Esittely latautuu. Ole hyvä ja odota

Esittely latautuu. Ole hyvä ja odota

3 Tiedon ja oikeutuksen lähteet

Samankaltaiset esitykset


Esitys aiheesta: "3 Tiedon ja oikeutuksen lähteet"— Esityksen transkriptio:

1 3 Tiedon ja oikeutuksen lähteet
Markus Lammenranta Helsingin yliopisto

2 Tiedon ja oikeutuksen lähteet
Havainto (tieto ulkomaailmasta) Introspektio (tieto omista mielentiloista) Järki (tieto välttämättömistä totuuksista) Päättely (tiedosta päätelty tieto) Muisti (tieto menneisyydestä) Testimonia (muiden sanaan perustuva tieto) Uskonnollinen kokemus (tieto Jumalasta) Tarkoitamme tiedon ja oikeutuksen lähteillä niitä tekijöitä, jotka tekevät uskomuksesta oikeutetun ja mahdollistavat tiedon. Olemme jo tarkastelleet tällaisia lähteitä yleisellä tasolla: eri oikeutusteoriat näkevät ne eri tavalla. Nyt tarkastelemme hiukan lähemmin erityisiä lähteitä, jotka liittyvät erilaisiin mahdollisiin tiedon alueisiin. On hyvä pitää perusratkaisut mielessä. Radikaalin fundamentalismin mukaan vain introspektio ja järki ovat perustavia tiedonlähteitä; muut perustuvat pohjimmiltaan näihin. Koherentismin mukaan ainoa oikeutuksen lähde on päättely. Uskomusten väliset päättelysuhteet synnyttävät oikeutuksen. Maltillinen fundamentalismi sallii useita yhtä perustavia tiedon lähteitä introspektion ja järjen lisäksi: havainto, muisti, muiden sana, moraalinen intuitio, uskonnollinen kokemus. Sitä on puolustettu sillä, että se välttää skeptisismin. Vastakkainen vaara on se, että se sallii liikaa tietoa eli tekee tiedon liian helpoksi, esim. tiedon Jumalasta. Kevään kurssissa käsittelen erityisesti skeptisismin ja helpon tiedon ongelmia.

3 Havainnon luonne M. Lammenranta, Havainto, Logos-ensyklopedia, URL: 1. Havaitseminen on tietämistä (faktiivista). Näen, että kissa on katolla. (→ Kissa on katolla.) 2. Havaitseminen on aistimista. Näen kissan katolla. Kaksi puolta: aistikokemus ja uskomus. Aistikokemus on uskomuksen oikeutuksen ja tiedon lähde. Tietomme ulkoisesta todellisuudesta perustuu viime kädessä havaintoon. Siten keskeinen havaintoa koskeva tietoteoreettinen kysymys on se, miten havainto voi olla todellisuutta koskevan tiedon lähde. Ensin: mitä havainto on? Usein puhumme havainnosta tiedollisessa merkityksessä: Havaitseminen on tietämistä. Jotta voisin havaita, että kissa on katolla, minulla täytyy olla uskomus, että kissa on katolla. Mutta tämän uskomuksen täytyy myös olla tosi: kissan täytyy todella olla katolla. Lisäksi uskomus ei voi olla pelkästään sattumalta tosi. Minun täytyy tietää, että kissa on katolla. Havainto on kuitenkin jotain enemmän kuin pelkkä uskomus (tai tieto). Siinä on myös kokemuksellinen tai aistimuksellinen puoli: Jos suljen silmäni, tiedän edelleen, että kissa on katolla, mutta tämä tieto perustuu havainnon sijasta muistiin. Ilman aistikokemusta ei voi olla havaintotietoa. Saatoin nähdä, että kissa on katolla, tai saatoin kuulla, että kissa on katolla. Kummassakin tapauksessa minulla on sama uskomus, että kissa on katolla, mutta kokemus on erilainen. Edellisessä tapauksessa minulla on näköaistimus, jälkimmäisessä taas kuuloaistimus. Joskus sanaa ”havainto” käytetään jopa puhtaasti ei- tiedollisessa mielessä tarkoittamaan tällaista kokemusta: Saatoin nähdä kissan katolla ilman, että minulla oli mitään uskomusta kyseisestä kissasta. En tiennyt, että näkemäni objekti oli kissa. Minulla oli tietty näköaistimus kissasta ilman uskomusta, että kyseessä oli kissa. Jopa koira voi nähdä kissan katolla. (Ks. Dretske, ) Aistikokemus on siis olennainen osa havaintoa. Näyttäisi siltä, että juuri tämä aistikokemus on ympäristöä koskevan havaintotiedon lähde. Juuri se oikeuttaa uskomuksemme ympäristöstä. Mutta miten aistikokemus voi oikeuttaa uskomuksemme ulkomaailmasta?

4 Humen skeptinen argumentti
Meillä ei voi olla suoraa tietoa ulkomaailmas- ta. Jotta meillä olisi tietoa ulkomaailmasta, sen pitäisi siis perustua päättelyyn premisseistä, jotka koskevat aistikokemusta. Aistikokemuksesta ei voi deduktiivisesti päätellä ulkomaailmaan. Aistikokemuksesta ei voi induktiivisesti päätellä ulkomaailmaan. Meillä ei voi olla suoraa eikä pääteltyä tietoa ulkomaailmasta. David Humella oli kuuluisa skeptinen argumentti, jonka mukaan aistikokemus ei voi olla ulkomaailmaa koskevan tiedon lähde. (Argumentin voi myös muotoilla oikeutuksen suhteen.) Ks. A. J. Ayer, The Problem of Knowledge (1956). Ulkomaailmaa koskevan tiedon ongelma. Jotta voisimme välttää skeptisismin joku premisseistä pitäisi pystyä kieltämään. Erilaiset havaintoteoriat voidaan erottaa sen suhteen, minkä premissin ne kieltävät. -suora realismi kiistää 1. premissin -idealismi ja fenomenalismi kiistävät 2. premissin -tieteellinen realisti (Ayerin mukaan) kiistää 3. premissin

5 Naiivi (suora) realismi
Ulkomaailma on olemassa mielestä riippumatta (realismi). Aistikokemus on suoraa tietoisuutta ulkomaailman objekteista ja niiden ominaisuuksista. Tämä tietoisuus (aistikokemus) voi oikeuttaa uskomuksemme ulkomaailmasta. Miksei meillä Humen mukaan voi olla suoraa tietoa ulkomaailmasta? Hume myöntää, että ihmiset uskovat, että heillä on tällaista suoraa tietoa. Jo vähäinen filosofinen pohdiskelu osoittaa hänen mukaansa kuitenkin tällaisen uskomuksen naiiviksi. Mitä käsitystä Hume pitää naiivina? Voimme kutsua sitä naiiviksi suoraksi realismiksi tai yksinkertaisesti naiiviksi realismiksi.

6 Suora (välitön) tietoisuus
Tietoisuus on aina tietoisuutta jostakin. S on tietoinen x:stä, vain jo x on olemassa. x voi olla yksilöolio, universaali (ominaisuus, suhde) tai tosiasia. Hume kuten muut sen ajan filosofit hyväksyi keskeisen radikaalin fundamentalismin ajatuksen erilaisten asioiden suorasta havaitsemisesta tai tietoisuudesta, joka on jotakin ei-doksastista. Kyseessä on aito relaatio, jossa relaatiossa olevien olioiden on oltava olemassa. Se ei siis salli erehtymisen mahdollisuutta. Hume ajatteli, että tavanomainen havainto tai aistikokemus on tällaisen suoran tietoisuuden muoto. Aistikokemuksessa näytämme olevan tietoisia monista asioista ympärillämme ilman, että meillä olisi välttämättä uskomuksia niistä. On luontevaa ajatella, että tällainen aistikokemus jotenkin oikeuttaa ulkomaailmaa koskevat havaintouskomuksemme. Naiivin realismin mukaan tämä objekti on fysikaalinen ulkomaailman esine. Olemme havainnossa siten suoraan tietoisia aineellisista esineistä ja niiden ominaisuuksista, ja nämä esineet ovat olemassa havainnosta ja mielestä riippumatta. Voimme suoraan verrata aineellisia esineitä koskevia havaintouskomuksia noihin aineellisiin esineisiin itseensä, koska olemme havainnossa suoraan tietoisia noista esineistä ja niiden ominaisuuksista, niiden punaisuudesta, pyöreydestä, kovuudesta jne. Tällainen aistikokemus oikeuttaisi luonnollisesti havaintouskomuksen. Miksi siis naiivi realismi on Humen mukaan väärässä?

7 Havaintovirheet, hallusinaatiot ja havainnon suhteellisuus
Aidot havainnot eivät eroa fenomenologi- sesti havaintovirheistä ja hallusinaatioista. Emme ole jälkimmäisissä tietoisia aineel- lisesta esineestä ja/tai sen ominaisuuksista. Siis emme ole aidossakaan havainnossa tietoisia aineellisesta esineestä ja/tai sen ominaisuuksista. Siis naiivi realismi on väärässä. Perinteinen naiivia realismia vastaan esitetty argumentti nojaa havaintovirheiden ja hallusinaatioiden olemassaoloon sekä havainnon suhteellisuuteen. Naiivista realismista seuraa, että aineelliset esineet ovat aina sellaisia kuin miltä ne näyttävät, koska olemme aistikokemuksessa suoraan tietoisia aineellisten esineiden ominaisuuksista. Havaintovirheet ja hallusinaatiot sekä havainnon suhteellisuus osoittavat, ettei näin ole. Jos olemme aistikokemuksessa suoraan tietoisia jostakin, nämä osoittavat, ettei se voi olla aineellinen esine. Havaintovirhe: Veteen työnnetty keppi näyttää taipuneelta. Koska olemme kokemuksessa suoraan tietoisia objektista, joka todella on taipunut, tämä objekti ei voi olla aineellinen keppi, joka on suora. Havainnon suhteellisuus: Euron kolikko näyttää vinosti katsottuna elliptiseltä. Valkoinen esine näyttää punaisessa valossa punaiselta. Yleisemmin voidaan sanoa, että se, miltä esineet näyttävät, riippuu kohteen lisäksi havaitsijasta ja havainto-olosuhteissa eikä pelkästään esineestä itsestään. Kun nämä olosuhteet vaihtelevat, myös se, miltä esine näyttää, vaihtelee. Kuitenkaan emme ajattele, että aineellisissa esineissä tapahtuisi vastaavia muutoksia. Kun esim. painamme toista silmämunaa sormella, näemme kaiken kahtena. Maailma ei kuitenkaan kahdennu samalla. Näyttäisi siis siltä, ettemme ole havainnossa suoraan tietoisia aineellisesta esineestä lainkaan. Aineellisella esineellä ei itsellään voi olla ainakaan kaikkia niitä ominaisuuksia, joista olemme tietoisia. Olemme suoraan tietoisia esineestä, joka on taipunut, elliptinen, punainen ja joka vaihtaa ominaisuuksiaan olosuhteiden muuttuessa. Tämä esine ei voi olla aineellinen esine, koska sillä ei ole näitä ominaisuuksia eivätkä sen ominaisuudet vaihtele olosuhteiden vaihdellessa. Hallusinaatiot vahvistavat saman johtopäätöksen. Ihmisillä voi olla hallusinaatioita. Alkoholisti näkee vaaleanpunaisia hiiriä. Macbeth näkee verta käsissään. Ilkeä demoni ja hullu tiedemies. Objekti, josta hallusinaatiossa ollaan tietoisia, ei voi olla aineellinen esine, koska sellaista ei ole lainkaan olemassa. Argumentti naiivia realismia vastaan voidaan muotoilla seuraavasti. Keskeinen ajatus illuusio- ja hallusinaatioargumentissa on se, että toisaalta illuusiot ja hallusinaatiot ja toisaalta aidot havainnot ovat fenomenologisesti samanlaisia. Johtopäätös on se, että koska emme edellisissä ole tietoisia aineellisista esineistä, emme ole jälkimmäisessäkään. Muita argumenttejä: Kausaalisuusargumentti. Tiede kertoo, että aistikokemus syntyy monimutkaisen kausaalisen prosessin lopputuloksena. Valo heijastuu kappaleista verkkokalvolle, josta lähtee sähköimpulsseja aivoihin, jossa kokemus syntyy. Miten tämä kokemus voisi olla suoraa tietoisuutta aineellisesta kappaleesta, joka on tällaisen kausaalisen ketjun päässä? Sama kokemus voitaisiin aiheuttaa jopa manipuloimalla suoraan aivoja (vrt. aivot altaassa). Viiveargumentti on likeistä sukua tälle kausaaliselle argumentille. Kokemus syntyy viiveellä. Joissain tapauksessa kokemuksen aiheuttavaa kohdetta ei ole enää edes olemassa silloin, kun kokemus syntyy: Kaukaisesta tähdestä tuleva valo osuus silmiimme, kun koko tähti on jo tuhoutunut. Emme voi olla suoraan tietoisia tähdestä, jota ei ole olemassa. Viive on pienempi lähellä olevien esineiden suhteen, mutta on kuitenkin olemassa. Emme tällöinkään voi siis olla suoraan tietoisia näistä esineistä.

8 Aistitietoisuuden kohde?
Descartes, Locke, Berkeley: idea Hume: vaikutelma (impression) Moore, Russell, Price: sense-datum Broad: sensum Sense-datumilla on todella ne ominaisuudet, jotka aineellisella esineellä näyttävät olevan. Sen esse on percipi. Monet filosofit perinteisesti ja vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla ajattelivat, että se, mikä on aistikokemuksessa annettua ja mistä olemme suoraan tietoisia, eivät ole aineelliset esineet lainkaan vaan jotakin muuta, jota klassisista empiristeistä Locke ja Berkeley kutsuivat ideaksi ja Hume vaikutelmaksi (impression) ja jota viime vuosisadan alun filosofit kutsuivat sense-datumiksi (Moore, Russell, Price) tai sensumiksi (C.D. Broad). Moore tarkoitti sense-datumilla mitä tahansa sellaista, joka on suoraan tietoisuuden kohteena: yksilö, ominaisuus, mentaalinen, fysikaalinen. Moore pähkäili sillä, onko sense-datum osa fysikaalisen esineen pintaa ja voiko se olla olemassa ilman tietoisuutta siitä. Moore oli taipuvainen ajattelemaan, että sense-datum on osa fysikaalisen esineen pintaa muttei kuitenkaan ole olemassa ilman tietoisuutta. Sen esse on percipi. Hän myönsi näkemyksensä ristiriitaiseksi. Russellin ja Pricen sense-datum samoin kuin Broadin sensum on yksilö, jolla todella on ne ominaisuudet, jotka vastaavalla aineellisella esineellä näyttävät olevan. Ilmiöiden ja todellisuuden välinen erottelu ei enää sovellu sense-dataan. Sense-datum on aina sellainen, miltä se näyttää. Se ei voi olla osa aineellisen esineen pintaa, koska se voi olla olemassa ilman mitään aineellista esinettä (hallusinaatiot). Se ei itse puolestaan voi olla olemassa ilman, että sitä havaitaan. Sen esse on percipi (sen oleminen on havaituksi tulemista). Se on siis mentaalinen objekti. Jos olemme suoraan tietoisia vain sense-datumeista ja niiden ominaisuuksia, niin tällainen tietoisuus auttaa varmistamaan vain itse sense-dataa koskevat uskomukset tosiksi, oikeuttaa hyväksymään nämä sense-datauskomukset. Aineellista maailmaa koskevien uskomusten status tulee ongelmalliseksi. Sense-data muodostaa ikään kuin verhon itsemme ja aineellisen maailman väliin. Mikä oikeuttaa meidät uskomaan, että verhon takana on ylipäänsä mitään - ideoiden verho (the veil of ideas). Miten voimme päätellä ilmiöistä todellisuuteen?

9 Epäsuora (edustuksellinen) realismi
Olemme havainnossa suoraan tietoisia vain mentaalisesta objektista (idea, sense-datum), joka edustaa mielestä riippumatonta ulkomaailman objektia. Tieto ulkomaailmasta perustuu päättelyyn tiedosta, joka koskee mentaalisia objekteja. Locke, Russell (The Problems of Philosophy) Aineellinen maailma on olemassa mielestä riippumatta. Ulkomaailman esineen havaitseminen vaatii, että se jollain tapaa kausaalisesti vaikuttaa meihin. Se synnyttää meissä mentaalisen objektin (idean, sense-datumin). Informaatio, jonka me saamme aineellisesta esineestä on epäsuoraa. Se on jotenkin päätelty sense- dataa koskevasta informaatiosta. Sense-data jollain tapaa edustaa meille aineellisia esineitä. Tietomme aineellisista esineistä perustuu (tiedostamattomaan?) päättelyyn sense-datasta. Humen esiin tuoma ongelma on se, ettei näyttäisi olevan hyvää deduktiivista eikä induktiivista päättelyä sense-datasta aineelliseen maailmaan. Näyttää selvältä, että emme voi päätellä deduktiivisesti mielestä ulkomaailmaan. Deduktiivinen päättely on välttämättä totuuden säilyttävää: ei ole mahdollista, että premissit olisivat tosia ja johtopäätös epätosi, mutta päättelyssä mielestä ulkomaailmaan johtopäätös voi olla epätosi, vaikka premissit olisivat tosia. Havaintovirheet, hallusinaatiot, demonihypoteesi. Induktiivinen päättely mielestä ulkomaailmaan edellyttää lisäpremissinä induktiivista yleistystä, jonka mukaan mielen objektien ja ulkomaailman objektien välillä on korrelaatio. Tällaista yleistystä ei voida kuitenkaan oikeuttaa induktiivisesti päättelemällä yksittäisistä kokemuksista, koska olemme kokemuksissamme tietoisia pelkästään mentaalisista objekteista. Meillä ei ole premissejä, jotka liittäisivät nämä mentaaliset objektit ulkomaailmaan.

10 Tieteellinen realismi
Bertrand Russell (The Problems of Philosophy, 1912) Päättely mielestä ulkomaailmaan on päättelyä parhaaseen selitykseen (abduktio). Hypoteesimme ulkomaailman luonteesta on paras selitys sense-dataa koskeville säännönmukaisuuksille. Tieteellinen realismi hylkää Humen 3. premissin, jonka mukaan ei voi olla induktiivista päättelyä aistikokemuksesta aineelliseen maailmaan. Tässä päättelyssä ei sen mukaan ole kysymys luettelevasta induktiosta, jossa yksittäisistä aistikokemuksesta päätellään yleistykseen. Russell esitti kirjassaan The Problems of Philosophy, että päättely sense-datasta aineellisiin esineisiin on päättelyä parhaaseen selitykseen. Tämä vaihtoehto siis kiistää sen, ettei aistikokemuksesta voitaisi päätellä induktiivisesti aineelliseen maailmaan. Ulkoisen aineellisen maailman olemassaoloa koskeva hypoteesi on paras selitys sense-datalle. Se on parempi kuin kilpailevat selitykset. Ongelmana on sen osoittaminen, että se todella on parempi kuin esim. karteesinen demonihypoteesi tai Berkeleyn Jumalahypoteesi ja vaihtoehtoiset fysikaaliset selitykset. Toinen ehkä vakavampi ongelma: aineellinen maailma -hypoteesin on tarkoitus selittää tietyt sense-dataa koskevat säännönmukaisuudet, mutta näyttäisi siltä, ettei tällaisia puhtaasti fenomenaalisia säännönmukaisuuksia ole (Alston). Se, miten kokemukseni seuraavat toisiaan riippuu siitä, miten liikutan ruumistani ja silmiäni. Näyttää siltä, ettemme pysty kuvaamaan näitä säännönmukaisuuksia viittaamatta ulkomaailmaan. Ei siis ole sitä, minkä ulkomaailmaa koskevan hypoteesin pitäisi selittää. Russell itse hylkäsi ratkaisun myöhemmin. Hän ajatteli, että päättely tutuista sense-datumeista tuntemattomiin aineellisiin esineisiin on ongelmallista. Aineelliset esineet pitäisi sen sijaan loogisesti konstruoida sense-datasta. Hän kääntyi tässä vaiheessa kannattamaan idealista ratkaisua Humen ongelmaan.

11 Idealismi ja fenomenalismi
Berkeleyn idealismi: Aineelliset esineet muodostuvat aktuaalisista ideoista. Fenomenalismi: Aineelliset esineet muodostuvat aktuaalisista ja mahdollista sense-datumeista. Ne ovat loogisia konstruktioita (sense-datasta). B. Russell, R. Carnap, C.I. Lewis ”Jos olosuhteet olisivat ne ja ne, niin sellaisia ja sellaisia sensa-datumeita esiintyisi.” Tuossa on tomaatti. Punainen sense-datum esiintyy. Idealismi ja fenomenalismi hylkäävät 2. premissin. Ne kiistävät sen, ettei olisi deduktiivista päättelyä ideoista tai sense-datasta aineellisiin esineisiin. Berkeleyn idealismi: Ideoista voidaan päätellä deduktiivisesti aineellisiin esineisiin, koska jälkimmäiset muodostuvat edellisistä. Aineelliset esineet ovat ideoiden kokoelmia. Idealismi muistuttaa naiivia realismia siinä, että molempien mukaan olemme suoraan tietoisia aineellisista esineistä. Idealismin mukaan tämä on mahdollista, koska olemme tietoisia ideoista, jotka ovat osa aineellista esinettä. Ideat ovat kuitenkin olemassa vain niin kauan kuin ne havaitaan. Miten tämä sopii yhteen sen terveen järjen näkemyksen kanssa, että aineelliset esineet säilyttävät olemassaolonsa ja ominaisuutensa silloinkin, kun emme niitä havaitse. Berkeleylla oli kaksi vastausta (1) ideat, joista aineelliset esineet muodostuvat, ovat olemassa silloinkin, kun emme niitä havaitse, koska Jumala havaitsee ne. (2) Ideat, joita emme havaitse, ovat olemassa havaitsemisen mahdollisuuksina. Aineelliset esineet siis muodostuvat aktuaalisista ja mahdollisista ideoista. Jälkimmäistä näkemystä kutsutaan fenomenalismiksi: Aineelliset esineet ovat loogisia konstruktioita sense-datasta. Sense-data muodostaa ne atomit, joista maailma konstruoidaan. Loogisen atomismin ohjelmassa päättely tuntemattomiin olioihin korvataan näiden loogisilla konstruktioilla. Kun havaitsemme objektin, olemme tietoisia tietystä sense-datumista. Russellin mukaan objekti muodostuu tästä sense-datumista sekä kaikesta siitä sense-datasta, jonka saisimme eri olosuhteissa. Objekti muodostuu siis aktuaalisesta ja mahdollisesta sense-datasta. Jos ajattelemme, kuten Russell, että fenomenalismi on (semanttinen) teoria siitä, miten puhe aineellisista esineistä on ymmärrettävä, aineellista esinettä kuvaava lause pitäisi voida kääntää hyvin kompleksiseksi sense-dataa koskevaksi lauseeksi, joka muodostuu kontrafaktuaalisten konditionaalien konjunktioista: jos olosuhteet olisivat ne ja ne, niin sellainen ja sellainen sense-datum esiintyisi. Aineellista esinettä koskevat lauseet ovat loogisesti (analyyttisesti) ekvivalentteja tällaisten kontrafaktuaalisten konditionaalien konjunktion kanssa. Edellinen seuraa deduktiivisesti jälkimmäisestä. Kokemuksesta voidaan siis päätellä deduktiivisesti ulkomaailmaan. Jos oletetaan, että Berkeleyn idealismi ei ole fenomenalismia, koska sen mukaan vain aktuaaliset ideat ovat olemassa, on perusteita pitää fenomenalismia järkevämpänä. Idealismi ei salli illuusioita sen paremmin kuin naiivi realismikaan: Veteen työnnetty keppi on todella taipunut. Berkeley selitti itse asiassa, että vaikka havainto ei voi olla virheellinen, virhe voi olla siinä, mitä henkilö päättelee havainnostaan. Jos hän päättelee, että hän havaitsisi kepin edelleen taipuneena, kun nostaisi sen vedestä tai tunnustelisi sitä käsillä, hän erehtyy. Tässä Berkeley sitoutuu kuitenkin fenomenalismiin. Fenomenalismi sopii yhteen illuusioiden kanssa. Keskeinen fenomenalismin ongelma on kuitenkin se, että konditionaalin etuosa pitäisi muotoilla viittaamatta aineellisiin esineisiin. R. Chisholm on osoittanut, että tämä on mahdotonta. Koska teorian mukaan aineellista esinettä kuvaava lause on analyyttisesti ekvivalentti eli synonyyminen noiden kontrafaktuaalisten konditionaalien konjunktion kanssa, kunkin niistä pitäisi seurata analyyttisesti (puhtaasti logiikan lakien ja sanojen merkitysten perusteella) tuosta aineellista esinettä kuvaavasta lauseesta. Havainnon suhteellisuudesta kuitenkin seuraa, että millään aineellista esinettä kuvaavalla lauseella ei ole mitään tällaisia seurauksia. Se, millaisia sense-datumeita saamme aineellisesta esineestä, riippuu aineellisen esineen luonteesta, havaitsijasta ja havainto-olosuhteista. (1) Tuossa on tomaatti. (2) Punainen sense- datum esiintyy. 2 ei seuraa 1:stä, koska tomaatti voi olla raaka, havaitsija voi olla värisokea, huoneessa voi olla pilkkosen pimeää, tai siellä voi olla sininen valo. 2 seuraa 1:stä vain yhdessä sellaisten muiden aineellista maailmaa koskevien lauseiden kanssa kuin “Tomaatti on kypsä”, ja ”Sitä havainnoidaan päivän valossa”, ”Havaitsijan havaintokyky on normaali” jne. Kuten myös Quine toteaa, yksittäisillä aineellista maailmaa kuvaavilla lauseilla ei ole mitään kokemusta koskevia seurauksia. Sittemmin myös Russell hylkäsi fenomenalismin (loogisen atomismin), koska se on ristiriidassa kausaalisen havaintoteorian kanssa: On yleisesti tieteessä hyväksytty tosiasia, että näköhavainto syntyy, kun esineestä heijastuva valo osuu silmien verkkokalvolle synnyttää aivoihin menevän sähköimpulssin eli että havainto syntyy kausaalisen prosessin tuloksena.

12 Adverbialismi Roderick Chisholm (1916-99) Täplikkään kanan ongelma
Siitä, että aineellinen esine näyttää punaiselta, ei seuraa, että on olemassa jokin (sense-datum), joka on punainen. Sana ”punaiselta” on adverbiaali, joka ilmaisee näyttämisen (kokemisen) tapaa. ”Minulle ilmenee punaisesti” ja ”Aistin punaisesti” kuvaavat kokemisen tapaani. Sense-datumteoria sisältää myös metafyysisiä ongelmia. Sense- datum näyttää olevan varsin omituinen olio. Yksi ongelma koskee sitä, missä se sijaitsee. Se ei näyttäisi olevan osa aineellista esinettä, koska sen olemassaolo riippuu havaituksi tulemisesta. Se ei näyttäisi olevan osa mieltä, koska sillä on avaruudellisia ominaisuuksia, joita mielellä ei ole. Lisäksi sense-datumilla ei näytä olevan mitään määrättyä luonnetta. Tämän tuo hyvin esiin Roderick Chisholmin (1942) esittämä täplikkään kanan ongelma. Kun katsomme täplikästä kanaa, olemme tietoisia täplikkäästä sense-datumista. Kuinka monta täplää sillä on? Koska emme ole laskeneet kanan täpliä emmekä ole tietoisia mistään tietystä täplien määrästä, meidän on sanottava, ettei sillä ole mitään tiettyä määrää täpliä. Sense-datumillahan ei ole mitään sellaisia ominaisuuksia, joista emme ole tietoisia. Miten voi olla olioita, joilla on epämääräinen määrä täpliä? Chisholm (1966, s ) hylkää sense-datumteorian ja kannattaa adverbiaalista teoriaa. Hänen mukaansa on virhe päätellä siitä, että aineellinen esine näyttää punaiselta, siihen, että on olemassa sense- datum, joka todella on punainen. Tämä moninaistaisi konkreettisten yksilöolioiden määrän tarpeettomasti. Miksemme sanoisi vain, että esine näyttää punaiselta, ilman tämän näyttämisen esineellistämistä. Lauseessa ”Esine näyttää punaiselta.” sana ”punaiselta” toimii adverbiaalina. Se määrittää näyttämistä ja vastaa kysymykseen ”Miltä esine näyttää?”. Hallusinaatioiden tapauksessa mitään esinettä (havainnon kohdetta) ei ole kuitenkaan olemassa. Siksi Chisholm mukaan on hiukan tarkennettava puhetapaamme ja sanottava: ”Minulle ilmenee punaisesti.” tai ”Aistin (koen) punaisesti.” Olennaista on, että ”punaisesti” viittaa tässä kokemisen tapaan eli siihen, miten koemme jotakin. Samalla tavalla kuin voimme kävellä nopeasti tai hitaasti, voimme aistia punaisesti tai keltaisesti. Nyt meillä on vain yksi havainnon kohde: normaali aineellinen kappale ja kokemuksemme siitä. Aistittavat ominaisuudet ovat kokemisentapoja. Adverbiaalinen teoria saattaa olla metafyysisesti tyydyttävämpi kanta, mutta pystyykö se selittämään kokemustamme ympäristöstä? Kokemuksellamme näyttää olevan avaruudellinen rakenne. Esim. näytämme olevan näköaistimuksessamme tietoisia erivärisistä objekteista, jotka sijoittuvat eri kohtiin kaksi- tai kolmiulotteisessa näkökentässä. Tämä kaikki on hyvin vaikea, ellei mahdotonta, analysoida uskottavasti kokemisen tapana, johon ei sisälly mitään tietoisuutta objekteista. (Ks. Jackson, 1977, s )

13 Frank Jackson (1975) Aistin punaisesti, vihreästi, kolmiomaisesti ja neliömäisesti. Jacksonin vastaväite adverbialismille on se, ettei se pysty erottamaan näitä kahta kokemusta toisistaan. Voimme tehdä eron, jos oletamme olevamme tietoisia näkökentästä, jossa punainen neliö on vihreän kolmion vasemmalla puolella. Mutta adverbialismi ei salli näkökentän ja siinä olevien objektien olettamista. Näyttää siltä, ettei kokemuksen ymmärtäminen ole mahdollista, jollemme oleta siinä olevan kysymys tietoisuudesta, joka kohdistuu johonkin objektiin. Aistikokemuksella näyttäisi siis kuitenkin olevan kohde. Myöskään siihen ongelmaan, miten aistikokemus voi olla ulkomaailmaa koskevan tiedon lähteenä, ei adverbiaalinen teoria näytä tuovan lisävalaistusta. Vaikkei se luo ideoiden verhoa maailman ja tietoisuuden väliin, tietoisen kokemuksen ja ulkomaailman välinen suhde on pelkästään kausaalinen. Jää edelleen arvoitukseksi, miten kokemuksestä päästään (päätellään) ulkomaailmaan.

14 Intentionalismi Kokemuksella on intentionaalinen (representationaalinen) sisältö Aistikokemuksen kohde on aineellinen esine (suora realismi). Kokemuksilla on propositionaalinen sisältö, joka voi olla tosi tai epätosi. Havaintovirheet ja hallusinaatiot ovat kokemuksia, joiden sisältö on epätosi. Intentionalismin mukaan aistikokemuksella on representaationaalinen sisältö. Aistikokemukset esittävät ulkomaailmaa. Vaikka sense-datum epäsuorassa realismissä jollain tapaa edustaa ulkomaailman esinettä, siinä ei ole mitään intentionaalista. Intentionaalisella havaintoteorialla on suuria etuja sekä sense- datumteoriaan että adverbiaaliseen teoriaan nähden. Toisin kuin adverbiaalisessa teoriassa sen mukaan havaintokokemuksella on kohde. Tämä ei kuitenkaan ole mikään aineellisen maailman ja itsemme väliin asettuva mentaalinen objekti kuten sense- datumteoriassa, vaan aivan tavanomainen aineellinen esine. Kokemus esittää sen mukaan, että asiat ovat maailmassa jollain tavalla. Aistittavat ominaisuudet ovat niitä, jotka se esittää aineellisella esineellä olevan. Kokemuksella on siis propositionaalinen sisältö. Vaikka representationaalinen teoria on suoran realismin muoto, se pystyy selittämään havaintovirheet ja hallusinaatiot hyvin yksinkertaisella tavalla. Asiat voivat nimittäin olla toisella tavalla kuin kokemus ne esittää. Kuten Brentano asian ilmaisee, mentaalisia (intentionaalisia) akteja luonnehtii niiden suuntautuminen kohteeseen, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla olemassa itse aktin ulkopuolella. Kohteella on pelkästään intentionaalinen ineksistenssi. Chisholm (1957, s ) on pitänyt tätä intentionaalisten ilmiöiden tunnusmerkkinä. Diogenes voi hyvin etsiä rehellistä ihmistä, vaikkei tällaista olisi olemassa. Tyypillinen esimerkki intentionaalisesta tilasta ovat uskomukset. Jokainen ymmärtää, että uskomukset voivat olla epätosia. Ne voivat myös kohdistua objekteihin, joita ei ole olemassa, kuten Joulupukkiin. Havaintovirheissä kohteella ei ole sellaisia ominaisuuksia, joita kokemus esittää sillä olevan. Hallusinaatioissa kohdetta ei ole lainkaan olemassa. Kuten uskomuksilla aistikokemuksilla on propositionaalinen sisältö, ja tämä sisältö voi olla epätosi. Aidoissa havainnoissa sisältö on tosi, kun se havaintoviheissa ja hallusinaatioissa on epätosi.

15 Kokemuksen ja uskomuksen sisältöjen ero
Kokemuksella on samanlainen sisältö kuin uskomuksella. Müller–Lyer-illuusio: Jos kokemuksella on samanlainen sisältö kuin uskomuksilla, suoraviivaisin näkemys selittää tämän samaistamalla kokemuksen ja uskomuksen muodostamisen. D.M. Armstrongin mukaan havaitseminen on yksinkertaisesti uskomuksen muodostamista havainnon kohteesta, ja havainnon sisältö on yksinkertaisesti sama kuin muodostetun uskomuksen sisältö (käsitteellinen sisältö). Yksinkertainen vastaus suoran realismin ongelmiin. Se pystyy selittämään illuusiot ja hallusinaatiot. Niissä on kysymys epätoden uskomuksen muodostamisesta. Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Havaintovirheet eivät nimittäin useinkaan erehdytä meitä aidosti. Emme todella usko, että veteen työnnetty keppi on todella taipunut tai että nuolet ovat todella eripituiset, vaikka siltä näyttää. Meidän täytyy kuitenkin tehdä havainnossa ero kokemuksen ja uskomuksen välillä. Joissakin tapauksissa kokemuksella on eri sisältö kuin muodostetulla uskomuksella. Molemmilla voi kuitenkin olla samankaltainen intentionaalinen sisältö, minkä on ajateltu selittävän sen, miten kokemukset voivat toimia perusteina uskomukselle. Monet ajattelevat myös, että kokemuksen sisältö, toisin kuin uskomuksen on ei-käsitteellinen.

16 Intentionalismi ja hallusinaatiot
Mikä erottaa rottahallusinaation ja tikarihallusinaation toisistaan? 1900-luvun alun fenomenologit: niillä on eri intentionaalinen kohde, jota ei ole olemassa. Dretske, Johnston: ne kohdistuvat eri ominaisuuskimppuihin, joilta puuttuu kantaja (substraatti, substanssi). Intentionalismilla on silti ongelmia hallusinaatioiden selittämisessä. Koska kummallakaan ei ole mitään todellista aineellista kohdetta, ero ei voi olla aineellinen kohde. 1900-luvun alun fenomenologit (Meinong): hallusinaatiossa kokemuksen kohde on intentionaalinen objekti, joka ei kuitenkaan ole olemassa. Mystinen objekti, joka sekä on että ei ole olemassa. Dretske ja Johnston ovat kannattaneet ajatusta, että kokemus on tietoisuutta ominaisuuksista (universaaleista). Hallusinaatiossa mikään ei vain instantioi niitä. ⇒ platonismi. Richard Fumerton: Intentionaaliset objektit ja instantioitimattomat ominaisuudet ovat vielä oudompia kuin sense-data. Jotain outoa täytyy ilmeisesti hyväksyä Dretsken ja Johnstonin näkemys sopii yhteen sen kanssa, että kokemuksen sisältö on fregeläinen propositio (muodostuu mielistä, jotka ovat abstrakteja olioita, ominaisuuksia). Voidaan myös ajatella, että kokemuksen sisältö muodostuu russellilaisesta singulaarisesta propositiosta, joka muodostuu havainnonkohteesta itsestään ja sen ominaisuuksista. Tästä kuitenkin seuraa, että hallusinaatioissa kokemuksen sisältö poikkeaa aitojen havaintojen sisällösta: se ei ole kokonainen propositio, koska kohde puuttuu.

17 Metafyysinen disjunktivismi
M. G. F. Martin, ”The Transparency of Experience” (2002) Aidossa havainnossa olemme suoraan tietoisia havainnon kohteesta ja sen ominaisuuksista (naiivi realismi). Havaintovirheet ja hallusinaatiot ovat erilaisia kokemuksia, vaikkei aitoa havaintoa voi introspektiivisesti erottaa niistä. Aistikokemus on disjunktiivinen mentaalinen tapahtuma (aito havainto, havaintovirhe tai hallusinaatio). Metafyysinen disjunktivismi on teoria aistikokemuksen luonteesta. Edelliset teoriat olettivat, että kokemuksella on kaikissa kolmessa tapauksessa sama ydin (sense-datum, intentionaalinen sisältö), joka selittää niiden fenomenologisen luonteen. Disjunktivisti kiistää tämän. Tämän takia se voi pitää kiinni naiivista realismista. Se hylkää illuusio- tai hallusinaatioargumentin johtopäätöksen 3, ettemme olisi aidossa havainnossa tietoisia aineellisesta esineestä. Myös intentionalisti, jonka mukaan kokemuksen sisältö on singulaarinen propositio, on sitoutunut disjunktivismiin: Aidoilla havainnoilla on sama sisältö kuin havaintovirheillä, mutta hallusinaatioilta puuttuu propositionaalinen sisältö.

18 Kokemuksen sisältö ja oikeutus
Eksplanatorismi: Tavanomaiset ulkomaailmaa koskevat uskomukset selittävät paremmin kokemustemme väliset säännönmukaisuudet kuin skeptiset hypoteesit (Conee, Feldman, Vogel). Reliabilismi: Jos kokemus todella on luotettava uskomuslähde, niin kokemukseen perustuvat uskomukset ovat oikeutettuja. Dogmatismi (fenomenaalinen konservatismi): Kokemukseni että p riittää yksin oikeuttamaan uskomukseni että p. Uusrationalismi (apriorismi): Kokemukseni että p oikeuttaa minut uskomaan että p, vain jos olen (kokemuksesta riippumatta) oikeutettu uskomaan, että kokemukseni että p on luotettava indikaattori p:n totuudelle. Tiedollinen disjunktivismi: Aidossa havainnossa minulla on parempaa evidenssiä uskomukseni puolesta kuin hallusinaatiossa. Näen, että tässä on käsi (aito havainto). (McDowell) Tässä on käteni (aito havainto). (Willianson) Minusta näyttää, että tässä on käsi (hallusinaatio). Kaikki viimeaikaiset havaintoteoriat ovat suoran realismin muotoja ja hylkäävät näin Humen skeptisen argumentin 1. premissin. Niiden mukaan aistikokemus oikeuttaa suoraan uskomuksemme maailmasta. Näitä ei päätellä aistikokemuksesta. Pätee jopa explanatorismiin, jonka tarkoitus on selittää se, miksi kokemus tukee jotakin propositiota ennemmin kuin toista. Ei ole kuitenkaan selvää, miten nämä uudet suoran realismin muodot pystyvät selittämään ulkomaailmaa koskevia uskomuksien oikeutuksen. Yksi ongelma on se, että vaikka kokemuksilla olisi propositionaalinen sisältö, tosilla ja epätosilla kokemuksilla ei ole minkäänlaista fenomenologista eroa. Ne ovat fenomenaalisesti samanlaisia. Miksi siis tällainen kokemus olisi peruste pitää uskomusta totena (BonJour): se ei erota tilannetta, jossa uskomus tosi, tilanteista, joissa se ei ole (havaintovirheistä ja hallusinaatioista). Disjunktivismin mukaan aito havainto kyllä sulkee havaintovirheen ja hallusinaation mahdollisuuden pois, mutta senkään mukaan aitoa havaintoa ei voi introspektiivisesti erottaa näistä. Meillä näyttäisi olevan seuraavat tieto-opilliset vaihtoehdot. Eksternalistilla ei näyttäisi olevan ongelmaa: jos ulkomaailma on useimmiten sellainen, kuin miltä se näyttää, uskomuksemme siitä ovat oikeutettuja. Silloin kokemuksemme on luotettava uskomusten lähde todellisuudesta. Ratkaisevaa on tosiasiallinen luotettavuus. Itse asiassa kokemuksen sisällöllä ei ole väliä. (Goldman, Dretske) Kritiikki: reliabilismi tekee havaintotiedosta intuitiivisesti liian helppoa (ei selitä skeptisismin intuitiivisuutta). Internalisti ei voi vedota ulkoiseen luotettavuuteen. Hänelle ainoaa evidenssiä on kokemus ja sen sisältö. Hän voi nojata tiedolliseen periaatteeseen, jonka mukaan kokemus oikeuttaa uskomuksemme. James Pryorin mukaan pelkkä kokemus yksin riittää oikeuttamaan uskomuksemme ulkomaailmasta. Kysymys on prima facie oikeutuksesta. Muut uskomukset voivat kumota tämän oikeutuksen. Psykologisesti realistinen kanta. Pryor katsoo, että kokemuksilla on propositionaalinen sisältö (intentionalismi). Ts. ne esittävät ympäröivää maailmaa. Ajatus on siis se, että jos kokemukseni esittää asioiden olevan ikään kuin p, olen oikeutettu uskomaan että p. Ongelma on tässä se, että vaikka kokemukseni ei sulje pois skeptisiä hypoteeseja, se oikeuttaa minun uskomaan että p ja sitten päättelemään p:stä, että nuo skeptiset hypoteesit ovat epätosia. Tiedollista alkemiaa. Jos tämä ei toimi, vaihtoehtona on konservatismi. Jotkut ajattelevat, että oikeutus pitää kokemusta luotettavana pitäisi olla kehäisyyden välttämiseksi ei-empiiristä, kokemuksesta riippumatonta. C. Wright: oletusarvoinen oikeutus. Tällaisen apriorisen oikeutuksen olemassaolo on kuitenkin hyvin kiistanalaista. Näyttäisi siltä, että meillä ei voi olla apriorista tietoa kontingenteistä yleistyksistä. Disjunktivismi: Aidossa havainnossa uskomukseni että p oikeuttaa se, että näen että p. Näkeminen on faktiivista: jos näen että p, p (on tosi). Tämä on infallibilistinen kanta: oikeutus takaa totuuden. Hallusinaatiossa evidenssi on puolestaan fallibilistista. Mielenkiintoinen kanta, joka on saanut viime aikoina jossain määrin kannatusta (Ram Neta, Clayton Littlejohn).

19 Järjen totuudet 2 + 3 = 5 Jos kaikki ihmiset ovat kuolevaisia ja Sokrates on ihminen, Sokrates on kuolevainen. Kaikki poikamiehet ovat naimattomia. Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä. Kukaan ei ole itseään pitempi. Tiedämme nämä propositiot tosiksi, mutta miten? Kant kutsui tietoa, joka kohdistuu tällaisiin propositioihin, aprioriseksi tiedoksi, ja määrittelee sen negatiivisesti - sanomalla, mitä se ei ole.

20 A priori ja a posteriori
Immanuel Kant ( ) a priori -tieto = kokemuksesta riippumaton tieto a posteriori -tieto = kokemukseen perustuva tieto (empiirinen tieto) <Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä.> S tietää että p a priori, vain jos S:n oikeutus uskoa p:hen on kokemuksesta riippumatonta. Kant jakoi tiedon kahteen luokkaan: aprioriseen ja aposterioriseen (sellaiseen, joka edeltää kokemusta, ja sellaiseen, joka tulee kokemuksen jälkeen). Kantin määritelmän ymmärtäminen vaatii kahden asian täsmentämistä: 1. Mitä tarkoitetaan kokemuksella? 2. Mitä tarkoitetaan riippumattomuudella? Jos kyseessä olisi aistikokemus, näyttäisi siltä, että introspektiivisesta tiedosta ja muistitiedosta tulee apriorista. Esim. tietoni siitä, että minulla on päänsärky perustuu kokemukseen – ilmeisesti päänsärkyyn itseensä. Kyseessä ei kuitenkaan ole aistikokemus. Myöskään muistitieto ei perustu aistikokemukseen. Jos se perustuu kokemukseen, kyseessä on jonkinlainen muistikokemus (tunnun muistavan). Vaikka jotkut käyttävät termiä näin laajassa merkityksessä, on parempi rajata nämä apriorisen tiedon ulkopuolelle. Kant ajatteli, että apriorista tietoa on vain välttämättömistä totuuksista. Introspektiivinen tieto kohdistuu kontingentteihin mieltä koskeviin totuuksiin, kuten ”Minulla on päänsärky”. Kokemus on siis ymmärrettävä laajemmin. Apriorinen tieto on riippumatonta kaikesta kokemuksesta: aistikokemuksesta, introspektiivisesta kokemuksesta ja muistikokemuksesta. Esim. <Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä>. Näyttää siltä, että voin tietää tämän proposition todeksi pelkästään huolellisesti ajattelemalla sen sisältöä. Voitaisiin väittää vastaan, etten pystyisi edes ymmärtämään propositiota, jollei minulla ole punaisen ja värillisyyden käsitteitä, ja käsitteiden hankkiminen edellyttää kokemuksia. Apriorisen tiedon ei kuitenkaan tarvitse olla tällä tavalla kokemuksesta riippumatonta. Olennaista on, että sen oikeutus on kokemuksesta riippumatonta. Kantin määritelmä on kuitenkin ongelmallinen, koska joidenkin mielestä myös apriorinen tieto perustuu jonkinlaiseen kokemukseen: ilmeisyyden tunteeseen, propositio näyttää todelta. On toinen perinteinen - positiivinen - tapa luonnehtia apriorista tietoa.

21 Välttämätön/kontingentti
p on välttämättä tosi, joj ei ole mahdollista, että se olisi epätosi (p on tosi kaikissa mahdollisissa maailmoissa). p on kontingentisti tosi, joj p on tosi mutta on mahdollista, että se olisi epätosi (p on tosi aktuaalisessa maailmassa mutta epätosi joissakin muissa mahdollisissa maailmoissa). S:n oikeutus uskoa että p on apriorista, vain jos p on välttämättä tosi. Perinteisesti on ajateltu, että a priori/a posteriori ja välttämätön/kontingentti erottelu käyvät yksiin, vaikka edellinen on tieto-opillinen ja jälkimmäinen metafyysinen erottelu. Kaikki apriorinen tieto kohdistuu välttämättömiin totuuksiin, ja kaikki välttämättömät totuudet ovat tiedettävissä vain apriorisesti. Jos propositio on välttämättä tosi, näyttäisi siltä, että se voidaan tietää vain a priori. Aistikokemus kertoo vain aktuaalisesta maailmasta, siitä miten asiat tosiasiassa ovat. Se ei kerro siitä, miten asioiden täytyy olla tai miten ne eivät voi olla. Monet ajattelevat nykyisin myös Kripkeä ja Putnamia seuraten, että on välttämättömiä totuuksia, jotka ovat tiedettävissä vain a posteriori. Esim. vesi = H2O. Vaikka tämä pitäisi paikkansa voidaan silti sanoa, että vaikka jotkut välttämättömät totuudet olisivat tiedettävissä pelkästään a posteriori, kaikki a priori -tieto kohdistuu välttämättömiin totuuksiin. Tämä ehto erottaa apriorisen tiedon tehokkaasti introspektioon ja muistiin perustuvasta tiedosta, jotka kohdistuvat tyypillisesti propositioihin, jotka ovat vain kontingentisti tosia. Vastaavasti kaikki aposteriorinen tieto kohdistuu kontingentteihin totuuksiin, ja kaikki kontingentit totuudet voidaan tietää vain a posteriori. Tämä ei pidä tarkkaan ottaen paikkaansa. Voin tietää välttämättömiä totuuksia aposteriorisesti. Esim. jos Lassi Päivärinta kertoo minulle, että tietty propositio on teoreema matematiikassa, voin tällä perusteella tietää, että se on. Päivärinta on matematiikan professori.

22 Järjen intuitio S on oikeutettu uskomaan että p a priori, joj S näkee (tajuaa intuitiivisesti) että p on (välttämättä) tosi. p:n näkeminen todeksi vaatii välitöntä tietoisuutta siitä välttämättömästä tosiasiasta, joka tekee p:n todeksi. Platon, Russell: universaalien (ominaisuuksien) väliset suhteet Lock, Hume: ideoiden (käsitteiden) väliset suhteet Apriorinen tieto on erehtymätöntä, epäilyksetöntä ja kumoamatonta. Perinteisen näkemyksen mukaan tieto ilmeisistä välttämättömistä totuuksista perustuu jonkinlaiseen älylliseen intuitioon tai oivallukseen. Kun ymmärrän tällaisen proposition, näen sen välittömästi todeksi. Tällaisesta älyllisestä näkemisestä on käytetty vaihtelevia ilmaisuja. Esim. Descartes käyttää ilmausta ”selvä ja tarkka havainto”. Russell puhuu tuttuustiedosta. Yleisin termi on intuitio (järjen intuitio, apriorinen intuitio). Proposition näkeminen todeksi vaatii ilmeisesti välitöntä tietoisuutta siitä tosiasiasta, joka tekee proposition todeksi. Mitä tämä tosiasia koskee? Perinteisen platonistisen (rationalistisen) näkemyksen mukaan se koskee ominaisuuksien tai universaalien välisiä suhteita. Esim. tiedän, että kaikki punaiset esineet ovat värillisiä, koska olen suoraan tietoinen ominaisuudesta punaisuus ja ominaisuudesta värillisyys sekä näiden välisestä välttämättömästä suhteesta (punaisuudesta seuraa välttämättä värillisyys). Universaalit ovat abstrakteja (ikuisia) olioita, joista voimme kuitenkin olla järkemme avulla tietoisia. Tällainen rationalismi voi tuntua mystiseltä. Empiristit, kuten Locke ja Hume, korvasivat Platonin abstraktit universaalit ideoilla eli käsitteillä, jotka ovat mentaalisia olioita. Apriorinen tieto koskee mielessä olevien ideoiden välisiä suhteita. Punaisuuden käsitteeseen sisältyy jollain tapaa värillisyyden käsite. Jos olemme suoraan tietoisia siitä tosiasiasta, joka tekee propositiosta toden, näyttäisi siltä, ettemme voi erehtyä sen totuudesta emmekä epäillä sitä. Tällaisen intuition onkin perinteisesti ajateltu tekevän apriorisesta tiedosta erehtymätöntä, epäilyksetöntä ja kumoamatonta.

23 Empirismi Radikaali empirismi: Kaikki tieto on aposteriorista eli empiiristä (John Stuart Mill, W. V. Quine). Maltillinen empirismi: Apriorinen tieto koskee ainoastaan (triviaaleja) analyyttisiä totuuksia. Nämä koskevat pelkästään käsitteitä tai merkityksiä. (David Hume, looginen positivismi) Empiristit ovat suhtautuneet epäilevästi universaalien ja abstraktien ikuisten olioiden olemassaoloon sekä siihen, että voisimme olla intuitiivisesti tietoisia niistä. He kieltävät apriorisen tiedon olemassaolon kokonaan tai ajattelevat sen koskevan triviaaleja analyyttisiä tai käsitteellisiä totuuksia. Jyrkän empirismin mukaan kaikki tieto on aposteriorista eli empiiristä (John Stuart Mill, Quine). Maltillisen empirismin mukaan meillä on tämän lisäksi apriorista tietoa analyyttisistä totuuksista. Nämä ovat kuitenkin triviaaleja, tyhjiä, totuuksia, jotka eivät kerro mitään substantiivista maailmasta. (David Hume, looginen positivismi) Empirismi siis epäilee apriorisen tiedon olemassaoloa tai tärkeyttä.

24 Rationalismi Descartes, Leibniz, Spinoza, Kant, BonJour
On olemassa (substantiivista) apriorista tietoa todellisuudesta (todellisuuden välttämättömästä rakenteesta). On olemassa tietoa, joka on synteettistä a priori. Kant: transsendentaalinen idealismi Rationalismin mukaan meillä on apriorista tietoa todellisuudesta. Koska tämä tieto koskee välttämättömiä totuuksia, rationalisti olettaa, että todellisuudella on välttämätön rakenne (joka sillä täytyy olla). Välttämättömät totuudet kuvaavat tätä rakennetta. Maltillinen empirismi myöntää apriorisen tiedon analyyttisistä totuuksista. Rationalismi väittää, että meillä on apriorista tietoa myös ei-analyyttisistä eli synteettisistä totuuksista. Rationalismin ja empirismin erimielisyys koskee keskeisesti sitä, onko olemassa mitään synteettistä a priori -tietoa. Sekä radikaali että maltillinen empirismi kieltää tämän. Kantin mukaan synteettinen a priori -tieto on mahdollista, vain jos transsendentaalinen idealismi pitää paikkansa, vain jos mielen rakenne määrää todellisuuden (ilmiömaailman) rakenteen. Ajatus on ilmeisesti se, että voimme tietää oman mielemme (ymmärryksemme) välttämättömän rakenteen apriorisesti, ja jos mielen rakenne määrää maailman rakenteen, voimme tietää myös tämän apriorisesti. Nykyiset rationalistit yleensä kieltävät, että rationalismi edellyttäisi idealismia. Maltillinen empirismi yrittää selittää kaiken apriorisen tiedon olettamalla sen koskevan analyyttisiä totuuksia. Miten hyvin se onnistuu riippuu siitä, mitä analyyttisyydellä tarkoitetaan.

25 Kant analyyttisyydestä
Propositio p on analyyttisesti tosi, joj p:n predikaatti sisältyy käsitteellisesti p:n subjektiin. Kaikki poikamiehet ovat naimattomia. Kaikki naimattomat miehet ovat naimattomia. Ongelmia: Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä. Jos jotkut miehet ovat kreikkalaisia, niin jotkut kreikkalaiset ovat miehiä. Maltillinen empiristi pyrkii selittämään kaiken tiedon välttämättömistä totuuksista tulkitsemalla nämä analyyttisiksi totuuksiksi. Rationalisti epäilee tämän onnistumista. Kiista empirismin ja rationalismin välillä on siis olennaisesti kysymys synteettisen a priori –tiedon olemassaolosta. Rationalismi vastaa kysymykseen myöntävästi ja empirismi kieltävästi. Kiistan ratkaisu riippuu olennaisesti siitä, miten analyyttisyys ymmärretään. Predikaatti ”naimaton” sisältyy käsitteellisesti subjektiin ”poikamies”, koska tämä voidaan analysoida (määritellä) ”naimattomaksi mieheksi”, Ongelma 1: Punaisen käsitettä ei voida määritellä värillisen käsitteen avulla. Se on primitiivinen käsite. Ongelma 2: Kaikki apriorisesti tiedettävissä olevat propositiot eivät ole muotoa <Kaikki S:t ovat P:itä> eli subjekti–predikaatti-muotoa.

26 Frege analyyttisyydestä
Propositio p on analyyttisesti tosi, joj (a) p on looginen totuus tai (b) p palautuu loogiseksi totuudeksi korvaamalla synonyymejä toisillaan. Jos jotkut A:t ovat B:itä, niin jotkut B:t ovat A:ita. Ongelmia: Mikään ei ole kokonaan punainen ja kokonaan vihreä samanaikaisesti. Jos Jyrki on pidempi kuin Mauri ja Matti pidempi kuin Jyrki, niin Matti on pidempi kuin Mauri. Looginen totuus on sellainen, joka on tosi pelkästään loogisen muotonsa perusteella. Fregen määritelmä on väljempi kuin Kantin: se sallii enemmän analyyttisiä totuuksia. Esim. <Jos jotkut miehet ovat kreikkalaisia, niin jotkut kreikkalaiset ovat miehiä.> Tämä on looginen totuus, jonka muoto on diassa. Se on tosi riippumatta siitä, mitä A ja B ovat. Näyttäisi silti olevan apriorisesti tiedettävissä olevia propositioita, jotka eivät ole edes Fregen mielessä analyyttisiä. <Mikään ei ole kokonaan punainen ja kokonaan vihreä samanaikaisesti.> ei ole looginen totuus eikä palautettavissa sellaiseksi. Voimme silti tietää sen a priori. <x pidempi kuin y> on transitiivinen relaatio mutta <x on y:n isä> ei ole. Dian propositio ei siis ole loogisesti tosi (tosi loogisen muotonsa perusteella) eikä palautettavissa sellaiseksi.

27 Lingvistinen määritelmä
Lause on analyyttisesti tosi, joj se on tosi pelkästään sisältämiensä sanojen merkitysten perusteella. Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä. Jos Jyrki on pidempi kuin Mauri ja Matti pidempi kuin Jyrki, niin Matti on pidempi kuin Mauri. Mikään ei ole kokonaan punainen ja kokonaan vihreä samanaikaisesti. Lingvistisen määritelmään mukaan analyyttisyys on lauseen (eikä proposition) ominaisuus. Se riippuu pelkästään lauseen merkityksestä eikä siitä, miten asiat ovat maailmassa. Esim. lauseen ”Lumi on valkoista” totuus riippuu sekä lauseen merkityksestä että maailmasta. Sen sijaan lauseen ”Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä” totuus riippuu pelkästään sen merkityksestä. Myös muut esimerkit näyttäisivät olevan tämän määritelmän mukaan analyyttisiä totuuksia. Viimeinen kuitenkin kiistanalaisin. Mitä rationalisti vastaa? Hän kiistää, että lauseiden totuus riippuisi pelkästään merkityksestä. Se riippuu myös maailmasta - siitä että punaiset esineet ovat värillisiä tai että ominaisuudet punaisuus ja värillisyys kytkeytyvät välttämättä toisiinsa. Jos maltillisen empirismin yrityksen selittää apriorinen tieto epäonnistuu, on kaksi vaihtoehtoa: radikaali empirismi ja rationalismi.

28 Radikaali empirismi Willard Van Orman Quine (1908-2000)
Duhem–Quine-teesi: teorioiden testaus on holistista. H1 & H2 & & Hn  E ~E Siis ~(H1 & H2 & & Hn) Quine oli merkittävimpiä 1900-luvun filosofeja. Hän oli läheisessä kosketuksessa loogiseen positivismiin (erityisesti Carnapiin) ja oli suuntauksen keskeisten dogmien kriitikko. Ehkä kuuluisin hänen artikkeleistaan on ”Two Dogmas of Empiricism”, jossa hän kritisoi empirismin, erityisesti loogisen empirismin, dogmeja. Näitä olivat dogmi, että kaikki totuudet jakautuvat analyyttisiin ja synteettisiin sekä reduktionismin dogmi (että ulkomaailmaa koskevat lauseet voidaan kääntää kokemusta koskeviksi). Hän kritisoi siinä yrityksiä määritellä analyyttisyyden käsite ja vetää raja analyyttisten ja synteettisten totuuksien välille. Quinen analyyttisyyden käsitteen kritiikki kohdistuu maltilliseen empirismiin eikä rationalismiin. Rationalisti voi hyvin hyväksyä analyyttisyyteen liittyvät ongelmat. Toisaalta maltillinen empiristi voi yrittää torjua kritiikin, joka perustuu olennaisesti mahdottomuuteen määritellä analyyttisen käsite ei-semanttisin käsittein. Artikkelin lopussa on kuitenkin argumentti, joka kohdistuu myös rationalismiin. Duhemin ja Quinen holistisen teesin mukaan teorioiden testaus on aina holistista. Yksittäisillä hypoteeseilla ei ole kokemusta koskevia seurauksia. Ennusteita voidaan johtaa vain suuresta joukosta hypoteeseja. Jos ennuste ei toteudu, kumous kohdistuu koko joukkoon eli hypoteesien konjunktioon. Mikä tahansa joukon hypoteeseista voidaan hylätä kokemuksen valossa. Quinen mukaan testauksen kohteena on aina koko tiede, joka sisältää myös logiikan ja matematiikan. Jopa näitä voidaan joutua korjaamaan. (Esim. kvanttimekaniikka näyttää hylkäävän kolmannen pois suljetun -lain.) Koska mikään tieteen lauseista ei ole immuuni korjauksille, Quinen mukaan apriorisia totuuksia tai apriorista tietoa ei ole. Ei pelkästään maltillinen empirismi vaan myös rationalismi on väärässä. Quinen konfirmaatioholismi on kiistanalaista. Hän antoi vanhoilla päivillään siitä jossain määrin periksi. Tarvitaanko testaukseen todella aina koko tiede? Vaikka Quinen holismi pitäisi paikkansa, se ei silti kumoa maltillista rationalismia, joka ajattelee, ettei apriorisen tiedon tarvitse olla erehtymätöntä ja kumoamatonta. Empiirinen evidenssi voi kumota sen. Esim. Oletetaan, että olen todistanut jonkin matemaattisen teoreeman täysin pätevästi, mutta Lassi Päivärinta sanoo, että todistukseni on päin honkia. Oikeutukseni uskoa teoreemaan kumoutuu.

29 Maltillinen rationalismi
Apriorinen tieto ei ole erehtymätöntä eikä apriorinen oikeutus kumoutumatonta. Intuitio = älyllinen näyttäminen (ilmeneminen) Jos minusta näyttää siltä, että = 4, olen (prima facie) oikeutettu uskomaan, että = 4. Vrt. fenomenaalinen konservatismi ja reliabilismi. Jos uskomuksen apriorinen oikeutus voi kumoutua, Quinen kritiikki ei pure. Havaintouskomus (empiirinen evidenssi) voi kumota apriorisen oikeutuksen. Tämä ei tarkoita sitä, ettei uskomus alun perin olisi oikeutettu. Maltillinen rationalisti voi hyvin olla maltillinen fundamentalisti. Miten maltillinen rationalisti sitten selittää uskomusten apriorisen oikeutuksen? Hän korostaa, ettei pelkkä proposition ymmärtäminen riitä oikeutukseen. Tarvitaan myös jonkinlainen intuitio sen totuuden puolesta. Intuitiota ei kuitenkaan tarvitse ymmärtää välittömänä ei- käsitteellisenä yhteytenä todellisuuteen radikaalin rationalismin tapaan. Intuitio voidaan ymmärtää jonkinlaisena älyllisenä ilmenemisenä (kokemuksena), joka muistuttaa aistikokemuksia ja muistikokemuksia (intentionalismi). Nämä älylliset kokemukset toimivat evidenssinä välttämättömiin kokemuksiin kohdistuville uskomuksille. Näin saatu oikeutus voi kumoutua. Sekä reliabilisti että evidentialismi voi olla tällainen maltillinen rationalisti. Maltillinen rationalismi näyttäisi olevan vallitsevia käsityksiä nykyisessä analyyttisessä tietoteoriassa.

30 Päättely ja oikeutus Päättelyllä voidaan tarkoittaa joko argumenttia (joukkoa propositioita) tai psykologista prosessia. Internalismin mukaan oikeutuksen lähteenä ovat (tietyllä hetkellä) henkilön hallussa olevat argumentit. Reliabilismin mukaan oikeutuksen lähteenä ovat luotettavat psykologiset prosessit (uskomuksen kausaalinen alkuperä). Kaksi keskeistä kysymystä: (1) Mitä on päättely? (2) Miten päättely toimii oikeutuksen lähteenä? Internalistit ajattelevat yleensä, että muiden kuin perususkomusten oikeutus vaatii argumentteja tuekseen. Fundamentalistit ja koherentistit eroavat siinä, miten argumentti toimii oikeutuksen lähteenä. Koherentismin mukaan päättely tai argumentti on perustava oikeutuksen lähde. Se luo oikeutuksen uskomusjärjestelmään. Fundamentalismin mukaan päättely ei luo oikeutusta. Se siirtää tai välittää oikeutuksen premisseiltä johtopäätökselle. Reliabilistit taas korostavat, että oikeutus riippuu uskomuksen kausaalisesta alkuperästä. He ymmärtävät päättelyn psykologisena prosessina. Tässä merkityksessä päättely on psykologian ennemmin kuin logiikan tutkimuskohde. Päättely ei välttämättä etene argumentin premisseiltä johtopäätökselle. Kumpi on oikeassa - internalismi vai reliabilismi?

31 Doksastinen ja propositionaalinen oikeutus
Sherlock Holmesilla ja tri Watsonilla on hallussaan sama evidenssi, mutta Holmesin uskomus perustuu kausaalisesti evidenssiin toisin kuin Watsonin. S on oikeutettu uskomaan että p, joj S:n evidenssi tukee p:tä (propositionaalinen oikeutus). S:n uskomus että p on oikeutettu, joj S:n evidenssi tukee p:tä ja S:n uskomus että p perustuu tähän evidenssiin (doksastinen oikeutus). Oletetaan että Sherlock Holmes ja tri Watson tutkivat rikospaikkaa, ja Holmes kiinnittää molempien huomion tiettyihin asioihin: jäljet nurmikolla, lasinsirut ikkunan ulkopuolella jne. Holmes muodostaa tämän evidenssin perusteella uskomuksen, että hovimestari on syyllinen. Watson muodostaa saman uskomuksen muttei evidenssin perusteella vaan siksi, että hän pitää hovimestareita aina syyllisinä. Vain Holmesin uskomus on oikeutettu, vaikka heillä on molemmilla sama evidenssi hallussaan, koska vain hänen uskomuksensa perustuu kausaalisesti evidenssiin. Näyttää siltä, että oikeutus riippuu uskomuksen kausaalisesta alkuperästä. Asia ei ole näin yksinkertainen. Internalisti vastaa tapaukseen nojaamalla Roderick Firthin erotteluun doksastisen ja propositionaalisen oikeutuksen väillä. Molemmat ovat propositionaalisesti oikeutettuja uskomaan että hovimestari on syyllinen, mutta vain Holmesin uskomus on doksastisesti oikeutettu. Internalisti voi myöntää, että doksastinen oikeutus riippuu uskomuksen kausaalisesta alkuperästä. Uskomuksen täytyy kausaalisesti perustua evidenssiin. Internalismi on kuitenkin teoria propositionaalisesta oikeutuksesta (vrt. evidentialismin määritelmä edellä). Tämä riippuu uskojan samanaikaisista mielentiloista tai siitä, mistä hän samalla hetkellä kykenee olemaan tietoinen. Tieto vaatii doksastista oikeutusta.

32 Deduktio Jos Eeva lauloi, niin Liisa tanssi. Eeva lauloi.
Siis Liisa tanssi. 1’. Jos A, niin B. 2’. A Modus ponens 3’. Siis B. Sulkuperiaate: Jos S on oikeutettu uskomaan että A ja S tietää, että B seuraa deduktiivisesti A:sta, S on oikeutettu uskomaan että B. Ainakin internalismin mukaan argumentti on tärkeä oikeutuksen lähde: se joko tekee premissit ja johtopäätöksen samanaikaisesti oikeutetuiksi (koherentismi) tai se välittää premissien oikeutuksen johtopäätökselle. Voimme erottaa kahdenlaisia argumentteja: deduktiivisia ja induktiivisia. Tässä on deduktiivisesti pätevä argumentti. Sille on ominaista se, että premissit (1, 2) eivät voi olla tosia, jollei myös johtopäätös (3) ole. Ts. jos premissit ovat tosia, niin välttämättä myös johtopäätös on. Argumentti on välttämättä totuuden säilyttävä. Ei ole mahdollista, että premissit olisivat tosia ja johtopäätös epätosi Tämä johtuu argumentin muodosta. Se voidaan ilmaista seuraavalla kaavalla. Olivatpa A ja B mitä tahansa, johtopäätös on aina tosi, jos premissit ovat. Tätä argumenttimuotoa kutsutaan modus ponensiksi. Yleensä ajatellaan, että tällainen argumentti siirtää myös premissien oikeutuksen premisseiltä johtopäätökselle. Jos henkilö on oikeutettu uskomaan premisseihin, hän on myös oikeutettu uskomaan johtopäätökseen. Onko näin? Oletetaan, että argumentti on niin monimutkainen, ettei sitä voi suoraan nähdä päteväksi. Vaikka henkilö nyt olisi oikeutettu uskomaan premisseihin, ei hän olekaan oikeutettu uskomaan johtopäätökseen. Näyttää siltä, että henkilön täytyy lisäksi tietää tai olla oikeutettu uskomaan, että argumentti on pätevä. Miten voimme tietää tämän? Perinteisen rationalistisen näkemyksen mukaan voimme tietää a priori, että yksinkertainen deduktiivinen argumentti on pätevä. Maltillinen empiristi, joka pitää logiikkaa analyyttisenä, ajattelee, että voimme tietää asian loogisten konnektiivien merkityksen perusteella. Radikaali empiristi voi olla pulassa. Hänen mukaansa tieto argumenttien pätevyydestä on empiiristä, induktiivista. Olemme tarkistaneet suuren määrän argumentteja, emmekä ole löytäneet yhtään sellaista, jossa premissit olisivat olleet tosia ja johtopäätös epätosi. Mutta olemmeko tehneet tätä. Jos emme ole, emme ole oikeutettuja uskomaan johtopäätökseen. Radikaali empirismi saattaa johtaa skeptisismiin.

33 Induktion ongelma Kaikki havaitut joutsenet ovat olleet valkoisia.
Siis kaikki joutsenet ovat valkoisia. Luonnon yhdenmukaisuuden periaate: Havaitsemattomat tapaukset muistuttavat havaittuja (implisiittinen premissi). Tämä argumentti ei ole deduktiivisesti pätevä. Sen premissit voivat hyvin olla tosia ja johtopäätös epätosi. Tämä näyttäisi kuitenkin olevan hyvä induktiivinen argumentti. Yleensä ajatellaan, että tällaisessa argumentissa premissien totuus tekee johtopäätöksen todennäköisesti todeksi. Induktiivisen argumentin johtopäätös voi myös kumoutua: uusien premissien lisääminen kumoaa johtopäätöksen oikeutuksen. Näin tässä tapauksessa: olen nähnyt Retiron puistossa mustia joutsenia. Deduktion tapauksen perusteella näyttäisi siltä, että premissien oikeutus ei välity johtopäätökselle, jollemme ole oikeutetut uskomaan, että premissien totuus tekee johtopäätöksen todennäköiseksi. Miten voimme olla oikeutetut uskomaan tämän. Näyttää siltä, että meidän pitäisi olla oikeutetut uskomaan, että havaitsemattomat tapaukset muistuttavat havaittuja eli että luonto on yhdenmukainen kaikkien tapauksien suhteen. Kuten David Hume totesi, luonnon yhdenmukaisuus ei ole mikään välttämätön totuus. Meillä ei siis voi olla apriorista oikeutusta tälle periaatteelle. Emme voi välittömästi nähdä sitä todeksi. Kyseessä on induktiivinen yleistys, joka voidaan tietää vain induktiivisen päättelyn perusteella. Mutta jotta tällainen päättely tuottaisi oikeutetun johtopäätöksen ja tietoa, meidän pitäisi jo olla oikeutetut uskomaan sen johtopäätökseen, että luonto on yhdenmukainen. Koska kaikki induktiivinen päättely edellyttää, että olemme oikeutetut uskomaan luonnon yhdenmukaisuuden periaatteeseen, emme voi oikeuttaa periaatetta induktiivisen päättelyn perusteella. Koska kehäinen päättely ei synnytä oikeutusta, emme voi olla oikeutettuja uskomaan periaatteeseen emmekä siis myöskään induktiivisen argumentin perusteella mihinkään johtopäätökseen. Kaksi skeptistä vastausta: Karl Popper hyväksyi Humen skeptisismin ja yritti elää ilman induktiota. Tiede nojaa vain deduktiiviseen päättelyyn. Siinä pyritään vain kumoamaan hypoteeseja, ei oikeuttamaan niitä (falsifikationismi). Popperin näkemyksestä seuraa kuitenkin, että on hyvin vähän tieteellistä tietoa. Esim. vaikka mustia (ei-valkoisia) joutsenia ei olisi, emme voisi silti tietää, että kaikki joutsenet ovat valkoisia. Tämä vaatisi induktiivista päättelyä, jonka Popper hylkää. Hans Reichenbach on Humen ja Popperin kanssa samaa mieltä siinä, ettei induktiota voi oikeuttaa, mutta hänen mukaansa on silti järkevää nojata induktioon. Jos emme nojaisi induktioon, meillä olisi hyvin vähän tosia uskomuksia, mutta jos nojaamme meillä on ainakin mahdollisuus muodostaa tosia uskomuksia maailmasta. Ts. meidän on praktisesti rationaalista luottaa siihen. Esim. kuolemansairaan potilaan on järkevää tarttua kokeelliseen leikkaukseen, jonka tehokkuudesta ei ole mitään evidenssiä, koska tällöin hänellä on ainakin mahdollisuus parantua. Tällainen praktinen rationaalisuus ei kuitenkaan ole totuuteen johtavaa. Yhtä hyvin voidaan sanoa, että on praktisesti rationaalista uskoa Jumalan olemassaoloon. Induktion praktinen oikeutus eroaa kuitenkin näistä tapauksista siinä, että se tähtää totuuteen, eikä pelkästään johonkin käytännölliseen päämäärään. Se ei kuitenkaan anna tiedollista oikeutusta luottaa induktioon.

34 Reliabilismi ja evidentialismi
Reliabilismi: Jos päättely on ehdollisesti luotettavaa, se siirtää oikeutuksen premisseiltä johtopäätökselle. Evidentialismi: Se, että asioiden on havaittu olevan tietyllä tavalla toimii evidenssinä sille, että asiat ovat samalla tavalla myös havaitsemattomissa tapauksissa. Nykyisin suositut teoriat näyttävät jälleen helposti ratkaisevan perinteisen induktion ongelman ajautumatta skeptisismiin: Reliabilismille oikeutukseen riittää tosiasiallinen (ehdollinen) luotettavuus: jos premissit ovat tosia, johtopäätös on todennäköisesti tosi. Jos siis induktio on tällä tavalla luotettava, se siirtää reliabilismin mukaan oikeutuksen premisseiltä johtopäätökselle. Subjektin ei tarvitse tietää tai olla oikeutettu uskomanaan, että se on luotettava (eksternalismi). Riittää, että hän päättelee premisseistä johtopäätökseen ja että tämä kausaalinen päättelyprosessi on tosiasiallisesti luotettava. Tämä riippuu siitä, että havaitut tapaukset muistuttavat havaitsemattomia, että luonto toimii lainmukaisesti, mutta subjektit ei tarvitse tietää tätä eikä edes uskoa oikeutetusti siihen. Helpon tiedon ongelma: tieto luotettavuudesta on liian helppoa. Evidentialismin mukaan havaitut tapaukset toimivat induktiivisena evidenssinä havaitsemattomille. Tämä on sen mukaan välttämätön totuus, joka voidaan tietää a priori. Se myöntää, ettei siinä, että havaitsemattomat tapaukset muistuttavat havaittuja, ole mitään välttämätöntä. Voihan olla, että ne eivät muistuta. Sen sijaan on välttämätöntä, että havaitut tapaukset ovat evidenssiä havaitsemattomille tapauksille. Tämä välttämättömyys perustuu sanojen ”oikeutus”, ”rationaalisuus” tai ”evidenssi” merkitykseen. Ongelma: Jos on pelkkä analyyttinen totuus, että induktiivinen evidenssi on hyvää evidenssiä, miksi tuntuu täysin mielekkäältä kysyä sitä, onko se hyvää evidenssiä. Skeptikko, joka kiistää tällaisen evidenssin hyvyyden, käyttäisi kieltä väärin. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Toinen vaihtoehto on, että evidentiaalinen periaate on synteettinen apriori (Chisholm). Pystymmekö vain näkemään intuitiivisesti, että se on tosi? Ovatko nämä liian helppoja ratkaisuja skeptisiin ongelmiin?

35 Muisti Muistan, että söin aamulla kaurapuuroa.
Muistan, että Pariisi on Ranskan pääkaupunki. Tapahtumamuisti ja tosiasiamuisti Muistaminen on tietämistä. Muistan Pariisin. Muistamiseen sisältyy muistikuvia tai - kokemuksia. Hyvin suuri osa tiedostamme perustuu muistiin. Silti se on ollut laiminlyöty aihe filosofiassa. Uskomuksemme menneisyydestä perustuvat muistiin, mutta myös melkein kaikki muukin tieto on muistinvaraista. Esim. 7  7 = 49, Pariisi on Ranskan pääkaupunki, jne. Voimme erottaa tapahtumamuistin ja tosiasiamuistista. Edellisessä on kysymys itse koettujen tapahtumien muistamisesta ja jälkimmäisessä minkä tahansa tosiasioiden muistamisesta. Muistilla on samanlaisia piirteitä kuin havainnolla. Muistamisesta seuraa tieto. Toisaalta muistamiseen näyttää sisältyvän muistikokemuksia (ainakin tapahtumamuistiin). Myös muistiteoriat ovat analogisia havaintoteorioiden kanssa. Keskitytään aluksi tapahtumamuistiin.

36 Realistinen muistiteoria
Menneiden tapahtumien muistaminen on suoraa tietoisuutta noista tapahtumista. Russellin hypoteesi: Maailma syntyi viisi minuuttia sitten juuri sellaisena, kuin se silloin oli. Realistinen muistiteoria muistuttaa naiivi realismia. Sen mukaan muistin avulla olemme suoraan tietoisia kokemistamme menneistä tapahtumista. Nämä tapahtumat ovat välittömästi läsnä muistissamme tai tietoisuudessamme. Sillä on myös samanlaisia ongelmia. Yksi liittyy ajan luonteeseen. Dynaamisen aikakäsityksen mukaan menneisyyttä ei enää ole olemassa silloin, kun muistamme sen. Emme voi olla aidossa relaatiossa sellaiseen, jota ei ole olemassa. Se ei pysty selittämään muistivirheitä. Muistamme usein väärin. Miten tämä on mahdollista, jos muisti on suoraa tietoisuutta menneistä tapahtumista. Mistä johtuu, että muistan vain itselleni sattuneita tapahtumia, mutten muille sattuneita? Russell pyrki osoittamaan hypoteesillaan, että kaikki, mitä muistiuskomus vaatii, on olemassa nykyhetkessä. Siten muistiuskomus tai -kokemus ei voi perustua suoraan tietoisuuteen menneistä tapahtumista. Sen täytyy perustua tietoisuuteen menneiden tapahtumien muistijäljistä tai -kuvista, jotka ovat olemassa nykyisyydessä.

37 Edustuksellinen muistiteoria
Menneiden tapahtumien muistaminen on suoraa tietoisuutta muistikuvista, jotka edustavat mielessä noita tapahtumia. Tieto menneisyydestä perustuu päättelyyn nykyisistä muistikuvista. Russell kannatti edustuksellista muistiteoriaa, joka muistuttaa sense- datumteoriaa ja epäsuoraa (edustuksellista) realismia havaintoteoriassa. Tällä teorialla on myös vastineensa ongelmat. Miten nykyisistä muistikuvista on mahdollista päätellä menneisiin tapahtumiin. On selvää, ettei päättely voi olla deduktiivista. Muistamme usein väärin. Russellin hypoteesi osoittaa, että on loogisesti mahdollista, että muistamme kaiken väärin. Päättely ei näytä voivan myöskään olla induktiivista. Sen pitäisi nojata induktiiviseen yleistykseen, että muistikuvamme vastaavat menneitä tapahtumia, että ne ovat luotettava informaationlähde menneisyydestä, mutta miten tämä olettamus voidaan oikeuttaa? Jotta tämä olisi mahdollista, tarvitsisimme premissejä menneiden tapahtumien tai kokemusten ja nykyisten muistikuvien vastaavuudesta. Ongelma on se, että voimme tietään menneistä tapahtumista vain muistin perusteella, ja muisti taas nojaa nykyisiin muistikuviin. Emme voi siis suoraan verrata muistikuvia menneisiin kokemuksiin saadaksemme päättelylle tarvittavat premissit. (Abduktiiviseen ja fenomenalistiseen ratkaisuun pätevät aiemmat huomiot). Muistikuvilla on lisäksi samanlaisia metafyysisiä ongelmia kuin sense- datalla. Lisäksi tuntuu selvältä, ettei muisti aina vaadi muistikuvia. Muistan tavanneeni Ernest Sosan ensikerran vuosia sitten Wittgenstein symposiumissa Kirchbergissa, vaikka minulla ei ehkä ole mitään erityistä muistikuvaa tästä tapaamisesta. Mitä kaukaisempi muisto sitä vähemmän siihen ehkä liittyy muistikuvia. Jotkut ihmiset, varsinkin tieteellisen koulutuksen saaneet miehet, väittävät, etteivät koe mielikuvia ollenkaan. Edustuksellinen muistiteoria edustaa radikaalia fundamentalismia, jonka mukaan muistiuskomukset pitäisi pystyä oikeuttamaan nojaamalla vain introspektiivisiin ja apriorisiin premisseihin, mutta se epäonnistuu samalla tavalla kuin epäsuora edustuksellinen realismi havainnon tapauksessa.

38 Muistikoherentismi Muistiuskomus on oikeutettu, joj se on koherentti muiden uskomusten kanssa. Ongelma: unohdettu evidenssi Tämä näkemystä saattaa tukea se, että testaamme usein muistiuskomustamme sillä, sopiiko se yhteen muiden muistamiemme asioiden kanssa. Ongelma on se, että emme usein muista alkuperäistä evidenssiä tai perusteita uskomuksellemme. Esim. uskon muistavani, että Descartes kuoli Ruotsissa, mutta en muista, mistä luin tai kuulin asian. En muista muitakaan asiaan liittyviä seikkoja, muuta, kuin että hän oli Ruotsin kuningattaren vieraana. Silti muistiuskomukseni tuntuu olevan oikeutettu. Gilbert Harman on todennut, että uskomusten perusteiden muistaminen kuormittaisi muistia turhaan. Toiminnan kannalta on tärkeää muistaa vain ydinasia. Perusteiden unohtamiselle voi olla siten evolutionaarinen selitys. Koherentisti voi tietysti väittää, että irrallinen muistiuskomus on koherentti sen metatason uskomuksen kanssa, että muistiuskomukset ovat yleensä tosia. Tämä metauskomus tukee kuitenkin kaikkia muistiuskomuksia samalla tavalla, ja tulee lähelle maltillista fundamentalismia, jonka mukaan kaikki muistiuskomukset ovat prima facie -oikeutettuja.

39 Fenomenaalinen konservatismi
Jos S näyttää muistavan että p, S on prima facie -oikeutettu uskomaan että p. Ongelma: muisti tekee alunperin epäoikeutetusta uskomuksesta oikeutetun. Michael Huemer kutsuu näkemystä fenomenaaliseksi konservatismiksi. Sen mukaan jonkinlainen muistikokemus riittää oikeuttamaan uskomuksen olettaen, ettei sitä ole perusteita epäillä. Tähän näyttämiseen saattaa liittyä muistikuvia tai sitten pelkästään jonkinlainen tuttuuden- tai vakuuttuneisuudentunne. Tällainen muisti- ilmeneminen toimii evidenssinä uskomukselle. Se on evidentialismin muoto. Tämä on myös maltillista fundamentalismia, koska muistiuskomukset ovat perususkomuksia, joiden oikeutus voi kuitenkin kumoutua. Koska muistiuskomukset ovat perususkomuksia, voidaan sanoa, että muisti synnyttää oikeutuksen - eikä säilytä tai välitä sitä. Ongelma: Muodostan uskomuksen toiveajattelun perusteella tai nojaamalla hatariin perusteisiin. Säilytän tämän uskomuksen muistissani, ja – Simsalabim! – siitä tulee oikeutettu. Esim. jos kuulen muutamia sanoja raitiovaunussa käydystä keskustelusta, kuten ”Suomen pääministeri” ja ”keltaiset alushousut”, ja muodostan uskomuksen, että Suomen pääministeri käyttää keltaisia alushousuja, niin uskomukseni ei luonnollisesti ole oikeutettu, mutta jos säilytän sen muistiin, niin siitä tulee oikeutettu. Jos tämä on väärin, niin meidän täytyisi ajatella, että muistiuskomuksen oikeutus riippuu alkuperäisen uskomuksen oikeutuksesta. Koska alkuperäinen uskomus ei ollut oikeutettu, nykyinen muistiuskomuksenikaan ei ole.

40 Muistin säilyttävä rooli
Muisti on prosessi, joka ottaa syötteeksi aiemman uskomuksen, ”säilyttää” sen muistissa ja antaa tulosteena nykyisen uskomuksen. Prosessireliabilismi: muistiuskomuksen oikeutus riippuu sekä muistamis- prosessin ehdollisesta luotettavuudesta että syöteuskomuksen oikeutuksesta. Ongelma: Russellin hypoteesi Tämän näkemyksen mukaan muistamisessa on kysymys uskomuksen säilyttämisestä muistissa. Reliabilismin mukaan uskomuksen oikeutus riippuu tämän säilytysprosessin luotettavuudesta eli siitä, kuinka paljon tosia uskomuksia se tuottaa. Tämä luotettavuus on kuitenkin ehdollista: se riippuu olennaisesti syötteeksi otetun uskomuksen totuudesta ja luotettavuudesta. Olettaen, että syöteuskomus on tosi ja muisti säilyttää sen täsmälleen samana, niin myös tulosteuskomus on tosi. Ehdollinen luotettavuus ei kuitenkaan vaadi samuutta. Reliabilismi siis vaatii myös sitä, että alkuperäinen uskomus on syntynyt jonkun luotettavan prosessin, kuten havainnon, tuloksena. Se vaatii siis myös syöteuskomuksen oikeutusta. Muisti eräällä tavalla säilyttää tämän alkuperäisen oikeutuksen. Ongelma: Oletetaan, että minulla on kaksoisolento, joka elää mahdollisessa maailmassa, joka on syntynyt viisi minuuttia sitten juuri sellaisena kuin se silloin oli. Tällä kaksoisolennolla on siis täsmälleen kaikki samat muistikokemukset ja uskomukset kuin minulla. Eikö hänen muistiuskomuksensa ole yhtä oikeutettuja kuin minunkin. Jos tämä pitää paikkansa, reliabilismi on väärässä. Intuitiot näyttävät vetävän eri suuntiin. Yksi Robert Audin ehdottama ratkaisu saattaisi olla ajatella, että tieto vaatii luotettavuutta mutta oikeutus ei.

41 Testimonia (muiden sana)
Kun A väittää jotakin ja B kuulee, lukee tai muulla tavalla ymmärtää väitteen ja uskoo siihen, B nojaa A:n sanaan tiedon lähteenä. Mikä tekee B:n uskomuksesta oikeutetun? Mikä tekee siitä tietoa? Sosiaalinen tieto-oppi. Nojaamme uskomuksissamme toisten ihmisten sanaan (testimonia) uskomusten ja tiedon lähteenä. Kuten muisti myös tämä on tietoteorian historiassa laiminlyöty tiedon lähde, vaikka hyvin suuri osa uskomuksistamme perustuu siihen. Valtaosa uskomuksistamme perustuu siihen, mitä olemme kuulleet muilta, lukeneet lehdistä ja kirjoista. Esim. että Pariisi on Ranskan pääkaupunki, että maa kiertää aurinkoa ja että olen syntynyt Somerolla. Tämän mahdollisen tiedon lähteen laiminlyönti saattaa johtua siitä, että uuden ajan valistusfilosofit ylenkatsoivat sitä siksi, että keskiajan filosofiassa muiden auktoriteettiin, erityisesti kirkon auktoriteettiin, nojaaminen oli ylimitoitettua. Esim. John Locke piti muita ihmisiä epäluotettavana informaationlähteenä eikä uskonut sen tuottavan tietoa luvulla perustettu tieteellinen organisaatio Royal Society otti motokseen ”nullius in verba” (ei kenenkään sanaan). Hume oli maltillisempi. Hän katsoi muiden sanaan luottamisen olevan yksi induktiivisen evidenssin lähde muiden rinnalla. Humen kantaa on alettu kutsua tässä asiassa reduktionismiksi.

42 Reduktionismi Kuulija on oikeutettu hyväksymään (uskomaan) puhujan väitteen, vain jos hän on oikeutettu uskomaan muiden lähteiden perusteella, että puhuja on vilpitön ja luotettava. Nojaamalla lähteisiin, kuten havainto, muisti ja induktiivinen päättely, kuulijan pitää olla oikeutettu uskomaan, että (a) puhuja on vilpitön ja luotettava tai että (b) ihmiset yleensä ovat. Näkemystä kutsutaan reduktionismiksi, koska sen mukaan muiden sana ei ole perustava tiedon lähde, kuten havainto, muisti ja induktiivinen päättely. Kuulijan uskomuksen oikeutus perustuu viime kädessä näihin muihin lähteisiin. Oikeutus palautuu (redusoituu) niihin. Tämä oli Humen kanta. Hänen mukaan voimme oikeutetusti luottaa muiden sanaan, vain jos meillä on aikaisempaa evidenssiä siitä, että ihmiset puhuvat yleensä totta. Kuuluisassa artikkelissaan ”On Miracles” hän argumentoi, ettemme ole oikeutetut uskomaan ihmeisiin muiden ihmisten kertomusten perusteella, koska on aina todennäköisempää, että he valehtelevat tai erehtyvät, kuin että luonnonlakeja olisi rikottu. Induktiivinen evidenssi ei kokonaisuudessaan tue ihmeiden olemassaoloa. Reduktionismia on kaksi versiota: vahvemman mukaan kuulijalla pitää olla perusteita pitää juuri kyseistä puhujaa vilpittömänä ja luotettavana. Ongelmana on se, että meillä ei usein ole tällaisia perusteita luottaessamme muihin. Kysymme kadulla vastaantulijalta osoitetta tietämättä mitään hänen luotettavuudestaan. Onko teillä perusteita pitää minua luotettavana? Tämä versio näyttää johtavan skeptisismiin: tiedämme vähemmän kuin luulemme tietävämme. Maltillisemman version mukaan kuulijalla tarvitsee olla perusteita pitää ihmisiä yleensä luotettavina. Tässäkin on ongelmansa. Sen mukaan lapset eivät ole oikeutettuja uskomaan vanhempiaan ennen, kuin ovat keränneet evidenssiä ihmisten luotettavuudesta. Mutta miten he pystyisivät tähän? He eivät pysty hankkimaan edes tarvittavia kielellisiä ja käsitteellisiä valmiuksia luottamatta jo vanhempiinsa. Kielen oppiminen olisi mahdotonta, jolleivät lapset luottaisi sokeasti vanhempiensa sanaan. Toisaalta induktiivinen evidenssi ihmisten luotettavuudesta vaatisi laajan ja edustavan otoksen ihmisten sanomisista ja ne tosiksi tai epätosiksi tekevistä tosiasioista. Ihmisillä ei tyypillisesti ole tällaista evidenssiä muistissaan. Siten jopa maltillisempi reduktionismin muoto näyttäisi johtavan skeptisismiin.

43 Anti-reduktionismi Puhujan sana riittää yksin antamaan kuulijalle prima facie -oikeutuksen uskoa siihen. Kuulijalla ei tarvitse olla positiivisia perusteita puhujan luotettavuuden ja vilpittömyyden puolesta. Riittää, ettei hänellä ole perusteita epäillä puhujan luotettavuutta ja vilpittömyyttä. Anti-reduktionismi pyrkii välttämään skeptisismin. Sen mukaan puhujan sana riittää. Kuulijalla ei tarvitse olla positiivisia perusteita uskoa häneen. Perusteet epäillä häntä sen sijaan kumoavat oikeutuksen. Anti-reduktionismin mukaan muiden sanaan perustuvan oikeutetun uskomuksen tarvitsee täyttää vain se negatiivinen ehto, ettei henkilöllä ole perusteita epäillä puhujaa. Anti-reduktionismin mukaan testimonia on perustuva tiedon ja oikeutuksen lähde: se ei palaudu muihin. (Testimoniaaliset uskomukset ovat perususkomuksia.) Anti-reduktionismi välttää reduktionismin skeptiset seuraukset. Se ei aseta kuulijan tiedolle ja oikeutukselle niin vahvoja ehtoa. Toisaalta se voi tuntua liian sallivalta ja suosivan kritiikittömyyttä ja herkkäuskoisuutta. Eikö meidän pitäisi olla kriittisempiä? Toisaalta anti-reduktionismi sallii sen, että myös puhujalle asetetaan tiedollisia vaatimuksia.

44 Tiedon välittyminen vai syntyminen
Kommunikaatiossa puhuja välittää uskomuksensa kuulijalle, ja samalla välittyvät uskomuksen tiedolliset ominaisuudet (tieto, oikeutus). Tieto ja oikeutus eivät välity puhujalta kuulijalle vaan syntyvät vasta kuulijassa. Kommunikaatio ymmärretään usein tiedonvälitykseksi. Ajatellaan, että siinä tieto välittyy puhujalta kuulijalle. Tämän mukaan kuulijan tieto vaatii, että myös puhuja tietää. Muuten ei olisi mitään välitettävää. Toisen näkemyksen mukaan tieto syntyy vasta kuulijassa. Puhujan ei tarvitse tietää. Vastaavasti oikeutuksen suhteen. Muistin suhteen meillä oli samat vaihtoehdot. Ensimmäisen mukaan muisti säilyttää aiemman uskomuksen mielessä, jolloin säilyvät myös sen tiedolliset ominaisuudet. Muistiuskomuksen oikeutus vaatii, että myös alkuperäinen muistettu uskomus oli oikeutettu. Toisen vaihtoehdon mukaan samanaikainen muistikokemus riittää oikeuttamaan muistiuskomuksen. Muisti luo oikeutuksen eikä säilytä sitä. Reliabilismi näyttäisi jälleen suosivan edellistä kantaa, koska siinä oikeutus vaatii uskomuksen alkuperän luotettavuutta. Kuulijan uskomuksen alkuperä ei voi olla luotettava, jollei puhujan uskomuksen alkuperä ole luotettava. Evidentialismi taas tukee jälkimmäistä kantaa. Oikeutuksen määrää kuulijan evidenssi, johon ehkä kuuluu vain se, että puhuja näyttää luotettavalta. Näillä on samantyyppisiä ongelmia. Muistievidentialismilla oli se ongelma, että se tekee aiemmin epäoikeutetusta uskomuksesta oikeutetun. Samalla tavalla kuulija voi saada oikeutetun uskomuksen, vaikka puhuja oli epäluotettava ja epäoikeutettu uskomuksessaan tai vaikka puhuja valehtelisi, kunhan hän näyttää luotettavalta. Tämä voi olla epäintuitiivista. Toisaalta Russellin hypoteesi näyttäisi tukevan muistievidentialismia. Tässä vastaava hypoteesi kommunikaatiosta: Amerikkalaisessa elokuvassa ”The Truman Show” Jim Carrey näyttelee tavallista pikkukaupungissa asuvaa miestä. Täysin tietämättään hän onkin tosi-TV:ssä ja kaikki hänen tuntemansa ihmiset ovat näyttelijöitä. Oletetaan, että kaikki, mitä ihmiset kertovat, kaupungin ulkopuolisista asioista on johdonmukaista valetta, ja herra Trumanilla ei ole mitään keinoa päästä huijauksesta selville. Eivätkö hänen muiden sanaan perustuvat uskomukset ole oikeutettuja? Jos näin on, oikeutus ei vaadi puhujan vilpittömyyttä ja luotettavuutta. Internalismin ja eksternalismin välinen kiista jälleen. Menevätkö intuitiot ristiin? Ehkä tieto ja oikeutus eroavat näissä suhteissa toisistaan.

45 Usko ja tieto ”Evidentialismi”: tieto Jumalasta vaatii perusteita tai argumentteja tuekseen. Eksperientialismi (reformoitu tieto- oppi): on olemassa uskonnollisiin kokemuksiin perustuvaa suoraa tietoa Jumalasta. Fideismi: tiedon ja rationaalisuuden vaatimukset eivät koske uskoa. Uskon tieto-oppi tarjoaa meille kolme vaihtoehtoa: (1) Evidentialismin mukaan tieto Jumalasta ja uskonnon totuuksista vaatii perusteita tai argumentteja tuekseen. Se pitää pystyä todistamaan. Uskonnonfilosofiassa evidentialismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan tiedon Jumalasta täytyy olla pääteltyä. Mitään suoraa tietoa Jumalasta ei ole. Taustalla voi olla radikaali fundamentalismi. Perinteiset Jumalatodistukset liittyvät tähän näkemykseen. Sekä teisti että ateisti ja agnostikko voivat olla evidentialisteja. Teisti uskoo, että Jumalan olemassaolon puolesta on hyviä argumentteja. Ateisti uskoo, että päinvastoin Jumalan olemassaoloa vastaan on hyviä argumentteja. Agnostikko kiistää molemmat kannat. Huom. tämä evidentialismin muoto ei hyväksy kokemuksia evidenssiksi vaan vain muut uskomukset. (2) Eksperientialismin mukaan meillä on uskonnollisiin kokemuksiin perustuvaa suoraa tietoa Jumalasta. Se ei siis vaadi minkäänlaista päättelyä tai todistamista. Se vaatii vain sen, että nämä kokemukset todella tukevat uskomusta, että Jumala on olemassa. Huom. jos kokemukset hyväksytään evidenssiksi, myös tätä näkemystä voidaan kutsua evidentialismiksi. (3) Fideismin mukaan usko ja tieto on pidettävä erillään. Tiedon ja rationaalisuuden vaatimukset eivät koske uskoa. Uskomme Jumalan armosta vailla mitään tiedollista oikeutusta. Varhaiset fideistit, kuten Montaigne, nojasivat antiikin skeptikoihin, joiden mukaan ihmisjärki ei omin avuin kykene löytämään totuutta. Heidän johtopäätöksensä ei kuitenkaan ollut uskomuksista pidättäytyminen vaan usko. Kierkegaard: uskon hyppy. Pragmatismi. Wittgensteinilaiset. 2. on ainakin teistin kannalta kiinnostavin vaihtoehto. 1. johtaa helposti agnostisismiin ja ateismiin. Sitä vastaan voidaan sanoa, että se asettaa Jumalaa koskevalle tiedolle liian kovat vaatimukset. Tiedämme monia asioita, joita emme pysty todistamaan - esim. tietomme ulkomaailmasta. 2. sallii sen, että tieto Jumalasta, kuten havaintotieto ulkomaailmasta, voi olla suoraa. Fideismin ongelmia: (1) Kierkegaard ja James vetoavat siihen, että tiedollinen evidenssi teismin ja ateismin puolesta on yhtä vahvaa, mutta jos on näin, meidän pitäisi pidättäytyä Jumalan olemassaoloa koskevista uskomuksista (eikä valita uskoa). (2) Ei ehkä ole edes psykologisesti mahdollista uskoa johonkin ja uskoa samalla, että tämä usko on täysin ilman järkeviä perusteita tai jopa tällaisten perusteiden vastaista. Aiemmin totesimme, että praktiset perusteet pystyvät vaikuttamaan uskomuksiimme, vain jos emme ole niistä tietoisia. (3) ”Uskon mutten tiedä” kuulostaa paradoksaaliselta. Normi: Usko vain jos tiedät! (4) Minkä uskon valitsemme? Ei ole mitään järkeviä perusteita valita yhtä uskoa ennemmin kuin toista.

46 Reformoitu tieto-oppi
William Alston ( ), Alvin Plantinga (1932-), Nicholas Wolterstorff (1932-) On olemassa Jumalaa koskevia perususkomuksia. Näiden oikeutuksen lähteenä on uskonnollinen (mystinen) kokemus. 3. Tämä oikeutus voi kumoutua. Reformoitu tieto-oppi, kalvinismi. Alston ja Plantinga kannattavat näkemystä, jota kutsutaan reformoiduksi tieto-opiksi (eksperientialismi). Se muodostuu kolmesta teesistä. (1) on olemassa Jumalaa koskevia perususkomuksia. Nämä ovat oikeutettuja uskomuksia, jotka eivät tarvitse perusteita. (2) Niiden oikeutuksen lähde on uskonnollinen kokemus. Kuten aistikokemukset voivat oikeuttaa havaintouskomuksia, uskonnolliset kokemukset voivat oikeuttaa uskomuksia Jumalasta. Nämä ovat kokemuksia, joissa Jumala näyttää puhuvan tai tekevän jotakin tai olevan vain läsnä. Pelkkä kokemus riittää tekemään uskomuksesta oikeutetun. Tämä ei tarvitse argumentteja tuekseen. Näistä perususkomuksista seuraa sitten loogisesti, että Jumala on olemassa. Jumalan olemassaolo voidaan siten oikeutetusti päätellä niistä. (3) Perususkomusten oikeutus voi kuitenkin kumoutua. Muut uskomukset voivat kumota sen. Perususkomustenkin oikeutus riippuu siis negatiivisesti muista uskomuksista. Jos teistin uskomukset ovat koherentteja eikä tällaisia kumoajia ole, hänen uskomuksensa Jumalasta ovat tämän näkemyksen mukaan oikeutettuja.

47 Kritiikkiä Suuri kurpitsa -vastaväite: Jos uskomukset Jumalasta voivat olla perususkomuksia, miksei myös esim. Jaska Jokusen uskomus, että Suuri kurpitsa ilmestyy Haloweenina (voodoo, astrologia)? Vaikka olisi olemassa Jumalaa koskevia perususkomuksia, sivistyneillä ja koulutetuilla ihmisillä on kumoajia niiden oikeutukselle. pahuus ja kärsimys maailmassa, uskonnolliset erimielisyydet, tiede Kahdenlaista kritiikkiä: (1) Voidaan kiistää se, että olisi Jumalaa koskevia perususkomuksia. (2) Voidaan väittää, että näille perususkomuksille on kumoajia. Vaikka tällaisia perususkomuksia olisi olemassa, siitä ei vielä seuraa, että valistunut nykyihminen olisi oikeutettu uskomaan Jumalan olemassaoloon. Tämä johtuu siitä, että uskonnollinen kokemus antaa vain prima facie -oikeutuksen, joka voi kumoutua. Voi olla, että nykyihmisellä on muita uskomuksia, jotka kumoavat hänen oikeutuksensa uskoa Jumalaan. Jos usko on ristiriidassa tieteen kanssa, tieteeseen uskovalla teistillä on kumoaja uskomukselleen Jumalan olemassaolosta.

48 Plantingan vastaukset
Teistiset perususkomukset selittää se, että Jumala on antanut ihmisille luotettavan älyllisen kyvyn, sensus divinitatis, joka synnyttää tosia uskomuksia Jumalasta. Vaikka uskomukset pahuuden olemassaolosta, tieteen tuloksista ja uskonnollisista erimielisyyksistä ovat potentiaalisia kumoajia teistisille uskomuksille, sivistyneellä teistillä voi olla kumoajia näille kumoajille. Kun De facto -vastaväitteet kiistävät teististen uskomusten totuuden (Freud, Marx). (2) De jure -vastaväitteet kiistävät teististen uskomusten oikeutuksen, rationaalisuuden tai jonkun muun tiedollisen statuksen. Plantingan vastaukset: (1) Plantingan mukaan teistisen uskomusten eroavat Iso kurpitsa- ja voodoouskomuksista siinä, että ne perustuvat luotettavaan älylliseen kykyyn, sensus divinitatis. Jaska Jokusella tai voodoopapeilla ei ole vastaavaa kykyä. (2) Plantinga argumentoi, että teismi sopii paremmin yhteen tieteen kanssa kuin naturalismi ja ateismi. Itse asiassa evoluutioteoriaan uskovalla naturalistilla (ateistilla) on kumoaja kaikille uskomuksilleen. Plantinga myöntää, että tietoisuus uskonnollisista erimielisyyksistä on mahdollinen kumoaja teistisille uskomuksille, mutta hänen mielestään teistillä voi olla kumoajia näille kumoajille. Plantinga erottaa kirjassaan Warranted Christian Belief kahdenlaisia vastaväitteitä teismille, de facto ja de jure -vastaväitteet. Hän vastaa vain jälkimmäisiin: Jos teismi (ja erityisesti kristinusko) pitää paikkansa, meillä voi hyvin olla Jumalan antama älyllinen kyky, joka synnyttää uskonnollisiin kokemuksiin perustuvia uskomuksia Jumalasta. Tämän takia uskomuksemme Jumalasta voivat olla täysin oikeutettuja ja rationaalisia. Ne voivat myös olla tietoa. Plantinga voi hyvin olla oikeassa siinä, että jos teismi ja kristinusko ovat tosia, teisteillä ja kristityillä voi olla sekä oikeutettuja uskomuksia ja tietoa Jumalasta. Mutta eikö hänen pitäisi osoittaa, että ne ovat tosia ja että Jumala on olemassa? Plantinga kiistää tämän: hänhän on sitä mieltä, että meillä on perususkomuksia ja suoraa tietoa Jumalasta. Nämä eivät vaadi perusteita. Plantingan vastaus voi tuntua dogmaattiselta, mutta se on juuri se vastaus, jonka reliabilistit antavat erilaisiin skeptisiin ongelmiin. Plantingas tietoteoria on hyveteorian ja reliabilismin versio.

49 Teistiset perususkomukset
Reliabilismi: Jos kokemus on luotettava informaationlähde Jumalasta, siihen perustuvat uskomukset ovat prima facie -oikeutettuja. Evidentialismi (fenomenaalinen konserva- tismi): Se, että Jumala näyttää olevan kokemuksessa läsnä, antaa prima facie -oikeutuksen uskoa, että Hän on läsnä. Reliabilismin mukaan uskomus on oikeutettu, joj se on syntynyt luotettavalla tavalla. Sama koskee teistisiä uskomuksia. Koska uskonnolliset kokemukset eivät voi olla luotettavia, jollei Jumalaa ole olemassa, teistiset uskomusten oikeutus vaatii Jumalan olemassaoloa ja sitä, että Jumala aiheuttaa uskonnollisia kokemuksia ihmisille. Samalla tavalla havaintouskomusten oikeutus vaatii aineellisten esineiden olemassaoloa ja sitä, että synnyttävät meissä aistikokemuksia. Induktiivisten uskomusten oikeutus vaatii, että luonto toimii lainomaisesti ja että se on yhdenmukainen Reliabilismin mukaan oikeutus ja tieto riippuvat viime kädessä todellisuuden luonteesta. Plantinga tuntuu siis olevan oikeassa siinä, että jos reliabilismi pitää paikkansa ja teismi tai kristinusko on tosi, ihmisillä on hyvin todennäköisesti Jumalaa koskevia oikeutettuja uskomuksia ja tietoa. Fenomenaalinen konservatismi (evidentialismi) on vielä liberaalimpia. Se vaatii vain kokemuksia, joissa Jumala näyttää olevan läsnä. Ne oikeuttavat uskomuksen, että Jumala on läsnä. Koska se on internalistinen kanta, Jumalan ei tarvitse välttämättä olla edes olemassa: riittää, että hän näyttää olevan olemassa. Molempia näkemyksiä voidaan puolustaa sillä, että teistiset perususkomukset ovat analoginen tapaus havaintouskomusten, introspektiivisten uskomusten, aprioristen uskomusten ja muistiuskomusten kanssa. Jos vastaavat periaatteet pätevät näihin, mikseivät ne pätisi myös teistisiin uskomuksiin? Eikö meidän pitäisi suhtautua puolueettomasti kaikkiin uskomuslähteisiin nähden. Jos teistisille uskomuksille vaaditaan perusteita, eikö silloin pitäisi vaatia perusteita myös näille muille uskomuksille, mutta tällöin ajaudumme radikaaliin skeptisismiin. Mitä nämä teoriat sitten antavat meille? Näyttää siltä, että ne antavat eri asioita riippuen siitä, olemmeko teistejä, ateisteja vain agnostikkoja: Teisti, joka uskoo, että Jumala on olemassa, pystyy selittämään itselleen, miten hänen uskomuksensa Jumalasta voivat olla oikeutettuja ja tietoa. Ei siis ole kysymys pelkästä uskosta. Hän voi hylätä fideismin. Ateisti, joka ei usko Jumalan olemassaoloon, pystyy selittämään, miksi teistillä ei ole tietoa. Jos reliabilismi pitää paikkansa, teistillä ei edes voi olla oikeutettuja uskomuksia. Jos taas fenomenaalinen konservatismi pitää paikkansa, teistillä voi olla oikeutettuja uskomuksia muttei tietoa. Agnostikko, jolla ei ole kantaa Jumalan olemassaolosta, ei voi myöskään ottaa kantaa siihen, onko teistillä tietoa Jumalasta eikä edes siihen, onko teistillä oikeutettuja uskomuksia Jumalasta, jos hän on reliabilisti. Jos hän on fenomenaalinen konservatisti, hän voi myöntää, että teistillä on oikeutettuja uskomuksia Jumalasta. Jokainen voi siis pitäytyä omassa kannassaan, mutta eikö tieto-opin pitäisi auttaa ratkaisemaan tällaisia erimielisyyksiä? Lähdimme kurssilla liikkeelle Descartesista, joka oli huolissaan epätosista uskomuksistaan. Jos olemme eri mieltä monista asioista, niin jollakin täytyy olla epätosia uskomuksia, mutta kenen uskomukset ovat tosia ja kenen epätosia. Descartesin ratkaisu oli epäily ja yritys löytää jotakin varmaa. Hän huomasi, että ainoastaan uskomukset, jotka perustuvat introspektioon ja järkeen, ovat varmoja. Kaikki muut uskomukset ovat epävarmoja ja vaativat siksi perusteita, jotka viime kädessä pohjautuvat introspektioon ja järkeen. Nämä älylliset kyvyt ovat kaikille ihmisille yhteisiä ja antavat siksi puolueettoman perustan ratkaista erimielisyydet. Ongelmana oli se, että tämä ratkaisu näytti johtavan radikaaliin skeptisismiin. Onko mitään edellisten ratkaisujen väliltä? Dialektinen oikeutuskäsitys? Oikeutus perustuu sen mukaan viime kädessä yhteisesti hyväksyttyihin perusteisiin. Nämä voivat kuitenkin vaihdella kontekstista toiseen. Agnostikko voittaa?

50 Plantingan eksklusivismi 1
Jumala näyttää puhuvan minulle. (uskonnollinen kokemus) Jumala puhuu minulle. Jumala on olemassa. Antti uskoo, että Jumalaa ei ole olemassa. Antti on väärässä. Plantingan eksklusivismin mukaan kristitty teisti voi kuitenkin aivan oikeutetusti reagoida uskonnollisiin erimielisyyksiin pitämällä kiinni omista uskomuksistaan ja päätellä niiden perusteella, että ateisti ja muiden uskontojen edustajat ovat väärässä. Koska Jumala on olemassa ja Jumala antaa poikansa kautta syntimme anteeksi, niin kaikki uskomukset, jotka ovat näiden oppien kanssa ristiriidassa, ovat epätosia. Plantingan mallissa kristitty voi päätellä seuraavasti: Uskonnollinen kokemus (1) oikeuttaa ensin uskomukseni, että (2) Jumala puhuu minulle. Päättelen tämän perusteella, että (3) Jumala on olemassa, ja olen oikeutettu uskomaan siihen. Olen myös oikeutettu uskomaan, että (4) Antti uskoo, että Jumalaa ei ole olemassa, koska hän on tämän kertonut. 3:sta ja 4:stä seuraa loogisesti, että (5) Antti on väärässä, ja tämä päättely oikeuttaa minut uskomaan siihen. Plantingan mukaan siis se, että uskon Antin tai jonkun muun olevan eri mieltä kanssani, ei kumoa oikeutustani uskoa Jumalan olemassaoloon. Voin sen sijaan päätellä, että Antti ja nämä muut ovat väärässä. Tätä kantaa Plantinga kutsuu eksklusivismiksi: oma kantani sulkee nämä vaihtoehdot pois. Varmasti on joskus järkevää päätellä, että se, joka on eri mieltä kanssani, on väärässä. Ja jotta voisin rationaalisesti pitää kannastani kiinni, minun pitääkin päätellä näin. Jos olemme aidosti eri mieltä, ei ole loogisesti mahdollista, että olemme molemmat oikeassa. Jos minä olen oikeassa, sinä olet väärässä. Mutta on myös selvää, että joskus on järkevämpää luopua omasta uskomuksestaan ja yhtyä vastapuolen kantaan tai pidättyä kokonaan asiaa koskevista uskomuksista. Jotta voisimme selvittää, miten asiat ovat uskonnollisissa erimielisyyksissä, on tarkasteltava hiukan erimielisyyksien tiedollista merkitystä yleisesti.

51 Vertaiserimielisyys Evidentiaalinen yhdenvertaisuus: A ja B ovat yhtä hyvin perillä asiaan liittyvästä evidenssistä. Kognitiivinen yhdenvertaisuus: A ja B ovat älyllisesti yhtä kompetentteja arvioimaan tätä evidenssiä. Missä olosuhteissa erimielisyys siis riistää uskomusten oikeutuksen tai rationaalisuuden? Tämä näyttäisi tapahtuvan silloin, kun kiistan osapuolet ovat tietoisia siitä, että he ovat tiedollisesti yhdenvertaisia toistensa kanssa. Jos tiedän olevani toista tiedollisesti paremmassa asemassa, voin pitää rationaalisesti kiinni kannastani. Jos taas tiedän, että toinen on minua paremmassa asemassa, minun on järkevää luopua kannastani ja yhtyä hänen kantaansa. Mutta jos tiedän meidän olevan tiedollisesti yhdenvertaisia, minun on järkevää pidättäytyä uskomuksesta kokonaan. Minulla ei ole mitään rationaalisia perusteita suosia omaa uskomustani toisen uskomusta vastaan tai päinvastoin. Mitä tiedollinen yhdenvertaisuus edellyttää? Oletetaan, että olemme eri mieltä seuraavan päivän säästä. Sinä uskot, että sataa, ja minä uskon, että ei sada. Oletetaan, että olemme molemmat katsoneet kuuden uutisten säätiedotuksen, joka ennustaa sadetta seuraavaksi päiväksi, mutta minä olen lisäksi katsonut puoliyhdeksän uutisten säätiedotuksen, jossa ennustetaan, että sadealue meneekin Helsingin ohi. Tässä tilanteessa minun on täysin järkevää pitää kiinni uskomuksestani, koska minulla on evidenssiä, jota sinulla ei ole. Tiedollinen yhdenvertaisuus näyttää siis vaativan evidentiaalista yhdenvertaisuutta. (1) Oletetaan, että olen kokenut ornitologi ja olen bongailemassa lintuja kokemattaman vasta-alkajan kanssa. Olemme eri mieltä ohi lentävästä linnusta. Kaverin mielestä se on lapintiira, minusta se on pikkulokki. Vaikka tässä meillä näyttäisi olevan sama evidenssi, minulla ei ole syytä muuttaa mieltäni, koska olen selvästi kompetempimpi arvioimaan tällaista havaintoevidenssiä. Emme ole kognitiivisesti yhdenvertaisia. Vertaiserimielisyys vaatii siis myös kognitiivista yhdenvertaisuutta. (2) Otetaan tapaus, jossa molemmat ehdot ovat täytetyt. Olemme raveissa, ja tasaisen loppukiritaistelun jälkeen, minä uskon, että hevonen A tuli ensin, ja sinä uskot, että hevonen B voitti. Olen tietoinen siitä, että olemme yhtä hyvin sijoittuneet maaliviivaan nähden ja että meillä on yhtä hyvä näkö. Tässä tilanteessa meidän molempien on järkevää luopua uskomuksistamme. Jos tämä pitää paikkansa, minulla on kumoaja uskomukselleni, että A voitti, nimittäin uskomukseni, että olet tiedollisesti vertaiseni ja uskot, että B voitti. Eikö sama päde uskonnolliseen tapaukseen.

52 Plantingan eksklusivismi 2
Jumala näyttää puhuvan minulle. Jumala puhuu minulle. Jumala on olemassa. Antti on tiedollisesti vertaiseni ja uskoo, että Jumalaa ei ole olemassa. (3:n oikeutuksen kumoaja) Minulla on luotettava teististen uskomusten muodostamiskyky, joka Antilta puuttuu. (kumoajan kumoaja) Plantingan akvinolais-kalvinistisen mallin mukaan Jumala on antanut ihmisille luotettavan älyllisen kyvyn, sensus divinatis, jumaluusaistin, jonka avulla he pystyvät tunnistamaan Jumalan kokemuksissaan ja ymmärtämään hänen sanomansa. Jos kristitty on oikeutettu uskomaan, että hänellä on tällainen kyky, niin hän on myös oikeutettu uskomaan, ettei ateistilla ja muiden uskontojen jäsenillä tällaista kykyä ole tai se on ainakin epäkunnossa. (Heillä ei ole uskonnollisia kokemuksia, tai he tulkitsevat näitä väärin.) Kristitty ei siis pidä heitä tiedollisesti itsensä vertaisena, eikä heidan eriävä mielipiteensä ole kumoaja hänen uskonnollisille käsityksilleen. Kristitty voi siis päätellä seuraavasti: Uskonnollinen kokemus oikeuttaa ensin uskomukseni Jumalasta. Antti, jota pidän alun perin vertaisenani, uskoo, ettei Jumalaa ole olemassa. Tämä on potentiaalinen kumoaja uskomukselleni. Mutta onneksi minulla on luotetteva älyllinen kyky, joka Antilta puuttuu. Hän ei siis olekaan tiedollisesti vertaiseni. Minulla on kumoaja potentiaaliselle kumoajalle. Voin siis torjua mahdollisen kumoajan, jonka tietoisuus uskonnollisista erimielisyyksistä synnyttää, koska olen oikeutettu uskomaan, että olen tiedollisesti etuoikeutettu muihin nähden, että minulla on luotettava älyllinen kyky, joka noilta muilta puuttuu tai joka on heillä epäkunnossa. Mutta mikä oikeuttaa minut uskomaan, että minulla on tällainen kyky? Ainoa mahdollinen vastaus näyttää olevan se, että myös tämän uskomuksen oikeuttaa viime kädessä uskonnollinen kokemus. Ei ole mitään uskonnollisista kokemuksista riippumatonta tapaa saada selville, että uskonnolliset kokemukset ovat luotettava informaationlähde. Uskomukseni, että minulla on luotettava kyky (sensus divinatis) muodostaa uskomuksia Jumalasta uskonnollisen kokemuksen perusteella, perustuu itse uskonnollisiin kokemuksiin - joko omiini tai jonkun muun, kuten Calvinin. Uskonnollinen kokemus siis viime kädessä kertoo minulle, että minulla on luotettavia uskonnollisia kokemuksia. Ongelma on se, että tämä oikeutus perustuu viime kädessä asiaan, joka juuri on erimielisyyden kohteena: siihen, että Jumala puhuu minulle (tai jollekin muulle), mistä Antti on kanssani eri mieltä. Hänhän ei usko Jumalan olemassaoloon. Antin vakuuttaminen tällä perusteella ei tietenkään onnistu. Yritys vain olettaisi sen, mikä pitäisi todistaa. Plantinga ei usko, että oikeutus riippuisi tällaisista dialektisista seikoista. Näkemys näyttää kuitenkin olevan intuitioiden vastainen. 4 on peruste epäillä Jumalan olemassaoloa ja uskonnollisten kokemusten luotettavuutta. Ei voi olla järkevää torjua tämä epäily nojaamalla uskonnollisiin kokemuksiin. Ei ole järkevää pelkästään erimielisyyden perustella päätellä, että toisessa on jotakin vikaa, ettei hän ole tiedollisesti vertaiseni. Vikahan voi yhtä hyvin olla minussa. En voi oikeutetusti väheksyä Antin tiedollista kompetenssia pelkästään sillä perusteella, että hän on eri mieltä kanssani. Minulla pitäisi olla erimielisyyteemme nähden riippumatonta evidenssia Antin kyvyttömyydestä. Ja tällaista minulla ei ole. Toisin kuin Plantinga tuntuu olettavan, minulla pitäisi olla erimielisyydestämme riippumattomia, ei-kehäisiä perusteita uskoa, että minulla on luotettava teististen uskomusten muodostamiskyky, joka Antilta puuttuu. Koska minulla ei ole tällaisia perusteita, minulta puuttuu myös kumoajan kumoaja, ja minun pitäisi siis luopua teistisistä uskomuksistani. Tämä intuitio näyttää tukevan dialektista oikeutuskäsitystä (Wittgenstein, Williams).


Lataa ppt "3 Tiedon ja oikeutuksen lähteet"

Samankaltaiset esitykset


Iklan oleh Google