaatii Kauniaisten osalta lisää energiatehokkuustoimia. Kuva 77. Kauniaisten lämmitystarvekorjattu energiankulutus vuosina 2000–2012 asukasta kohti laskettuna. Vuoden 2020 tavoite kuvaa EU:n tavoitetta parantaa energiatehokkuutta 20 prosentilla ns. perusuraan eli nykyisen kaltaisen kehityskulkuun verrattuna (EU 2012).

7 Yhteenveto Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

Yhteenveto Talouden suhdannevaihtelut ovat edelleen yksi keskeinen päästökehitykseen vaikuttava muuttuja Suomessa ja pääkaupunkiseudulla. Erityisesti taloudellisen toimeliaisuuden hiipuessa sähkön kysyntä teollisuudessa vähenee, mikä näkyy ensimmäisenä sähkön runsaspäästöisen marginaalituotantomuodon, hiililauhteen pienentyvinä tuotantomäärinä. Niin ikään raskas liikenne vähenee, ja joukkoliikenteen suosio voi kasvaa, mikä vähentää liikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Toisaalta päästöihin vaikuttaa yhtä merkittävästi esimerkiksi vesivoiman saatavuus, sähkön tuonti ja kaukolämmön polttoainevalinnat sekä myös ilmastopolitiikka, alueellinen ilmastotyö, tehtävät toimenpiteet ja yksilön valinnat. Bruttokansantuotteen kehityksestä ei näin ollen voi suoraan ennustaa päästötasoa, ja merkkejä talouskasvun ja päästöjen jonkinasteisesta irtikytkennästä on pääkaupunkiseudulla nähtävissä. Pääkaupunkiseudulla bruttokansantuote on kasvanut voimakkaasti vuoteen 2008 asti, mutta päästöt kääntyivät laskuun jo vuonna 2007 lähinnä kaukolämmön pienentyneiden päästöjen ansiosta (kuva 78). Vuoden 2008 päästölaskun takana olivat edelleen pienentyneet kaukolämmön päästöt ja sähkön matala valtakunnallinen päästökerroin. Loppuvuodesta 2008 alkanut taantuma sen sijaan vaikutti selvästi siihen, että vuonna 2009 päästöt edelleen hieman laskivat, vaikka kaukolämmön päästöt olivat edellisvuotta suuremmat. Vuosi 2010 oli jälleen taloudellisen kasvun vuosi, mikä kasvatti liikenteen ja kulutussähkön päästöjä pääkaupunkiseudulla. Vuonna 2011 kuitenkin päästöt jälleen laskivat ja vuonna 2012 säilyivät entisellään edelleen jatkuneesta lievästä talouskasvusta huolimatta. Maailmanlaajuisesti talouskasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen välinen kytkentä on selvempi, koska tässä laajuudessa teollisuuden merkitys on suurempi. Toisaalta pääkaupunkiseudun asukkaat kasvattavat globaaleja päästöjä, mikäli he taloudellisesti hyvässä tilanteessa kuluttavat enemmän. Sähkönkulutus on pääkaupunkiseudulla kasvanut tasaisesti taantumista huolimatta vuoteen 2011 asti. Henkilöautojen liikennesuorite ei myöskään ole seurannut seudun yleistä talouskehitystä. Pääkaupunkiseudun asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vähenivät vuonna 2012 lähes 2 prosenttia, 5,4 CO2-ekvivalenttitonniin. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian alkuperäinen päästötavoite on 4,3 tonnia vuodelle 2030, joka 2000-luvun päästökehityksestä johdetun lineaarisen trendin mukaan voidaan saavuttaa. Aikanaan kunnianhimoinen tavoite on kuitenkin todettu riittämättömäksi, ja vuoden 2012 lopulla Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian päästötavoitteita tarkistettiin toimintaympäristössä asetettujen tiukempien sitoumusten tasolle. Uusien tavoitteiden mukaisesti päästöjen tulisi vähentyä 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä ja edelleen vuoteen 2050 mennessä niin, että pääkaupunkiseudulla saavutetaan laskennallinen hiilineutraalius. Tällöin seudun hiilinielut ja mahdolliset muut globaalisti päästöjä vähentävät toimet kompensoivat aiheutetut päästöt. Tarkistettuihin tavoitteisiin pääsemiseksi päästöt olisi saatava vähenemään nykyistä kehitystä nopeammin. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian lisäksi kaupungit ovat tehneet erilaisia muita sitoumuksia päästöjen vähentämiseksi. Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat kukin allekirjoittaneet Covenant of Mayorsin eli kaupunginjohtajien ilmastosopimuksen, joka velvoittaa vuoteen 2020 mennessä vähintään 20 prosentin päästövähennyksiin vuoden 1990 tasosta. Sitoumuksessa voi seurata joko kokonaispäästöjä tai asukasta kohti laskettuja päästöjä. Helsingin kaupungin strategiaohjelmassa 2013–2016 tavoitteeksi asetetaan 30 prosentin päästövähennys vuoteen 2020 mennessä. Vantaan ympäristöpolitiikan 2012–2020 ja samoin Helsingin tarkistetun ympäristöpolitiikan mukaan kaupunkien tavoitteena on hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä. 2000-luvulla päästöt ovat vähentyneet Helsingissä keskimäärin 1 % ja Kauniaisissa 0,1 % vuodessa. Espoossa päästöt ovat kasvaneet vuosittain 0,2 % ja Vantaalla vastaavasti 0,7 %. Eroja selittää se, että Helsingissä ja Kauniaisissa väkiluku, rakennettu pinta-ala ja liikennemäärät eivät ole kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin muualla pääkaupunkiseudulla, ja toisaalta Vantaalla kaukolämmön ominaispäästöt eivät ole pienentyneet samalla tavalla Helsingissä ja kahta viime vuotta lukuun ottamatta Espoossa. Asukaskohtaisista päästöistä laskettuna suurin vuosimuutos on ollut 2000-luvulla Helsingissä, -1,5 %. Espoossa päästöt ovat vähentyneet vuodessa keskimäärin 1,2 %, Vantaalla 0,5 % ja Kauniaisissa 0,5 % per asukas luvun päästökehityksellä vuoden 2020 ilmastotavoitteisiin pääseminen näyttää epätodennäköiseltä. Vuodesta 2007 lähtien päästöt ovat vähentyneet kuitenkin huomattavasti aiempaa nopeammin, ja tämän viime vuosien kehityksen jatkuessa tavoitteet olisi mahdollista saavuttaa kaikissa kaupungeissa. Uudelleen kasvaneen kivihiilen käytön leikkaaminen on kuitenkin edellytys päästöjen riittävälle vähentämiselle. Uusimman tieteellisen, vertaisarvioidun tiedon valossa on selvää, että kasvihuonekaasupäästöt olisi saatava maailmanlaajuisesti vähenemään jo muutaman vuoden sisällä. Mitä myöhemmin päästökehitys kääntyy laskuun, sitä suuremmiksi, vaikeammiksi ja kalliimmiksi käyvät vaarallisen ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi vaadittavat päästövähennykset. Jatkuvasti suuret päästöt kuluttavat suurinta sallittua hiilibudjettia ja jättävät tuleville vuosikymmenille entistä vähemmän päästövaraa. Useat valtiot, osavaltiot, metropolialueet ja kaupungit ovat ilmoittaneet kunnianhimoisista tavoitteista ja suunnitelmista kasvihuonekaasupäästöjen leikkaamiseksi. Monet pyrkivät jopa kokonaan eroon hiilidioksidipäästöistä viimeistään vuosisadan puoliväliin mennessä. IPCC:n tuoreimman raportin (2013) mukaan maailman kasvihuonekaasupäästöjen tulee laskea nollaan noin vuoteen 2080 mennessä, jotta ilmaston lämpeneminen voitaisiin pysäyttää kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Vuosisadan puoliväliin mennessä kestävä päästötaso olisi noin 1-2 CO2-ekvivalenttitonnia henkilöä kohti vuodessa. mikä tarkoittaa, että teollisuusmaiden ja kehittyneiden kaupunkiseutujen tulisi vähentää päästöjään 80–95 prosenttia. Tähän pyrkii osaltaan vastaamaan myös pääkaupunkiseudun uudet tavoitteet hiilineutraaliudesta. Kahdenkin asteen keskilämpötilan nousulla on mittavat vaikutukset maapallon ympäristöön, sääolosuhteisiin sekä sosiaalisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin. Suomen leveysasteilla vastaava lämpötilan nousu olisi 3–4 astetta. Kaupunkiseutujen tehokkailla ilmastostrategioilla on suuri merkitys kamppailussa ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi siedettävälle tasolle. Tarvitaan vähäpäästöisten energiantuotantotapojen laajamittaista käyttöönottoa sekä suuria muutoksia asumisessa, liikkumistavoissa ja kulutustottumuksissa. Tässä kaikessa kaupunkien ja kaupunkilaisten tulee olla aktiivisesti osallisina. Maailman keskilämpötila on jo noussut 0,85 astetta esiteollisesta ajasta (IPCC 2013) eikä lämpenemistä pystytä enää täydellisesti pysäyttämään, koska monet ihmisen toiminnasta syntyvät kasvihuonekaasut säilyvät ilmakehässä jopa satoja vuosia. Ilmastonmuutokseen on siis varauduttava ja parannettava valmiuksia sopeutua lämpenemisen vaikutuksiin. Pääkaupunkiseudulla on odotettavissa merenpinnan nousun ja entistä yleisempien rankkasateiden aiheuttamia meri-, joki- ja hulevesitulvia. Tuulisuus ja pitkät kuumat jaksot voivat yleistyä ja talvet todennäköisesti lauhtuvat. Kuva 78. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöjen, väestön ja bruttokansantuotteen suhteellinen kehitys vuosina 2000–2012 (BKT; Kaupunkitutkimus 2013).

8 Lähdeluettelo CDIAC The Carbon Dioxide Information Analysis Center. Fossil-Fuel CO2 Emissions. < EEA 2013a. Annual European Union greenhouse gas inventory 1990–2011 and inventory report EEA 2013b. Approximated EU GHG inventory: Proxy GHG estimates for EEA Technical report No 14/ Energiateollisuus 2013a. Sähkön kuukausitilastot. Energiateollisuus 2013b. Energiavuosi Sähkö. EU Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi energiatehokkuudesta 2012/27/EU. IPCC Working Group I contribution to the IPCC 5th Assessment Report "Climate Change 2013: The Physical Science Basis". Final Draft. < Ilmatieteenlaitos Lämmitystarveluku eli astepäiväluku. Kaupunkitutkimus TA Oy Helsingin seudun toimialakatsaus 1/13. Helsingin seudun kauppakamarin julkaisu. Lounasheimo, J Kasvihuonekaasupäästöjen alueellisten laskentamenetelmien vertailua. YTV Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta. YTV:n julkaisuja 33/2009. Helsinki: Edita Prima Oy. Motiva Kulutuksen normitus. Lämmitystarveluvut ja niiden korjauskertoimet. Mäkelä, K. 2013a. VTT. Lipasto. Pääkaupunkiseudun tieliikenteen päästöt. Mäkelä, K. 2013b. Kirjallinen tiedonanto Peters ym The challenge to keep global warming below 2 °C. Nature Climate Change 3, 4–6, Julkaistu verkossa 12/2012. < Petäjä, J Kasvener. Kuntatason kasvihuonekaasu- ja energiatasemalli. [Excel-tiedosto]. Tilastokeskus 2013a. Ympäristö ja luonnonvarat. Katsauksia 2013/1. Suomen kasvihuonekaasupäästöt 1990–2011 Tilastokeskus 2013b. Asuminen. Rakennukset ja kesämökit. Rakennukset (lkm, m2) käyttötarkoituksen ja lämmitysaineen mukaan. Tilastokeskus 2013c. Energiatilasto TraFi Liikenteen turvallisuusvirasto. Tilastot. Tieliikenne. Ensirekisteröinnit. VNK Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko ilmasto- ja energiapolitiikasta. Kohti vähäpäästöistä Suomea. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 28/2009. Helsinki: Yliopistopaino. VNK Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma. Avoin, oikeudenmukainen ja rohkea Suomi. Valtioneuvoston kanslia YTV Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia YTV Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta. YTV:n julkaisuja 24/2007. Helsinki: Painoprisma Oy. Ympäristöministeriö Suomen ympäristö 473. Kansallinen ilmasto-ohjelma. Ympäristöministeriön sektoriselvitys. Helsinki: Oy Edita Ab. Ympäristöministeriö Ympäristöministeriön moniste 166. Sähkölämmitysveron toteuttamiskelpoisuus Suomessa. Helsinki: Edita Prima Oy. Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

9 Liitteet Liite 1. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2012. Liite 2. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012. Liite 3. Kasvihuonekaasupäästöt ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen kulutussähkön päästökertoimen 5-v. keskiarvoa. Liite 4. Pääkaupunkiseudun lämmitystarvekorjattu energiankulutus vuosina 1990 ja 2000–2012. Liite 5. Pääkaupunkiseudun lämmitystarvekorjattu energiankulutus asukasta kohti laskettuna 1990 ja 2000–2012. Liite 6. Lämmitystarveluvut. Liite 7. Kulutussähkön valtakunnallinen päästökerroin. Liite 8. Laskentamenetelmä ja tietolähteet. Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

Liite 1. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2012. Yksikkö: 1000 t CO2-ekv.

Liite 2. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2012. Yksikkö: t CO2-ekv.

Liite 3. Kasvihuonekaasupäästöt ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen kulutussähkön päästökertoimen 5-v. keskiarvoa. Yksikkö: 1000 t CO2-ekv.

Liite 4. Pääkaupunkiseudun lämmitystarvekorjattu energiankulutus vuosina 1990 ja 2000–2012.

Liite 5. Pääkaupunkiseudun lämmitystarvekorjattu energiankulutus asukasta kohti laskettuna 1990 ja 2000–2012.

Liite 6. Lämmitystarveluvut
Lämmitystarveluku saadaan laskemalla yhteen kunkin kuukauden päivittäisten sisä- ja ulkolämpötilojen erotus. Yleisimmin käytetään lämmitystarvelukua S17, joka lasketaan +17°C:ksi oletetun sisälämpötilan ja ulkolämpötilan vuorokausikeskiarvon erotuksen perusteella. Vertailuarvona eli normaalivuoden lämmitystarvelukuna käytetään vuosien keskimääräistä lämmitystarvelukua. Lämmitystarveluvun laskennassa ei oteta huomioon päiviä, joiden keskilämpötila on keväällä yli +10°C ja syksyllä yli +12°C. Tällöin oletetaan, että kiinteistöjen lämmitys lopetetaan ja aloitetaan päivittäin ulkolämpötilan ylittäessä tai alittaessa mainitut rajat. (Ilmatieteen laitos 2013)

Liite 7. Kulutussähkön valtakunnallinen päästökerroin
Kerroin kuvaa keskimääräisen valtakunnallisen kulutussähkön päästöjä. Se lasketaan jakamalla Suomen sähköntuotannon päästöt kokonaiskulutuksella, pois lukien sähkölämmityksen päästöt ja kulutus. Tuontisähkö on laskennassa päästötöntä. Sähköntuotannon päästöjen vuosivaihteluiden tasaamiseksi kertoimelle lasketaan vielä viiden vuoden liukuva keskiarvo. Esimerkiksi vuoden 2011 päästöjen laskennassa käytetty kerroin on vuosien 2007–2011 keskiarvo. Vuosivaihtelut johtuvat muun muassa säätilasta, vesivoiman saatavuudessa pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla, talouden suhdanteista johtuvasta sähkön kysynnän vaihtelusta, sähkön tuonnista ja viennistä sekä sähkön ja päästöoikeuksien hinnoista. Vuonna 2012 kulutussähkön valtakunnallinen päästökerroin oli 78 t CO2-ekv./GWh ja viiden vuoden keskiarvo 153 t CO2-ekv./GWh. Kerroin laski edellisvuodesta huomattavasti. Vähennys johtui sähkön nettotuonnin huomattavasta kasvusta ja hyvästä vesivoiman saatavuudesta. (Energiateollisuus 2013b)

Liite 8. Laskentamenetelmä ja tietolähteet.
Kaukolämpö Lähde Tuotanto- ja polttoainetiedot Energialaitosten ympäristönsuojeluraportit Kulutus sektoreittain Energiayhtiöiden kaukolämpötilastot Erillislämmitys Rakennusten kerrosneliöt käyttötarkoituksen ja lämmitysaineen mukaan Tilastokeskus Sähkölämmitys Kulutussähkö Suomen sähkönkulutus ja tuotannon päästöt Tilastokeskus, energiatilasto. Tuoreimmat tiedot Energiateollisuus ry:ltä. Kaupunkien sähkönkulutus Energiayhtiöt/sähköverkkoyhtiöt Tieliikenne Päästöt, energiankulutus ja liikennesuoritteet VTT/Lipasto Raideliikenne Lähijunien sähkönkulutus ja ratapihojen päästöt Metrojen ja raitiovaunujen sähkönkulutus HKL Laivaliikenne Satamien päästöt ja energiankulutus Huviveneiden lukumäärä, käyttökunta ja polttoaine Hyvinkään Maistraatti Kalastusalusten lukumäärä, käyttökunta ja moottorin teho Maa- ja metsätalousministeriö Lentoliikenne Lentokoneiden nousut, laskut ja polttoaineen kulutus Finavia Teollisuus ja työkoneet Teollisuuden käyttämät polttoaineet Valvonta ja kuormitustietojärjestelmä VAHTI Prosessihöyryn tuotanto Kevyen polttoöljyn myynti kunnittain Öljyalan palvelukeskus Työkoneiden päästöt Jätteiden käsittely Kaatopaikoilla vastaanotettu jäte jätejakeittain Metaanin talteenottoprosentti HSY Jätevesien kuormitukset ja puhdistamoliete Maatalous Kotieläimet ja maatalousmaa Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike/ Matilda maataloustilastot Liite 8. Laskentamenetelmä ja tietolähteet. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasujen päästölaskenta perustuu Suomen Kuntaliiton ja Suomen ympäristökeskuksen kasvihuonekaasu- ja energiatasemalli Kasveneriin, joka noudattaa IPCC:n metodiikkaa ja käyttää Suomen päästöinventaarien laskentaparametrejä. Laskennassa otetaan huomioon kolme tärkeintä kasvihuonekaasua: hiilidioksidi (CO2), metaani (CH4) ja dityppioksidi (N2O). Tulokset esitetään hiilidioksidiekvivalentteina, jolloin metaani- ja typpioksiduulipäästöt muutetaan ilmastonlämmityspotentiaaliltaan vastaavaksi määräksi hiilidioksidia ja lisätään hiilidioksidipäästöihin. Tuloksia on Kasvener-laskennan jälkeen muokattu sähkönkulutuksen ja lämmityksen päästöjen osalta. Laskentamenetelmää kehitettiin Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n päästölaskentoja varten (YTV 2007). Strategian ilmestymisen jälkeen laskentaa muutettiin vielä sähkölämmityksen ja sähkönkulutuksen valtakunnallisen päästökertoimen laskennan suhteen (Lounasheimo 2009). Ilmastostrategian johtoryhmän nimen mukaan menetelmää on kutsuttu Hilma-metodiksi. Tärkein uudistus Kasveneriin verrattuna on sähkön ja lämmön yhteistuotannon päästöjen jyvittäminen hyödynjakomenetelmällä, jossa yhteistuotannosta syntyvä hyöty jakautuu kummallekin energiatuotteelle. Yhteistuotannon polttoaineet ja päästöt jaetaan sähkölle ja lämmölle niiden vaihtoehtoisten hankintamuotojen polttoaineiden kulutuksen suhteessa. Hyödynjakomenetelmä suosii perinteistä energiamenetelmää enemmän kaukolämmön yhteistuotantoa. Energiamenetelmässä polttoaineet ja päästöt jaetaan sähkölle ja lämmölle niiden tuotantomäärien suhteessa. Toinen keskeinen uudistus, josta sovittiin ilmastostrategiatyön yhteydessä, on kulutussähkön päästöjen laskeminen käyttämällä valtakunnallista päästökerrointa. Kerroin lasketaan jakamalla Suomen sähköntuotannon päästöt kokonaiskulutuksella (pois lukien sähkölämmityksen päästöt ja kulutus). Sähköntuotannon päästöjen vuosivaihteluiden tasaamiseksi kertoimelle lasketaan vielä viiden vuoden liukuva keskiarvo, jota käytetään päästölaskennassa. Valtakunnallisen kertoimen käyttöä on perusteltu tulosten vertailtavuuden takia. Kunnissa tai kaupungeissa tuotettu sähkö ei rajaudu tietylle alueelle, vaan se myydään pohjoismaiseen sähköpörssiin, josta vastaavasti sähköyhtiöt ostavat sähköä ja myyvät edelleen asiakkailleen. Kaupunkien alueella toimivat voimalaitokset eivät välttämättä ole kaupunkien omassa omistuksessa tai eivät tuota kaupungin kulutukseen nähden tarpeeksi sähköä. Toisaalta kuntien omistuksessa olevat energiayhtiöt voivat omistaa osuuksia muualla Suomessa ja pohjoismaissa toimivista voimalaitoksista. Lämmityssähkön käyttö poikkeaa voimakkaasti muusta sähkönkäytöstä. Sähkön ja sähkölämmityksen tarve on suurimmillaan kylminä talvipäivinä, jolloin sähköntuotantorakenne siirtyy runsaspäästöisen marginaalituotantomuodon eli hiililauhteen suuntaan ja myös yhdistetty sähkön- ja lämmöntuotanto on huipussaan. Tämän takia sähkölämmityksen päästöjen laskennassa käytetään muuta sähkönkulutusta korkeampaa päästökerrointa. Suomen ilmasto- ja energiastrategian ympäristöministeriön sektoriselvityksessä käytettiin lämmityssähkölle kerrointa 400 g CO2-ekv./kWh (Ympäristöministeriö 2006), joka on HSY:n ilmastostrategiatyön jälkeen otettu myös Hilma-menetelmään. Sähkölämmityksen, erillislämmityksen ja kaukolämmön päästöjen laskennassa säästä johtuvien vuotuisten lämpötilaerojen vaikutusta tasataan lämmitystarvekorjauksella. Ilmatieteen laitos laskee vuotuiset ns. astepäiväluvut usealle paikkakunnalle. Vertailuarvona pääkaupunkiseudun lämmitystarpeelle käytetään Helsingin vuosien 1971–2000 astepäivälukujen keskiarvoa Vuonna 2012 luku oli 3797 eli lämmitystarve oli selvästi keskimääräistä pienempi. Korjaus lasketaan Motivan ohjeistuksen mukaisesti (Motiva 2010). Lämpimän käyttöveden osuudeksi lämmitystarpeesta on määritelty 35 % eli kulutuksen normittamisessa lämmitystarve-erosta otetaan huomioon 65 %. Sähkö- ja öljylämmityksen normitetut kulutukset lasketaan suoraan oletuskulutusarvojen perusteella (sähkölämmitys 125 kWh/m2, öljynkulutus 170 kWh/m2) ja lämmitystarvelukuja käytetään käänteisesti ns. todellisen vuosikulutuksen arviointiin. Päästölaskennassa painopiste on energiankulutuksen aiheuttamissa kasvihuonekaasupäästöissä. Inventaari sisältää seuraavien toimintojen aiheuttamat päästöt pääkaupunkiseudun alueelta: rakennusten lämmitys, sähkönkulutus, liikenne (autoliikenne, satamat, paikallisjunat, raitiovaunut ja metrot), jätteiden ja jäteveden käsittely, maatalous sekä teollisuuden ja työkoneiden käyttämät polttoaineet. Taulukossa esitetään kunkin sektorin päästöjen laskemisessa käytetyt tietolähteet. Päästöinventaarin tuottama hiilijalanjälki, esim. 5,4 tonnia yhtä pääkaupunkiseudun asukasta kohti vuonna 2012, ei kuvaa kaupunkilaisen ilmastovaikutusta kokonaisuudessaan. Systeemirajaus on asetettu siten, että kaupunkeihin suuntautuvan materiaalivirran tuottamisesta aiheutuneet, tai kaupunkilaisten oman kotipaikkakuntansa ulkopuolella tuottamat päästöt eivät näy päästöinventaarissa. Epäsuorat, eli niin sanotut välilliset päästöt voivat jopa kaksinkertaistaa hiilijalanjäljen, jolloin yhden pääkaupunkilaisen kokonaisilmastovaikutus olisi todellisuudessa noin 11 tonnia. Tärkeimpiä välillisiä päästölähteitä ovat ruoka, muut kulutushyödykkeet ja seudun ulkopuolelle suuntautuvat matkat. Vuonna 2013 Tilastokeskuksesta saatiin uutta tietoa asumisen energiankulutuksesta. Lämmityssähkön osuus sähkönkulutuksesta on aiemmin arvioitua suurempi, mikä vähentää muun sähkönkäytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Kulutussähkön valtakunnalliset päästökertoimet laskettiin tällä perusteella uudelleen vuosille 2000–2012.

Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti

Samankaltaiset esitykset

Esitys aiheesta: "Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti"— Esityksen transkriptio:

Samankaltaiset esitykset

Projektista

Palaute

Kirjaudu sisään

Kirjaudu sisään sosiaaliverkostojen kautta:

Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti

Samankaltaiset esitykset

Esitys aiheesta: "Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti"— Esityksen transkriptio:

Samankaltaiset esitykset

Projektista

Palaute