Esittely latautuu. Ole hyvä ja odota

Esittely latautuu. Ole hyvä ja odota

Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti

Samankaltaiset esitykset


Esitys aiheesta: "Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti"— Esityksen transkriptio:

1 Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti
Tiivistelmä Pääkaupunkiseudun yhteenlasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat hiilidioksidiksi laskettuna 5,9 miljoonaa tonnia (CO2-ekv.) vuonna Päästöt vähenivät edellisvuodesta kaksi prosenttia ja palasivat lähelle 1990-luvun tasoa. Noin puolet pääkaupunkiseudun päästöistä aiheutuu rakennusten lämmityksestä, neljännes sähkönkulutuksesta ja neljännes liikenteestä. Tarkastelussa ei ole mukana lentoliikennettä, laivaliikennettä sataman ja lähialueiden ulkopuolella eikä ruoantuotannon ja kulutushyödykkeiden valmistamisen aiheuttamia välillisiä päästöjä. Vuonna 2011 sähkönkulutuksen kasvu pääkaupunkiseudulla pysähtyi, ja päästöt pienenivät sähkölämmitys pois lukien yli 10 % edellisvuodesta. Liikenteen osalta henkilöautojen liikennesuorite kasvoi edelleen, mutta polttoaineiden bio-osuuden ja ajoneuvojen parantuneen energiatehokkuuden ansiota päästöt vähenivät. Kuorma-autoliikenteen määrä pysyi pääkaupunkiseudulla edellisvuoden tasolla, ja liikenteen päästöt vähenivät kokonaisuudessaan 4 %. Kaukolämmön tuotannossa käytettiin vuonna 2011 aiempaa enemmän kivihiiltä, minkä vuoksi kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat 5 %. Lämmöntuotannon veromuutokset ovat heikentäneet maakaasun kilpailukykyä muihin polttoaineisiin nähden, ja maakaasua korvattiin kivihiilellä Espoossa ja Vantaalla. Helsingissä sen sijaan kaukolämmön tuotantoon käytetyt polttoaineet säilyivät lähes ennallaan ja päästöt laskivat. Vuoteen 2010 verrattuna kokonaispäästöt laskivat Helsingissä 5 prosenttia, mutta nousivat Espoossa 4 prosenttia ja Kauniaisissa 1 prosenttia. Vantaan kasvihuonekaasupäästöt pysyivät vuoden 2010 tasolla. Vuoteen 1990 verrattuna kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Helsingissä 15 prosenttia, mutta muulla pääkaupunkiseudulla päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet. Pääkaupunkiseudun päästöseurannassa vuosien välistä vaihtelua tasoitetaan lämmitystarvekorjauksella ja käyttämällä sähkön valtakunnallisen päästökertoimen viiden vuoden keskiarvoa. Laskettuna ilman trenditasoituksia kasvihuonekaasupäästöt vähenivät vuonna 2011 kaikissa pääkaupunkiseudun kaupungeissa. Kokonaisuudessaan vuosimuutos oli seudulla -13 %, lähinnä koska lämmitystarve oli keskimääräistä pienempi ja Suomessa kulutettu sähkö selvästi vähäpäästöisempää kuin vuonna 2010. 2000-luvulla päästöt ovat vähentyneet Helsingissä keskimäärin 0,6 % ja Kauniaisissa 0,4 % vuodessa. Espoossa päästöt ovat kasvaneet vuosittain 0,2 % ja Vantaalla vastaavasti 1,1 %. Eroja selittää se, että Helsingissä ja Kauniaisissa väkiluku, rakennettu pinta-ala ja liikennemäärät eivät ole kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin muualla pääkaupunkiseudulla, ja toisaalta Vantaalla kaukolämmön ominaispäästöt eivät ole pienentyneet samalla tavalla kuin Espoossa, ja erityisesti Helsingissä. Asukasta kohti laskettuna kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2011 Helsingissä 5,2 t CO2-ekv., Espoossa 5,5 t CO2-ekv., Vantaalla 6,7 t CO2-ekv. ja Kauniaisissa 6,0 t CO2-ekv. Vantaalla liikenteen päästöt ja teollisuuden sähkönkulutus ovat suuremmat kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Yhteensä pääkaupunkiseudulla päästöt olivat 5,5 tonnia per asukas, joka on 21 % vähemmän kuin vuonna Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää asukasta kohti laskettuja kasvihuonekaasupäästöjä 39 % vuoden 1990 tasosta, eli 4,3 tonniin vuoteen 2030 mennessä luvun keskimääräisellä päästökehityksellä tavoitteeseen voidaan päästä. Ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästöt ovat kuitenkin vähentyneet kaikissa kaupungeissa entistä nopeammin, ja tämän viime vuosien trendin jatkuessa myös tiukemmat tavoitteet on mahdollista saavuttaa. Päästöjen kehitys 2011

2 Sisällys Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa
Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

3 1 Kasvihuonekaasu-päästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa
Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

4 1.1 Maailman hiilidioksidipäästöt
Fossiilisten polttoaineiden polttamisesta ja sementin valmistuksesta aiheutuneet kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2010 maailmanlaajuisesti noin 33 miljardia tonnia (hiileksi laskettuna noin 9,1 Gt). IEA:n arvion mukaan päästöt kasvoivat vuonna 2011 edelleen 3,2 %. Nykyinen kehitys ylittää selvästi IPPC:n pessimistisimmän, 4-6 asteen maailmanlaajuiseen lämpenemiseen johtavan A1FI-skenaarion päästöt. Eniten hiilidioksidipäästöjä syntyy Kiinassa (29 %), Yhdysvalloissa (16 %), EU:ssa (11 %), Intiassa (6 %), Venäjällä (5 %) ja Japanissa (4 %). Vuonna 2011 päästöt kasvoivat erityisesti Kiinassa ja Intiassa, mutta näissä maissa asukasta kohti lasketut päästöt ovat edelleen verraten pienet. Kuva 1. Fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja sementin valmistuksesta aiheutuneet hiilidioksidipäästöt (laskettu tonneina hiiltä) verrattuna IPCC:n skenaarioihin (IEA 2012; Boden ym. 2011; Nakicenovic ym. 2000).

5 1.2 Euroopan unionin kasvihuonekaasupäästöt
Euroopan unionin 27 jäsenmaan yhteenlasketut kasvihuonekaasupäästöt vähenivät vuonna 2011 ennakkotiedon mukaan noin 3 % edellisvuodesta ja olivat 18 % pienemmät kuin vuonna Maakaasun käyttö väheni merkittävästi, ja päästökauppasektorilla päästövähennys oli 2 %. EU:n tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 20 % vuoteen 2020 mennessä. Tämä voidaan saavuttaa päästökauppasektorin 21 % vähennyksellä vuoteen 2005 verrattuna sekä jäsenvaltioiden vuoden 2005 päästötasoon ja bruttokansantuotteeseen perustuvalla ei-päästökauppasektorin taakanjaolla. Pitkällä aikavälillä vähennystä on tapahtunut erityisesti raskaassa teollisuudessa, energiantuotannossa ja maataloudessa. Vuoteen 1990 verrattuna päästöt ovat vähentyneet eniten Saksassa, Iso-Britanniassa ja Itä-Euroopan uusissa jäsenmaissa (EEA). Kuva 2. Euroopan unionin kasvihuonekaasupäästöt 1990–2010 ja ennakkotieto vuoden 2011 päästöistä (EEA 2012; Olivier ym. 2012). Tavoite 2020 on 20 % päästövähennys vuoteen 1990 verrattuna.

6 1.3 Suomen kasvihuonekaasupäästöt
Suomen kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2011 ennakkotietojen mukaan hiilidioksidiksi laskettuna 67,3 miljoonaa tonnia, noin 10 % vähemmän kuin vuonna Laskua syntyi pääasiallisesti päästökauppasektorilla hiilen ja maakaasun kulutuksen vähenemisestä ja sähkön nettotuonnin kasvusta (Tilastokeskus 2012a). Kioton sopimuksen tavoitteen eli vuosina 2008–2012 keskimäärin vuoden 1990 päästötason 70,4 MtCO2-ekv. Suomi todennäköisesti saavuttaa. Tämän lisäksi Suomea velvoittaa päästökauppasektorin yhteinen tavoite -21 ja muiden sektorien -16 % vuoden 2005 tasosta, jolloin päästöt olisivat vuonna 2020 noin 56 MtCO2-ekv. Pidemmän aikavälin tavoitteina Valtioneuvoston vuoden 2009 tulevaisuusselonteossa on linjattu vähintään 80 % päästövähennykset vuoteen 2050 mennessä (VNK 2009), ja vuoden 2011 hallitusohjelman yksi tavoitteista on tehdä tulevaisuuden Suomesta hiilineutraali yhteiskunta (VNK 2011). Kuva 3. Suomen kasvihuonekaasupäästöt 1990–2011 (Tilastokeskus 2012a). EU:n tavoite 2020 on tässä -20 % ja Tulevaisuusselonteko % Suomen vuoden 1990 kokonaispäästöistä. Kioton sopimuksen Suomen velvoitteena on saavuttaa vuoden 1990 päästötaso jaksolla 2008–2012. Energiasektorin päästöistä noin 60 % ja teollisuuden prosessipäästöistä noin 70 % syntyy päästökauppasektorilla.

7 2 Pääkaupunkiseutu Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

8 2.1 Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt
Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2011 hiilidioksidiksi laskettuna 5,9 miljoonaa tonnia eli samansuuruiset kuin vertailuvuonna Edellisvuoteen 2010 verrattuna päästöt laskivat noin 2 %. Suurin osa pääkaupunkiseudun päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (50 %), kulutussähköstä (23 %) ja liikenteestä (23 %). Vuonna 2011 sähkönkulutuksen kasvu pysähtyi ja päästöt vähenivät. Myös liikenteen kasvihuonekaasupäästöt pienenivät. Seudun kaukolämmöntuotannossa käytettiin sen sijaan edellisvuotta enemmän kivihiiltä, ja päästöt kasvoivat. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2011 oli toistaiseksi 2000-luvun kolmanneksi lämpimin (liite 4). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta pääkaupunkiseudun kokonaispäästöt laskivat 13 % vuonna 2011 (liite 3). Pitkällä aikavälillä sähkölämmityksen, kulutussähkön ja liikenteen päästöt ovat nousseet voimakkaasti ja jätteiden käsittelyn, teollisuuden ja työkoneiden ja kaukolämmön päästöt vähentyneet. Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuva 4. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

9 Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat pääkaupunkiseudulla 5,5 t CO2-ekv. vuonna 2011, lähes 3,5 % edellisvuotta pienemmät. Vuonna 1990 päästöt olivat noin 7 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2011 samansuuruiset kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 4), mutta väkiluvun kasvun myötä päästöt asukasta kohti ovat laskeneet. Pääkaupunkiseudulla asui vuoden 2011 lopussa ihmistä enemmän kuin vuonna 1990; väestömäärä on kasvanut 28 %. Sektoreittain tarkasteltuna ainoastaan sähkölämmityksen ja kulutussähkön asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet, mutta jälkimmäisen osalta kääntyminen laskusuuntaan näyttäisi jo tapahtuneen. Vuodesta 2007 alkaen myös liikenteen päästöt ovat vähentyneet. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 2.3. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää päästöjä 4,3 tonniin asukasta kohti, eli vuoden 1990 tasosta 39 % vuoteen 2030 mennessä. Kuva 5. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2011.

10 2.2 Päästöt sektoreittain 2.2.1 Rakennuskanta ja lämmityksen päästöt
Suurin osa pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä, erityisesti kaukolämmöstä. Vuonna 2011 pääkaupunkiseudun rakennuksista kerrosneliöinä laskien noin 80 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 11 % sähköllä ja 7 % öljyllä. Vuoden 2011 loppuun mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 46 % vuodesta 1990 ja 20 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2012b). Rakennusten lämmityksen osuus pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä on pysynyt kuitenkin noin 50 prosentissa, eivätkä päästöt ole kasvaneet rakennuskannan mukaan. Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 40 m2 vuonna 1990 ja 45 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten asukaskohtainen pinta-ala on myös kasvanut 26 neliömetristä 29 neliömetriin. Kuva 6. Pääkaupunkiseudun rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2012b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2011.

11 2.2.2 Kaukolämpö Valtaosa pääkaupunkiseudulla kulutetusta kaukolämmöstä on peräisin sähkön ja lämmön yhteistuotantovoimalaitoksista (CHP eli Combined Heat and Power). Viiden CHP-voimalaitoksen tuotantoa tukevat 25 lämpökeskusta, joita käytetään tarpeen mukaan. Kaukolämmön päästöt olivat vuonna 2011 yhteensä kt CO2-ekv., 39 % pääkaupunkiseudun kokonaispäästöistä. Huippulämpökeskusten osuus pieneni edellisvuotta lämpimämmän talven takia, ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät kokonaisuudessaan 9 %. Ominaispäästökerroin kuitenkin kasvoi, ja päästöt olivat lämmitystarve huomioon otettuna 5 % suuremmat kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kaukolämmön tuotanto on kuitenkin kehittynyt vähäpäästöisempään suuntaan: vuonna 2011 päästöt olivat 204 tCO2-ekv. kulutettua gigawattituntia kohti, kun vuonna 1990 vastaava kerroin oli 290 tCO2-ekv./GWh. Kuva 7. Pääkaupunkiseudun kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt tuotantomuodoittain 1990 ja 2000–2011. Päästöjen laskennassa otetaan huomioon kaukolämmön tuotannon päästöt hyödynjakomenetelmällä laskettuna, energiayhtiöiden välinen lämpökauppa ja vuotuinen lämmitystarve.

12 Vuonna 2011 Helsingin Energian, Vantaan Energian ja Fortum Power and Heatin tuottamaa kaukolämpöä kulutettiin pääkaupunkiseudulla yhteensä 10 130 gigawattituntia. Vuosi 2011 oli edellisvuotta lämpimämpi, ja kulutus väheni edellisvuodesta 11 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 58 %, palvelu- ja julkisen sektorin 35 % ja teollisuuskiinteistöjen 7 %. Lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus jatkoi vuonna 2011 trendin mukaista kasvuaan. Vuodesta 1990 kulutus on kasvanut 30 %, eli vain hieman nopeammin kuin seudun väkiluku. Asukasta kohti laskettu vuosikulutus on näin ollen pysynyt suurin piirtein samalla, hieman yli 10 megawattitunnin tasolla luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 11 %. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 22 % (kuva 6), mikä kertoo parantuneesta energiatehokkuudesta. Kuva 8. Kaukolämmön kulutus sektoreittain pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2011.

13 Maakaasun osuus oli pääkaupunkiseudun kaukolämmön tuotannossa käytetyistä polttoaineista 59 % vuonna Sen osuus laski hieman ja kivihiilen osuus nousi vuodesta Pitkällä aikavälillä muutos polttoainejakaumassa on päinvastainen: vuonna 1990 kivihiiltä käytettiin 80-prosenttisesti ja maakaasun osuus oli vain 16 %. Pääkaupunkiseudun lämmöntuotannossa on biopolttoaineena toistaiseksi hyödynnetty ainoastaan talteen otettua kaatopaikkakaasua. Toinen ei-fossiilisperäinen lämmönlähde on jätevesilämpöä hyödyntävä Katri Valan lämpöpumppulaitos Helsingissä, jonka kaukolämmön tuotannon osuus koko pääkaupunkiseudun kulutuksesta oli 1,7 % vuonna Ämmässuon kaatopaikalla talteen otetusta biokaasusta tuotettiin vuoteen 2010 asti kaukolämpöä Fortumin Kivenlahden lämpökeskuksessa, mutta nykyisin kaasu hyödynnetään entistä tehokkaammin Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kuntayhtymän sähköä tuottavassa kaasuvoimalassa. Lisäksi voimalan tuottamaa lämpöä syötetään jätteenkäsittelykeskuksen alueverkkoon. Kuva 9. Kaukolämmön tuotannossa pääkaupunkiseudulla käytetyt polttoaineet hyödynjakomenetelmällä laskettuna vuosina 1990 ja 2000–2011.

14 2.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. Vajaa neljännes pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä syntyy kulutussähköstä ja noin 7 % sähkölämmityksestä. Kulutussähkön aiheuttamat päästöt olivat kt CO2-ekv. ja sähkölämmityksen 430 kt CO2-ekv. vuonna Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 5). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät noin 11 % pääkaupunkiseudulla vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli -29 %. Vuodesta 1990 päästöt ovat nousseet kulutuksen kasvun myötä. Kuva 10. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2011.

15 Vuonna 2011 sähkön kokonaiskulutus oli pääkaupunkiseudulla gigawattituntia eli vajaa 10 % koko Suomen 84 terawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus väheni edellisvuodesta 3 %, ja oli 47 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kotitalouksien ja palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkäyttö on kasvanut voimakkaasti, mutta teollisuuden sähkönkulutus on hieman vähentynyt. Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat pääkaupunkiseudun kokonaiskulutuksesta noin 12 % ja 88 % vuonna Sähkölämmityksen kulutus ja päästöt ovat kasvaneet muuta sähkön käyttöä voimakkaammin vuodesta 1990, mutta niiden vaikutus kokonaispäästöjen kasvuun on ollut huomattavasti pienempi kuin kulutussähköllä. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun, ja vuonna 2011 kulutus väheni selvästi. Lämmin vuosi vähensi erityisesti kotitalouksien kulutusta, mutta tämä ei riitä selittämään koko muutosta. Vuonna 2011 kulutus asukasta kohden oli 7,8 MWh, joka on edelleen noin 15 % enemmän kuin vuonna 1990. Kuva 11. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain pääkaupunkiseudulla ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 34 % vuonna 2011.

16 2.2.4 Liikenne Vuonna 2011 pääkaupunkiseudun liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat kt CO2-ekv., joka on vajaa neljännes seudun kokonaispäästöistä. Kaikkien liikennemuotojen päästöt vähenivät. Yhteenlaskettuna muutos edellisvuoteen oli -4 %. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 54 %, muun tieliikenteen 35 %, laivaliikenteen 8 % ja raideliikenteen 2 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti raskaan liikenteen päästöt ovat kasvaneet. Laivapäästöt ovat vähentyneet selvästi viime vuosina, mutta pitkällä aikavälillä nekin ovat kasvaneet huomattavasti. Toistaiseksi lentoliikenne ei ole kuulunut päästöseurantaan. Helsinki-Vantaan ja Malmin lentokenttien nousujen ja laskujen polttoaineen kulutuksen perusteella lasketut kasvihuonekaasupäästöt toisivat liikenteen päästöihin runsaan 10 % ja seudun kokonaispäästöihin noin 3 % lisän. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:ssa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä 20 %. Vuonna 2011 päästöt olivat ilman lentoliikennettä 1,3 t CO2-ekv., joka oli 15 % vähemmän kuin vuonna Vuodesta 2007 alkaen erityisesti henkilöautojen päästöt ovat vähentyneet. Kuva 12. Liikenteen päästöt pääkaupunkiseudulla (autoliikenne kaupunkien rajojen sisäpuolella, lähijunat, raitiovaunut ja metrot sekä laivat ja veneet satamissa ja lähialueilla) sektoreittain ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011.

17 Pääkaupunkiseudun tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 40 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 145 g/km vuonna 2011 ja 136 g/km vuoden 2012 elokuussa (TraFi 2012). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009 ja 2010 ja 6 % vuonna 2011 (Mäkelä 2012b). Vuonna 2011 pääkaupunkiseudun tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 84 %, pakettiautojen 9 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 5 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli 4 480 kilometriä, mikä on 7 % enemmän kuin 2000-luvun alussa, mutta voimakkain kasvu ajoittuu vuosikymmenen alkuun. Tämän jälkeen muutos on ollut vähäinen. Kuva 13. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen pääkaupunkiseudulla vuosina 1990 ja 2000–2010 (Mäkelä 2012a).

18 2. 3. Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet. 2. 3
2.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on asukasta kohti laskettuna 4,3 CO2-ekv.tonnin kasvihuonekaasupäästöt vuonna Väestöennusteet huomioon ottaen tämä tarkoittaisi noin 9 prosenttia pienempiä päästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä vuosittain 0,5 %, tai absoluuttisina päästöinä noin 29 000 tonnia vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin -0,2 %, ja trendin jatkuessa päästöt olisivat vuonna 2030 hieman alle 3 % vuoden 1990 tasoa pienemmät. Ilmastostrategian tavoitetta ei näin ollen saavutettaisi. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet huomattavasti jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästövähennys on ollut keskimäärin 2,6 % vuodessa. Tällä kehityksellä pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt olisivat vuonna 2030 lähes puolet pienemmät kuin vertailuvuonna 1990. Kuva 14. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteeseen johtava kehitysura.

19 2.3.2 Päästöt asukasta kohti laskettuna
Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoite, 4,3 t CO2-ekv. asukasta kohti on 39 % vähemmän kuin 7,0 tonnin päästöt vuonna Vuonna 2011 pääkaupunkiseudun asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 5,5 t CO2-ekv., joka on 21 prosenttia vähemmän kuin vuonna luvulla päästöt ovat vähentyneet keskimäärin 0,9 % vuodessa, ja jatkuessaan tämä trendi johtaisi lähes täsmälleen ilmastostrategian tavoitteeseen. Väestöennusteiden mukaan pääkaupunkiseudun väkiluku ei kuitenkaan kasva tulevina vuosina yhtä voimakkaasti kuin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mikä vaikeuttaa asukaskohtaisen tavoitteen saavuttamisesta (vrt. kuva 14). Toisaalta vuodesta 2007 päästöt ovat vähentyneet entistä voimakkaammin, yli 3 % vuodessa. Kuva 15. Pääkaupunkiseudun asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteeseen johtava kehitysura.

20 3 Helsinki Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa
Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

21 3.1 Helsingin kasvihuonekaasupäästöt
Helsingin kasvihuonekaasupäästöt vuonna 2011 olivat hiilidioksidiksi laskettuna 3,1 miljoonaa tonnia eli 5 % pienemmät kuin vuonna 2010 ja noin 15 % pienemmät kuin vuonna Suurin osa Helsingin päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (51 %), kulutussähköstä (25 %) ja liikenteestä (21 %). Vuonna 2011 sähkönkulutuksen kasvu pysähtyi ja päästöt vähenivät. Myös liikenteen kasvihuonekaasupäästöt pienenivät. Helsingin kaukolämmöntuotannossa käytettiin muusta pääkaupunkiseudusta poiketen edellisvuotta vähemmän kivihiiltä, ja päästöt laskivat. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2011 oli toistaiseksi 2000-luvun kolmanneksi lämpimin (liite 4). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta Helsingin kokonaispäästöt laskivat 17 % vuonna 2011 (liite 3). Pitkällä aikavälillä kulutussähkön ja sähkölämmityksen päästöt ovat nousseet voimakkaasti ja jätteiden käsittelyn, teollisuuden ja työkoneiden ja kaukolämmön päästöt vähentyneet. Liikenteen päästöt olivat vuonna 2011 vain hieman suuremmat kuin vuonna Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuva 16. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

22 Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat Helsingissä 5,2 t CO2-ekv. vuonna 2011, yli 6 % edellisvuotta pienemmät. Vuonna 1990 päästöt olivat 7,3 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2011 noin 15 % pienemmät kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 16), mutta väkiluvun kasvun myötä päästöt asukasta kohti ovat laskeneet jo lähes 30 %. Helsingissä asui vuoden 2011 lopussa yli ihmistä enemmän kuin vuonna 1990; väestömäärä on kasvanut 21 %. Sektoreittain tarkasteltuna ainoastaan sähkölämmityksen ja kulutussähkön asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet, mutta jälkimmäisen osalta kääntyminen laskusuuntaan näyttäisi jo tapahtuneen. Vuodesta 2007 lähtien myös liikenteen ja kaukolämmön päästöt ovat laskeneet. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 3.3. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on vähentää päästöjä asukasta kohti 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Helsingin oma tavoite on kokonaispäästöjen 20 prosentin vähennys vuoteen 2020 mennessä. Kuva 17. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2011.

23 3.2 Päästöt sektoreittain 3.2.1 Rakennuskanta ja lämmityksen päästöt
Suurin osa Helsingin kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä, erityisesti kaukolämmöstä. Vuonna 2011 Helsingin rakennuksista kerrosneliöinä laskien lähes 90 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 6 % sähköllä ja 5 % öljyllä. Vuoden 2011 loppuun mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 30 % vuodesta 1990 ja 12 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2012b). Rakennusten lämmityksen osuus Helsingin kasvihuonekaasupäästöistä on 2000-luvulla pysynyt kuitenkin noin 50 prosentissa, eivätkä päästöt ole kasvaneet rakennuskannan mukaan. Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 42 m2 vuonna 1990 ja 46 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten pinta-ala on kasvanut vain runsaalla neliömetrillä 31 neliömetriin asukasta kohti laskettuna. Kuva 18. Helsingin rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2012b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2011.

24 3.2.2 Kaukolämpö Valtaosa Helsingissä kulutetusta kaukolämmöstä on peräisin sähkön ja lämmön yhteistuotantovoimalaitoksista (CHP eli Combined Heat and Power). Kolmen CHP-voimalaitoksen tuotantoa tukevat 11 lämpökeskusta, joita käytetään tarpeen mukaan pakkasilla. Kaukolämmön päästöt olivat vuonna 2011 yhteensä kt CO2-ekv., 43 % Helsingin kokonaispäästöistä. Huippulämpökeskusten osuus pieneni edellisvuotta lämpimämmän talven takia, ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät kokonaisuudessaan 15 %. Myös ominaispäästökerroin pieneni, ja lämmitystarvekorjatut päästöt laskivat edellisvuodesta noin 2 %. Pitkällä aikavälillä kaukolämmön tuotanto on kehittynyt merkittävästi vähäpäästöisempään suuntaan: vuonna 2011 päästöt olivat hyödynjakomenetelmällä laskettuna 189 tCO2-ekv. kulutettua gigawattituntia kohti, kun vuonna 1990 vastaava kerroin oli 306 tCO2-ekv./GWh. Kuva 19. Helsingin kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt tuotantomuodoittain 1990 ja 2000–2011. Päästöjen laskennassa otetaan huomioon kaukolämmön tuotannon päästöt hyödynjakomenetelmällä laskettuna, energiayhtiöiden välinen lämpökauppa ja vuotuinen lämmitystarve.

25 Vuonna 2011 kaukolämpöä kulutettiin Helsingissä yhteensä 6 440 gigawattituntia. Vuosi 2011 oli edellisvuotta lämpimämpi, ja kulutus väheni edellisvuodesta 12 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 61 %, palvelu- ja julkisen sektorin 34 % ja teollisuuskiinteistöjen 5 %. Lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus jatkoi vuonna 2011 trendin mukaista kasvuaan. Vuodesta 1990 kulutus on kasvanut lähes 20 %, eli yhtä nopeasti kuin kaupungin väkiluku. Asukasta kohti laskettu vuosikulutus on näin ollen pysynyt suurin piirtein samalla, noin 12 megawattitunnin tasolla luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 5 %. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 13 % (kuva 18), mikä kertoo parantuneesta energiatehokkuudesta. Kuva 20. Kaukolämmön kulutus sektoreittain Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2011.

26 Maakaasun osuus oli vuonna 2011 Helsingin kaukolämmön tuotannossa käytetyistä polttoaineista hyödynjakomenetelmällä laskettuna 58 % ja kivihiilen 35 %. Osuuksissa ei tapahtunut merkitsevää muutosta vuodesta Öljyn osuus sen sijaan hieman laski ja jätevesilämmön nousi. Pitkällä aikavälillä muutos polttoainejakaumassa on ollut huomattava: vuonna 1990 kivihiiltä käytettiin 87-prosenttisesti ja maakaasun osuus oli vain 9 %. Tämä on vähentänyt selvästi Helsingin lämmöntuotannon kasvihuonekaasupäästöjä. Biopolttoaineita ei toistaiseksi ole juurikaan hyödynnetty, mutta ei-fossiilisperäisenä lämmönlähteenä käyttöön otettiin vuonna 2006 jätevesilämpöä hyödyntävä Katri Valan lämpöpumppulaitos. Sen osuus Helsingin kaukolämmön kulutuksesta oli noin 3 % vuonna Jäteveden lisäksi myös konesalien hukkaenergiaa on alettu hyödyntää kaukolämmön tuotannossa. Kuva 21. Kaukolämmön tuotannossa Helsingissä käytetyt polttoaineet hyödynjakomenetelmällä laskettuna vuosina 1990 ja 2000–2011.

27 3.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. Neljännes Helsingin kasvihuonekaasupäästöistä syntyy kulutussähköstä ja noin 4 % sähkölämmityksestä. Kulutussähkön aiheuttamat päästöt olivat 760 kt CO2-ekv. ja sähkölämmityksen 130 kt CO2-ekv. vuonna Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 5). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät Helsingissä noin 12 % vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli -30 %. Vuodesta 1990 päästöt ovat nousseet kulutuksen kasvun myötä. Kuva 22. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2011.

28 Vuonna 2011 sähkön kokonaiskulutus oli Helsingissä gigawattituntia eli runsaat 5 % koko Suomen 84 terawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus väheni edellisvuodesta 3 %, ja oli 34 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kotitalouksien ja palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkäyttö on kasvanut voimakkaasti, ja teollisuuden vastaavasti vähentynyt. Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat Helsingin kokonaiskulutuksesta noin 7 % ja 93 % vuonna Kasvu on ollut vuoteen 2011 asti melko tasaista, ja sähkölämmityksen osuus kokonaiskulutuksesta on pysynyt tarkastelujaksolla muusta seudusta poiketen Helsingissä jokseenkin ennallaan. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun, ja vuonna 2011 kulutus väheni selvästi. Lämmin vuosi vähensi erityisesti kotitalouksien kulutusta, mutta tämä ei riitä selittämään koko muutosta. Vuonna 2011 kulutus asukasta kohden oli 7,5 MWh, joka on edelleen yli 10 % enemmän kuin vuonna 1990. Kuva 23. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain Helsingissä ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 29 % vuonna 2011.

29 3.2.4 Liikenne Vuonna 2011 Helsingin liikenteen kasvihuonekaasupäästöt laskivat vuoden 1990 tasolle ja olivat yhteensä 654 kt CO2-ekv. Tämä on runsas viidennes kaupungin kokonaispäästöistä. Kaikkien liikennemuotojen päästöt vähenivät vuonna Yhteenlaskettuna muutos edellisvuoteen oli -6 %. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 49 %, muun tieliikenteen 31 %, laivaliikenteen 16 % ja raideliikenteen 4 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti henkilöautojen päästöt ovat vähentyneet luvulla myös raskaan liikenteen päästöt ovat vähentyneet. Laivapäästöt ovat vähentyneet selvästi viime vuosina, mutta pitkällä aikavälillä ne ovat kasvaneet. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategiassa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä 20 %. Vuonna 2011 päästöt olivat ilman lentoliikennettä 1,1 t CO2-ekv., joka oli 17 % vähemmän kuin vuonna 1990. Kuva 24. Liikenteen päästöt Helsingissä (autoliikenne kaupungin rajojen sisäpuolella, lähijunat, raitiovaunut ja metrot sekä laivat ja veneet satamissa ja lähialueilla) sektoreittain ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011.

30 Helsingin tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 24 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 145 g/km vuonna 2011 ja 136 g/km vuoden 2012 elokuussa (TraFi 2012). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009 ja 2010 ja 6 % vuonna 2011 (Mäkelä 2012b). Vuonna 2011 Helsingin tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 84 %, pakettiautojen 9 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 4 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli kilometriä, mikä on 4 % enemmän kuin 2000-luvun alussa. Kuva 25. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen Helsingissä vuosina 1990 ja 2000–2010 (Mäkelä 2012a).

31 3. 3. Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet. 3. 3
3.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää asukasta kohti laskettuja kasvihuonekaasupäästöjä 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Helsingissä tämä tarkoittaisi väestöennusteet huomioon ottaen noin 16 prosenttia pienempiä päästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä vuosittain 0,1 %, tai absoluuttisina päästöinä noin 2 300 tonnia vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin -0,6 %, ja trendin jatkuessa päästöt olisivat vuonna 2020 hieman yli 20 % ja vuonna 2030 noin 27 % vuoden 1990 tasoa pienemmät. Näin ollen Covenant of Mayorsin tavoite -20 % vuoteen 2020 mennessä saavutettaisiin, ja Ilmastostrategian tavoite alitettaisiin selvästi. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästöt ovat vähentyneet 2,7 % vuodessa. Tällä kehityksellä Helsingin kasvihuonekaasupäästöt olisivat vuonna 2020 jo lähes 40 % pienemmät kuin vertailuvuonna 1990. Kuva 26. Helsingin kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

32 3.3.2 Päästöt asukasta kohti laskettuna
Vuonna 1990 Helsingin asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 7,3 t CO2-ekv. ja vuonna 2011 lähes 30 % vähemmän, 5,2 t CO2-ekv. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoite, -39 % asukasta kohti vuoteen 2030 mennessä, tarkoittaa Helsingin kohdalla 4,5 t CO2-ekv. päästöjä luvulla asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Helsingissä keskimäärin 1,0 % vuodessa. Jatkuessaan tämä trendi johtaisi Ilmastostrategian tavoitteeseen jo vuonna 2020, ja vuonna 2030 päästöt olisivat 3,8 t CO2-ekv. Nykyinen kehitys alittaa myös 20 % prosentin kokonaispäästövähennyksen ja väestöennusteen mukaan lasketun Covenant of Mayors -tavoiteuran. Vuodesta 2007 päästöt ovat vähentyneet entistä voimakkaammin, yli 3 % vuodessa. Kuva 27. Helsingin asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

33 4 Espoo Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa
Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

34 4.1 Espoon kasvihuonekaasupäästöt
Espoon kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2011 hiilidioksidiksi laskettuna 1,4 miljoonaa tonnia, joka on 4 % enemmän kuin vuonna 2010 ja noin 27 % enemmän kuin vuonna Suurin osa Espoon päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (51 %), liikenteestä (23 %) ja kulutussähköstä (21 %). Vuonna 2011 sähkönkulutuksen kasvu pysähtyi ja päästöt vähenivät. Myös liikenteen kasvihuonekaasupäästöt pienenivät. Espoon kaukolämmöntuotannossa käytettiin sen sijaan edellisvuotta enemmän kivihiiltä, ja päästöt kasvoivat. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2011 oli toistaiseksi 2000-luvun kolmanneksi lämpimin (liite 4). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta Espoon kokonaispäästöt laskivat 8 % vuonna 2011 (liite 3). Pitkällä aikavälillä sähkölämmityksen ja kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt ovat nousseet voimakkaasti. Myös kaukolämmön ja liikenteen päästöt ovat selvästi suuremmat kuin vertailuvuonna Jätteiden käsittelyn, teollisuuden ja työkoneiden ja öljylämmityksen päästöt ovat sen sijaan vähentyneet. Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuva 28. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

35 Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat Espoossa 5,5 t CO2-ekv. vuonna 2011, vähän alle 2 % edellisvuotta suuremmat. Vuonna 1990 päästöt olivat 6,3 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2011 noin 27 % suuremmat kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 28), mutta väkiluku on kasvanut päästöjä nopeammin, ja asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt ovat laskeneet 13 %. Espoossa asui vuoden 2011 lopussa lähes ihmistä enemmän kuin vuonna 1990; väestömäärä on kasvanut 46 %. Sektoreittain tarkasteltuna ainoastaan sähkölämmityksen ja kulutussähkön asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet, mutta jälkimmäisen osalta kääntyminen laskusuuntaan näyttäisi jo tapahtuneen. Myös liikenteen päästöt ovat laskeneet selvästi vuodesta 2007 lähtien. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 4.3. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää päästöjä asukasta kohti 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Espoon oman kestävän energiankäytön toimintasuunnitelman mukaan asukaskohtaiset päästöt ovat 2,0 tonnia vuoden 1990 päästöjä pienemmät vuoteen 2020 mennessä. Kuva 29. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2011.

36 4.2 Päästöt sektoreittain 4.2.1 Rakennuskanta ja lämmityksen päästöt
Suurin osa Espoon kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä, erityisesti kaukolämmöstä. Vuonna 2011 Espoon rakennuksista kerrosneliöinä laskien noin 70 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 17 % sähköllä ja 10 % öljyllä. Maalämmön osuus oli runsas prosentti. Vuoden 2011 loppuun mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 70 % vuodesta 1990 ja 30 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2012b). Rakennusten lämmityksen osuus Espoon kasvihuonekaasupäästöistä on 2000-luvulla pysynyt kuitenkin keskimäärin hieman alle 50 prosentissa, eivätkä päästöt ole kasvaneet rakennuskannan mukaan. Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 39 m2 vuonna 1990 ja 45 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten asukaskohtainen pinta-ala on myös kasvanut 20 neliömetristä 24 neliömetriin. Kuva 30. Espoon rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2012b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2011.

37 4.2.2 Kaukolämpö Valtaosa Espoossa kulutetusta kaukolämmöstä on peräisin sähkön ja lämmön yhteistuotannosta (CHP eli Combined Heat and Power). Fortum Espoon Suomenojan CHP-voimalaitos ja sen tuotantoa pakkassäillä tukevat 8 huippulämpökeskusta tuottavat lämpöä myös Kirkkonummen ja Kauniaisten tarpeisiin. Näiden kaupunkien kaukolämmön kulutukset ja osuus tuotannon päästöistä on laskettu erikseen. Kaukolämmön päästöt olivat vuonna 2011 Espoossa 478 kt CO2-ekv., 35 % Espoon kokonaispäästöistä. Lämpökeskusten osuus kasvoi edellisvuotta lämpimämmästä talvesta huolimatta, ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt olivat kokonaisuudessaan lähes 10 % suuremmat kuin vuonna Kaukolämpöä tarvittiin vähemmän, mutta tuotannon ominaispäästökerroin oli selvästi edellisvuotta suurempi; lämmitystarve huomioon otettuna päästöt kasvoivat yli neljänneksellä. Pitkällä aikavälillä kaukolämmön tuotanto on kuitenkin kehittynyt jonkin verran vähäpäästöisempään suuntaan: vuonna 2011 päästöt olivat hyödynjakomenetelmällä laskettuna 216 tCO2-ekv. kulutettua gigawattituntia kohti, kun vuonna 1990 vastaava kerroin oli 256 tCO2-ekv./GWh. Kuva 31. Kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt tuotantomuodoittain Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2011. Laskennassa otetaan huomioon kaukolämmön tuotannon päästöt hyödynjakomenetelmällä laskettuna, energiayhtiöiden välinen lämpökauppa ja vuotuinen lämmitystarve.

38 Vuonna 2011 kaukolämpöä kulutettiin Espoossa yhteensä gigawattituntia. Vuosi 2011 oli edellisvuotta lämpimämpi, ja kulutus väheni edellisvuodesta 5 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 55 %, palvelu- ja julkisen sektorin 40 % ja teollisuuskiinteistöjen 5 %. Lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus kasvoi vuonna 2011 huomattavasti, toisin kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Vuodesta 1990 kulutus on kasvanut yli 60 %, mikä on hieman enemmän kaupungin väkiluvun kasvu samalla ajanjaksolla. Asukasta kohti laskettu vuosikulutus oli vuonna 2011 vähän alle 9 megawattituntia, joka on 10 % enemmän kuin vuonna luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 27 %. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 34 % (kuva 30), mikä kertoo parantuneesta energiatehokkuudesta. Kuva 32. Kaukolämmön kulutus sektoreittain Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2011.

39 Maakaasun osuus oli vuonna 2011 Espoon kaukolämmön tuotannossa käytetyistä polttoaineista hyödynjakomenetelmällä laskettuna 59 % ja kivihiilen 39 %. Vuoden 2010 syksyllä päätetyt lämmöntuotannon veromuutokset ovat heikentäneet maakaasun kilpailukykyä muihin polttoaineisiin nähden, ja erityisesti Espoon alueella maakaasua korvattiin kivihiilellä vuonna Pitkällä aikavälillä muutos polttoainejakaumassa on kuitenkin ollut päinvastainen: vuonna 1990 kivihiiltä käytettiin 61-prosenttisesti ja maakaasun osuus oli 36 %. Vuonna 2010 Suomenojan uuden voimalaitosyksikön ansiosta kivihiilen osuus oli kaukolämmöntuotannon polttoaineista vain 20 %. Biopolttoaineena Espoon lämmöntuotannossa on toistaiseksi käytetty Ämmässuon kaatopaikalla talteen otettua kaatopaikkakaasua, mutta nykyisin kaasu hyödynnetään Helsingin seudun ympäristöpalvelujen sähköä tuottavassa kaasuvoimalassa. Kasvihuonekaasupäästöjä vähentävä uusi ratkaisu on vuoden 2011 alussa avattu tietokoneiden palvelinsali, jonka tuottamalla lämmöllä pystytään korvaamaan fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa lämmöntuotantoa arviolta 30 gigawattitunnin verran vuodessa. Kuva 33. Kaukolämmön tuotannossa Espoossa käytetyt polttoaineet hyödynjakomenetelmällä laskettuna vuosina 1990 ja 2000–2011.Espoon alueella tuotettua kaukolämpöä käytetään myös Kauniaisissa ja Kirkkonummella.

40 4.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. 21 % Espoon kasvihuonekaasupäästöistä syntyy kulutussähköstä ja noin 11 % sähkölämmityksestä. Kulutussähkön aiheuttamat päästöt olivat 290 kt CO2-ekv. ja sähkölämmityksen 150 kt CO2-ekv. vuonna Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 5). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät Espoossa noin 11 % vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli lähes -30 %. Vuodesta 1990 päästöt ovat nousseet selvästi kulutuksen kasvun myötä. Kuva 34. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2011.

41 Vuonna 2011 sähkön kokonaiskulutus oli Espoossa gigawattituntia eli runsas 2 % koko Suomen 84 terawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus väheni edellisvuodesta 3 %, ja oli 74 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä kotitalouksien ja palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkäyttö on kasvanut voimakkaasti, mutta myös teollisuuskiinteistöt kuluttavat hieman enemmän sähköä kuin vuonna Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat Espoon kokonaiskulutuksesta noin 17 % ja 83 % vuonna Sähkölämmityksen kulutus ja päästöt ovat kasvaneet muuta sähkön käyttöä voimakkaammin vuodesta 1990, mutta niiden vaikutus kokonaispäästöjen kasvuun on ollut huomattavasti pienempi kuin kulutussähköllä. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun, ja vuonna 2011 kulutus väheni selvästi. Lämmin vuosi vähensi erityisesti kotitalouksien kulutusta, mutta tämä ei riitä selittämään koko muutosta. Vuonna 2011 kulutus asukasta kohden oli 7,6 MWh, joka on edelleen lähes 20 % enemmän kuin vuonna 1990. Kuva 35. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain Espoossa ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 45 % vuonna 2011.

42 4.2.4 Liikenne Vuonna 2011 Espoon liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat 320 kt CO2-ekv., joka on 23 % kaupungin kokonaispäästöistä. Kaikkien liikennemuotojen päästöt vähenivät. Yhteenlaskettuna muutos edellisvuoteen oli -4 %. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 60 %, muun tieliikenteen 36 %, laivaliikenteen 1 % ja raideliikenteen 1 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti raskaan liikenteen päästöt ovat kasvaneet. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategiassa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä viidenneksellä. Espoossa tavoite saavutettiin jo vuonna 2011: päästöt ilman lentoliikennettä olivat 1,3 t CO2-ekv., joka on tasan 20 % vähemmän kuin vuonna 1990. Kuva 36. Liikenteen päästöt Espoossa sektoreittain (autoliikenne kaupungin rajojen sisäpuolella, lähijunat, veneet) ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011.

43 Espoon tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 45 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 145 g/km vuonna 2011 ja 136 g/km vuoden 2012 elokuussa (TraFi 2012). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009 ja 2010 ja 6 % vuonna 2011 (Mäkelä 2012b). Vuonna 2011 Espoon tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 85 %, pakettiautojen 9 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 5 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli kilometriä, mikä on 3 % enemmän kuin 2000-luvun alussa. Kuva 37. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen Espoossa vuosina 1990 ja 2000–2010 (Mäkelä 2012a).

44 4. 3. Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet. 4. 3
4.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää asukasta kohti laskettuja kasvihuonekaasupäästöjä 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Espoossa tämä tarkoittaisi väestöennusteet huomioon ottaen noin 9 prosenttia suurempia päästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä nykytasosta vuosittain noin yhdellä prosentilla, tai absoluuttisina päästöinä 10 300 tonnilla vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin +0,2 %, ja trendin jatkuessa päästöt olisivat vuonna 2020 hieman yli 29 % ja vuonna 2030 noin 31 % vuoden 1990 tasoa suuremmat. Ilmastostrategian tavoitetta ei näin ollen saavutettaisi. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästöt ovat vähentyneet yli 3,5 % vuodessa. Tällä kehityksellä Espoon kasvihuonekaasupäästöt olisivat vuonna 2020 jo lähes 6 % pienemmät kuin vertailuvuonna 1990 ja myös Covenant of Mayorsin 10 % vuoden 1990 tasoa korkeampiin kokonaispäästöihin johtava tavoiteura alitettaisiin. Covenant-tavoite on laskettu Espoon toimintaohjelman asukasta kohti arvioitujen päästövähennysten ja väestönkasvuennusteen perusteella. Kuva 38. Espoon kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

45 4.3.2 Päästöt asukasta kohti laskettuna
Vuonna 1990 Espoon asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 6,3 t CO2-ekv. ja vuonna 2011 lähes 15 % vähemmän, 5,5 t CO2-ekv. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoite, -39 % asukasta kohti vuoteen 2030 mennessä, tarkoittaa Espoon kohdalla 3,8 t CO2-ekv. päästöjä luvulla asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Espoossa keskimäärin 1,2 % vuodessa. Jatkuessaan tämä trendi johtaisi 37 % pienempiin päästöihin kuin vuonna 1990, eli ilmastostrategian tavoite lähestulkoon saavutettaisiin. Covenant of Mayorsin tavoite on laskettu niin, että Espoon toimenpideohjelman mukaisesti asukasta kohti lasketut päästöt vähenevät kahdella tonnilla vuoteen 2020 mennessä. Nykyisellä kehityksellä tähän ei aivan päästäisi, mutta toisaalta vuodesta 2007 päästöt ovat vähentyneet entistä voimakkaammin, lähes 4 % vuodessa. Kuva 39. Espoon asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

46 5 Vantaa Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa
Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

47 5.1 Vantaan kasvihuonekaasupäästöt
Vantaan kasvihuonekaasupäästöt säilyivät vuonna 2011 edellisvuoden tasolla. Hiilidioksidiksi laskettuna päästöt olivat hieman alle 1,4 miljoonaa tonnia, joka on noin 25 % enemmän kuin vuonna Suurin osa Vantaan päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (47 %), liikenteestä (27 %) ja kulutussähköstä (21 %). Vuonna 2011 sähkönkulutuksen kasvu pysähtyi ja päästöt vähenivät. Myös liikenteen kasvihuonekaasupäästöt pienenivät. Vantaan kaukolämmöntuotannossa käytettiin sen sijaan edellisvuotta enemmän kivihiiltä, ja päästöt kasvoivat. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2011 oli toistaiseksi 2000-luvun kolmanneksi lämpimin (liite 4). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta Vantaan kokonaispäästöt laskivat 11 % vuonna 2011 (liite 3). Pitkällä aikavälillä sähkölämmityksen ja kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt ovat nousseet voimakkaasti. Myös kaukolämmön ja liikenteen päästöt ovat selvästi suuremmat kuin vertailuvuonna Jätteiden käsittelyn, teollisuuden ja työkoneiden ja öljylämmityksen päästöt ovat sen sijaan vähentyneet. Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuva 40. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa. 

48 Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat Vantaalla 6,7 t CO2-ekv. vuonna 2011, vähän alle 2 % edellisvuotta pienemmät. Vuonna 1990 päästöt olivat 7,0 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2011 noin 25 % suuremmat kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 40), mutta väkiluku on kasvanut hieman päästöjä nopeammin, ja asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt ovat laskeneet 5 %. Vantaalla asui vuoden 2011 lopussa lähes ihmistä enemmän kuin vuonna 1990; väestömäärä on kasvanut 31 %. Sektoreittain tarkasteltuna kaukolämmön, sähkölämmityksen ja kulutussähkön asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet, mutta jälkimmäisen osalta kääntyminen laskusuuntaan näyttäisi jo tapahtuneen. Myös liikenteen päästöt ovat laskeneet selvästi vuodesta 2007 lähtien. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 5.3. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää päästöjä asukasta kohti 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Covenant of Mayors -ilmastositoumuksen Vantaan oma tavoite on vähentää asukaskohtaisia päästöjä 25 % vuoteen 2020 mennessä. Kuva 41. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2011.

49 5.2 Päästöt sektoreittain 5.2.1 Rakennuskanta ja lämmityksen päästöt
Suurin osa Vantaan kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä, erityisesti kaukolämmöstä. Vuonna 2011 Vantaan rakennuksista kerrosneliöinä laskien noin 70 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 18 % sähköllä ja 10 % öljyllä. Maalämmön osuus oli noin 1 %. Vuoden 2011 loppuun mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut yli 70 % vuodesta 1990 ja 30 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2012b). Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 37 m2 vuonna 1990 ja 45 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten asukaskohtainen pinta-ala on myös kasvanut 22 neliömetristä 32 neliömetriin. Rakennusten lämmityksen päästöt ovat 2000-luvulla kasvaneet jotakuinkin samaa vauhtia rakennuskannan kanssa, ja osuus Vantaan kokonaispäästöistä on muusta pääkaupunkiseudusta poiketen hieman kasvanut. Kuva 42. Vantaan rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2012b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2011.

50 5.2.2 Kaukolämpö Valtaosa Vantaalla kulutetusta kaukolämmöstä on peräisin sähkön ja lämmön yhteistuotantovoimalaitoksista (CHP eli Combined Heat and Power). Vantaan Energian Martinlaakson CHP-voimalaitoksen tuotantoa tukee 7 lämpökeskusta, joita käytetään tarpeen mukaan pakkasilla. Kaukolämmön päästöt olivat vuonna 2011 yhteensä 430 kt CO2-ekv., 32 % Vantaan kokonaispäästöistä. Huippulämpökeskusten osuus pieneni edellisvuotta lämpimämmän talven takia, ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät kokonaisuudessaan 7 %. Kaukolämpöä tarvittiin vähemmän, mutta tuotannon ominaispäästökerroin oli selvästi edellisvuotta suurempi; lämmitystarve huomioon otettuna päästöt kasvoivat 8 % luvulla kaukolämmön tuotanto on parhaimmillaan ollut selvästi nykyistä vähäpäästöisempää. Esimerkiksi vuosina 2004–2006 päästöt olivat hyödynjakomenetelmällä laskettuna keskimäärin 205 tCO2-ekv. kulutettua gigawattituntia kohti, mutta vuonna 2011 vastaava kerroin oli 248 tCO2-ekv./GWh eli samansuuruinen kuin vuonna 1990. Kuva 43. Kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt tuotantomuodoittain Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2011. Laskennassa otetaan huomioon kaukolämmön tuotannon päästöt hyödynjakomenetelmällä laskettuna, energiayhtiöiden välinen lämpökauppa ja vuotuinen lämmitystarve.

51 Vuonna 2011 kaukolämpöä kulutettiin Vantaalla yhteensä gigawattituntia. Vuosi 2011 oli edellisvuotta lämpimämpi, ja kulutus väheni edellisvuodesta 15 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 49 %, palvelu- ja julkisen sektorin 33 % ja teollisuuskiinteistöjen 18 %. Teollisuuskiinteistöjen osuus on Vantaalla muuta pääkaupunkiseutua suurempi. Lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus väheni toista vuotta peräkkäin, mutta vuoteen 1990 verrattuna kulutus on kasvanut 46 %. Tämä on selvästi enemmän kuin kaupungin väkiluvun kasvu samalla ajanjaksolla. Vuonna 2011 asukasta kohti laskettu vuosikulutus oli 8,5 megawattituntia, mikä on runsaat 10 % enemmän kuin vuonna luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 19 %. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti 43 % (kuva 42), mikä kertoo merkittävästi parantuneesta energiatehokkuudesta. Kuva 44. Kaukolämmön kulutus sektoreittain Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2011.

52 Maakaasun osuus oli vuonna 2011 Vantaan kaukolämmön tuotannossa käytetyistä polttoaineista hyödynjakomenetelmällä laskettuna 61 % ja kivihiilen 38 %. Vuoden 2010 syksyllä päätetyt lämmöntuotannon veromuutokset ovat heikentäneet maakaasun kilpailukykyä muihin polttoaineisiin nähden, mikä osaltaan vaikutti kivihiilen osuuden 7 prosenttiyksikön kasvuun. Pitkällä aikavälillä muutos polttoainejakaumassa on kuitenkin ollut päinvastainen: vuonna 1990 kivihiiltä käytettiin 66-prosenttisesti ja maakaasun osuus oli 32 %. Vuodesta 2014 alkaen kivihiilen käyttö vähenee edelleen arviolta 30 prosenttia, kun Vantaan Energian sähköä ja lämpöä tuottava jätevoimala valmistuu. Kaukolämpöä voimala tuottaa 920 GWh vuodessa. Myös kasvihuonekaasupäästöt vähenevät: jos sekajätteen biohajoava osuus on noin neljännes, päästöt ovat kivihiileen verrattuna lähes 40 % pienemmät. Kuva 45. Kaukolämmön tuotannossa Vantaalla käytetyt polttoaineet hyödynjakomenetelmällä laskettuna vuosina 1990 ja 2000–2011.

53 5.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. 21 % Vantaan kasvihuonekaasupäästöistä syntyy kulutussähköstä ja noin 10 % sähkölämmityksestä. Kulutussähkön aiheuttamat päästöt olivat 280 kt CO2-ekv. ja sähkölämmityksen 140 kt CO2-ekv. vuonna Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 5). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät Vantaalla noin 10 % vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli lähes -30 %. Vuodesta 1990 päästöt ovat nousseet selvästi kulutuksen kasvun myötä. Kuva 46. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2011.

54 Vuonna 2011 sähkön kokonaiskulutus oli Vantaalla gigawattituntia eli runsaat 2 % koko Suomen 84 terawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus väheni edellisvuodesta 3 %, ja oli 61 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkäyttö on kasvanut voimakkaasti, mutta myös kotitaloudet ja teollisuuskiinteistöt kuluttavat selvästi enemmän sähköä kuin vuonna Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat Vantaan kokonaiskulutuksesta noin 17 % ja 83 % vuonna Sähkölämmityksen kulutus ja päästöt ovat kasvaneet muuta sähkön käyttöä voimakkaammin vuodesta 1990, mutta niiden vaikutus kokonaispäästöjen kasvuun on ollut huomattavasti pienempi kuin kulutussähköllä. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun, ja vuonna 2011 kulutus väheni selvästi. Lämmin vuosi vähensi erityisesti kotitalouksien kulutusta, mutta tämä ei riitä selittämään koko muutosta. Vuonna 2011 kulutus asukasta kohden oli 9,0 MWh, joka on edelleen 23 % enemmän kuin vuonna Vantaalla teollisuussektorin sähkönkulutus on huomattavasti suurempi kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Kuva 47. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain Vantaalla ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 34 % vuonna 2011.

55 5.2.4 Liikenne Vuonna 2011 Vantaan liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat 360 kt CO2-ekv., joka on 27 % kaupungin kokonaispäästöistä. Kuorma-autojen päästöt pysyivät edellisvuoden tasolla, mutta muiden liikennemuotojen päästöt vähenivät. Yhteenlaskettuna muutos edellisvuoteen oli -2 %. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 59 %, muun tieliikenteen 40 % ja raideliikenteen 1 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti raskaan liikenteen päästöt ovat kasvaneet. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategiassa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä 20 %. Vuonna 2011 päästöt olivat ilman lentoliikennettä 1,8 t CO2-ekv., joka oli 8 % vähemmän kuin vuonna 1990. Kuva 48. Liikenteen päästöt Vantaalla sektoreittain (autoliikenne kaupungin rajojen sisäpuolella, lähijunat, veneet) ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011.

56 Vantaan tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 64 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 145 g/km vuonna 2011 ja 136 g/km vuoden 2012 elokuussa (TraFi 2012). Myös liikennepolttoaineisiin lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009 ja 2010 ja 6 % vuonna 2011 (Mäkelä 2012b). Vuonna 2011 Vantaan tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 84 %, pakettiautojen 9 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 6 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli kilometriä, mikä on 10 % enemmän kuin 2000-luvun alussa. Liikennemäärät, ja siten myös liikenteen kasvihuonekaasupäästöt, ovat Vantaalla suuremmat kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Kuva 49. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen Vantaalla vuosina 1990 ja 2000–2010 (Mäkelä 2012a).

57 5. 3. Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet. 5. 3
5.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on vähentää asukasta kohti laskettuja kasvihuonekaasupäästöjä 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Vantaalla tämä tarkoittaisi väestöennusteet huomioon ottaen noin 6 prosenttia pienempiä päästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä 1,6 % vuodessa, tai absoluuttisina päästöinä 17 200 tonnilla vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin +1,1 %, ja trendin jatkuessa päästöt olisivat vuonna 2020 lähes 35 % ja vuonna 2030 noin 45 % vuoden 1990 tasoa suuremmat. Ilmastostrategian tavoitetta ei näin ollen saavutettaisi. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästöt ovat vähentyneet yli 1,4 % vuodessa. Tällä kehityksellä Vantaan kasvihuonekaasupäästöt laskisivat vuoteen 2020 mennessä nykytasosta lähes 15 %, ja olisivat tällöin noin 12 % suuremmat kuin vuonna luvun keskimääräiseen päästökehitykseen verrattuna viime vuosien trendi johtaisi selvästi lähemmäs Vantaan Covenant of Mayorsin ja Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteita. 7 % vuoden 1990 tasoa korkeampiin päästöihin johtava Covenant-tavoiteura on laskettu asukaskohtaisen päästötavoitteen ja väestöennusteen perusteella. Kuva 50. Vantaan kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

58 5.3.2 Päästöt asukasta kohti laskettuna
Vuonna 1990 Vantaan asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat 7,0 t CO2-ekv. ja vuonna 2011 noin 5 % vähemmän, 6,7 t CO2-ekv. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoite, -39 % asukasta kohti vuoteen 2030 mennessä, tarkoittaa Vantaan kohdalla 4,3 t CO2-ekv. päästöjä luvulla asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Vantaalla keskimäärin 0,3 % vuodessa. Vuoteen 2030 asti jatkuessaan tämä trendi johtaisi 10 % pienempiin päästöihin vuoteen 1990 verrattuna, eli ilmastostrategian tavoitetta ei saavutettaisi. Covenant of Mayors -ilmastositoumuksen Vantaan tavoitteena on 25 % päästövähennys vuoteen 2020 mennessä luvun päästövähennystahdilla myöskään tähän ei päästä, mutta vuodesta 2007 lähtien päästöt ovat vähentyneet entistä voimakkaammin, lähes 2,5 % vuodessa. Tämä muutaman viime vuoden kehitys riittäisi saavuttamaan Vantaan sekä vuoden 2020 että vuoden 2030 asukaskohtaiset päästövähennystavoitteet. Kuva 51. Vantaan asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste sekä kaupunginjohtajien ilmastositoumuksen (Covenant of Mayors) ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteisiin johtavat kehitysurat.

59 6 Kauniainen Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

60 6.1 Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöt
Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2011 hiilidioksidiksi laskettuna 52 tuhatta tonnia, joka on vähän alle 1 % enemmän kuin vuonna 2010 ja noin 27 % enemmän kuin vuonna Suurin osa Kauniaisten päästöistä aiheutui rakennusten lämmittämisestä (61 %), liikenteestä (23 %) ja kulutussähköstä (14 %). Lämmityksen osuus on suurempi ja kulutussähkön selvästi pienempi kuin muualla pääkaupunkisedulla. Vuonna 2011 sähkönkulutuksen kasvu pysähtyi ja päästöt vähenivät. Myös liikenteen ja öljylämmityksen kasvihuonekaasupäästöt pienenivät. Espoon kaukolämmöntuotannossa käytettiin sen sijaan edellisvuotta enemmän kivihiiltä, minkä seurauksen Kauniaisten kaukolämmönkulutuksen päästöt kasvoivat. Lämmitystarpeella mitattuna vuosi 2011 oli toistaiseksi 2000-luvun kolmanneksi lämpimin (liite 4). Laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen sähkön päästöjen vuosivaihtelujen tasoitusta Kauniaisten kokonaispäästöt laskivat 11 % vuonna 2011 (liite 3). Pitkällä aikavälillä sähkölämmityksen ja kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt ovat nousseet voimakkaasti. Myös liikenteen päästöt ovat selvästi suuremmat kuin vertailuvuonna Jätteiden käsittelyn päästöt ovat sen sijaan vähentyneet. Liitteessä 1 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun päästöistä kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuva 52. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2011. Kuvassa on esitetty myös kokonaispäästöjen todellinen vuosivaihtelu, eli päästöt laskettuna ilman lämmitystarvekorjausta ja sähkön päästökertoimen viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa.

61 Asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2011 Kauniaisissa 6,0 t CO2-ekv., eli samansuuruiset kuin vuotta aiemmin. Vuonna 1990 päästöt olivat 5,3 tonnia per asukas. Kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2011 noin 27 % suuremmat kuin vertailuvuonna 1990 (kuva 52), mutta väkiluku on kasvanut hieman päästöjä nopeammin, ja asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt ovat kasvaneet 14 %. Kauniaisissa asui vuoden 2011 lopussa 900 ihmistä enemmän kuin vuonna Väestömäärä on kasvanut 11 %, joka on selvästi vähemmän kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Sektoreittain tarkasteltuna kaukolämmön ja sähkölämmityksen asukaskohtaiset päästöt ovat pitkällä aikavälillä kasvaneet. Myös liikenteen päästöt ovat suuremmat kuin vuonna 1990, mutta ne ovat jonkin verran vähentyneet vuoden 2007 jälkeen. Kulutussähkön ja öljylämmityksen osalta kääntyminen laskusuuntaan näyttäisi niin ikään tapahtuneen. Liitteessä 2 esitetään taulukot pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä asukasta kohti laskettuna kaupungeittain ja sektoreittain vuosina 1990 ja 2000–2011. Päästökehitystä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin käsitellään erikseen luvussa 6.3. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää päästöjä asukasta kohti 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Kuva 53. Kasvihuonekaasujen päästöt sektoreittain asukasta kohti laskettuna Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2011.

62 6.2 Päästöt sektoreittain 6.2.1 Rakennuskanta ja lämmityksen päästöt
Suurin osa Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmittämisestä. Muusta pääkaupunkiseudusta poiketen öljylämmityksen osuus päästöistä on Kauniaisissa huomattava. Vuonna 2011 Kauniaisten rakennuksista kerrosneliöinä laskien 47 % lämmitettiin kaukolämmöllä, 29 % öljyllä ja 21 % sähköllä. Maalämmön osuus oli 2 %. Vuoteen 2011 mennessä rakennettu pinta-ala on kasvanut 50 % vuodesta 1990 ja 27 % vuodesta 2000 (Tilastokeskus 2012b). Rakennusten lämmityksen osuus Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöistä on 2000-luvulla pysynyt kuitenkin keskimäärin hieman 60 prosentissa, eivätkä päästöt ole kasvaneet rakennuskannan mukaan. Asukasta kohti laskien asuinrakennusten kerrosala oli 43 m2 vuonna 1990 ja 57 m2 vuonna Muiden kun asuinrakennusten asukaskohtainen pinta-ala on myös kasvanut 9 neliömetristä 13 neliömetriin. Julkisen sektorin rakennuksia, toimisto- ja liikerakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä on Kauniaisissa myös asukaslukuun suhteutettuna selvästi vähemmän, ja toisaalta öljy- ja sähkölämmityksen osuus kaupungin kokonaispäästöistä on suurempi kuin muissa pääkaupunkiseudun kaupungeissa. Kuva 54. Kauniaisten rakennusten kerrosala päälämmitysmuodoittain (Tilastokeskus 2012b) ja rakennusten lämmityksen lämmitystarvekorjatut kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2011.

63 6.2.2 Kaukolämpö Kauniaisissa kulutettu kaukolämpö tuotetaan Espoossa pääosin sähkön ja lämmön yhteistuotantona (CHP eli Combined Heat and Power). Fortum Espoon Suomenojan CHP-voimalaitoksen kaukolämmöntuotantoa tukee pakkassäillä tukevat 8 huippulämpökeskusta. Vuonna 2011 kaukolämmön Kauniaisten kulutuksen aiheuttamat päästöt olivat 18 kt CO2-ekv., 34 % Kauniaisten kokonaispäästöistä. Lämpökeskusten osuus kasvoi edellisvuotta lämpimämmästä talvesta huolimatta, mutta kaukolämmön kasvihuonekaasupäästöt pysyivät kokonaisuudessaan edellisvuoden tasolla. Kaukolämpöä tarvittiin vähemmän, mutta tuotannon ominaispäästökerroin oli selvästi edellisvuotta suurempi; lämmitystarve huomioon otettuna päästöt kasvoivat 16 %. Pitkällä aikavälillä Espoon kaukolämmön tuotanto on kuitenkin kehittynyt jonkin verran vähäpäästöisempään suuntaan: vuonna 2011 päästöt olivat hyödynjakomenetelmällä laskettuna 216 tCO2-ekv. kulutettua gigawattituntia kohti, kun vuonna 1990 vastaava kerroin oli 256 tCO2-ekv./GWh. Kuva 55. Kaukolämmönkulutuksen kasvihuonekaasupäästöt Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2011. Päästöt on laskettu Espoon kaukolämmöntuotannon päästöjen ja Kauniaisten kulutuksen perusteella.

64 Vuonna 2011 kaukolämpöä kulutettiin Kauniaisissa yhteensä 75 gigawattituntia. Vuosi 2011 oli edellisvuotta lämpimämpi, ja kulutus väheni edellisvuodesta 13 %. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 69 % ja palvelu- ja julkisen sektorin 31. Lämmitystarvekorjattu kaukolämmön kulutus kasvoi vuonna 2011 vajaan prosentin. Vuoteen 1990 verrattuna kulutus on kasvanut yli kaksinkertaiseksi. Asukasta kohti laskettuna vuosikulutus oli 9,3 megawattituntia vuonna 2011, ja vain 3,8 megawattituntia vuonna luvulla kaukolämmön kulutus on kasvanut 15 %. Kaukolämmitteinen kerrosala on lisääntynyt vastaavasti lähes 60 % (kuva 54), mikä kertoo merkittävästi parantuneesta energiatehokkuudesta. Kuva 56. Kaukolämmön kulutus sektoreittain Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2011.

65 6.2.3 Sähkö Sähkön kokonaiskulutus on jaettu tässä raportissa kahteen sektoriin: sähkölämmitykseen ja muuhun sähkön käyttöön eli kulutussähköön. Kauniaisissa vuonna 2011 sähkölämmityksen aiheuttamat päästöt olivat 6,6 kt CO2-ekv. ja kulutussähkön 7,3 kt CO2-ekv. Osuudet kokonaispäästöistä olivat vastaavasti 13 % ja 14 %. Kulutussähkön päästöjen laskennassa sovelletaan valtakunnallista päästökerrointa, jonka vuosivaihteluja tasoitetaan käyttämällä viiden vuoden liukuvaa keskiarvoa, lukuun ottamatta perusvuotta 1990 (liite 5). Viiden vuoden keskiarvolla laskettuna kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt vähenivät Kauniaisissa noin 12 % vuonna Ilman trendikorjausta muutos oli lähes -30 %. Vuodesta 1990 päästöt eivät ole nousseet merkittävästi, toisin kuin muualla pääkaupunkiseudulla Kuva 57. Kulutussähkön kasvihuonekaasupäästöt Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2011.

66 Vuonna 2011 sähkön kokonaiskulutus oli Kauniaisissa 55 gigawattituntia eli alle 1 % pääkaupunkiseudun gigawattitunnin sähkönkulutuksesta. Kulutus väheni edellisvuodesta 5 %, ja oli 9 % suurempi kuin vuonna Pitkällä aikavälillä sähkönkäytössä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Palvelu- ja julkisen sektorin sähkönkulutus on selvästi pienempi muuhun pääkaupunkiseutuun verrattuna. Sähkölämmityksen arvioidun kulutuksen ja kulutussähkön osuudet olivat Kauniaisten kokonaiskulutuksesta 27 % ja 73 % vuonna Sähkölämmityksen kulutus ja päästöt ovat kasvaneet muuta sähkön käyttöä voimakkaammin vuodesta Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian tavoitteena on, että asukaskohtainen sähkön kokonaiskulutus kääntyy laskuun, ja vuonna 2011 kulutus väheni selvästi. Lämmin vuosi vähensi erityisesti kotitalouksien kulutusta, mutta tämä ei riitä selittämään koko muutosta. Vuonna 2011 kulutus asukasta kohden oli 6,2 MWh, joka 2 % vähemmän kuin vuonna 1990. Kuva 58. Sähkön kokonaiskulutus sektoreittain Kauniaisissa ja kulutus asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011. Kotitalouksien osuus kulutuksesta oli 68 % vuonna 2011.

67 6.2.4 Liikenne Vuonna 2011 Kauniaisten liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat 11,9 kt CO2-ekv., joka on 23 % kaupungin kokonaispäästöistä. Kuorma-autojen päästöt pysyivät edellisvuoden tasolla, mutta muiden liikennemuotojen päästöt vähenivät. Yhteenlaskettuna muutos edellisvuoteen oli -2 %. Henkilöautojen osuus päästöistä oli 63 %, muun tieliikenteen 36 % ja raideliikenteen 1 %. Vuoteen 1990 verrattuna erityisesti raskaan liikenteen päästöt ovat kasvaneet. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategiassa liikennesektorille asetetun tavoitteen mukaan liikenteen päästöt asukasta kohden vähenevät vuoteen 2030 mennessä 20 %. Vuonna 2011 päästöt olivat ilman lentoliikennettä 1,4 t CO2-ekv., joka oli 5 % enemmän kuin vuonna 1990. Kuva 59. Liikenteen päästöt Kauniaisissa sektoreittain (autoliikenne kaupungin rajojen sisäpuolella, lähijunat, veneet) ja asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011.

68 Kauniaisten tieliikenteen liikennesuorite on kasvanut 45 % vuodesta 1990, mutta ajoneuvojen polttoaineen kulutus ajettua kilometriä kohti on laskenut. Vuoden 2008 autoverouudistus on laskenut tehokkaasti ominaispäästöjä: keskimääräinen ensirekisteröityjen henkilöautojen hiilidioksidipäästö oli 177 g/km vuonna 2007, 145 g/km vuonna 2011 ja 136 g/km vuoden 2012 elokuussa (TraFi 2012). Myös liikennepolttoaineiseen lisätty biopolttoaineen osuus on laskenut viime vuosina tieliikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Laskennoissa päästöttömäksi oletettavat bioetanolin ja biodieselin osuudet polttoaineiden lämpöarvoista olivat keskimäärin 2 % vuonna 2008, 4 % vuosina 2009 ja 2010 ja 6 % vuonna 2011 (Mäkelä 2012b). Vuonna 2011 Kauniaisten tieliikenteen suoritteesta henkilöautojen osuus oli 84 %, pakettiautojen 10 %, linja-autojen 2 % ja kuorma-autojen 5 %. Asukasta kohti laskettu henkilöautosuorite oli kilometriä, mikä on 18 % enemmän kuin 2000-luvun alussa. Kuva 60. Tieliikenteen suoritteen kehittyminen Kauniaisissa vuosina 1990 ja 2000–2010 (Mäkelä 2012a).

69 6. 3. Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet. 6. 3
6.3 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja tavoitteet Kokonaispäästöt Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteena on vähentää asukasta kohti laskettuja kasvihuonekaasupäästöjä 39 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Kauniaisissa tämä tarkoittaisi väestöennusteet huomioon ottaen 26 prosenttia pienempiä päästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi vähentyä vuosittain 2,8 %, tai absoluuttisina päästöinä 1 200 tonnilla vuodessa luvulla vuosimuutos on ollut keskimäärin -0,4 %, ja trendin jatkuessa päästöt olisivat vuonna 2020 noin 23 % ja vuonna 2030 vähän alle 20 % vuoden 1990 tasoa suuremmat. Ilmastostrategian tavoitetta ei näin ollen saavutettaisi. Toisaalta viime vuosina päästöt ovat vähentyneet jyrkemmin: ilmastostrategian hyväksymisestä, vuodesta 2007 alkaen päästöt ovat vähentyneet 5 % vuodessa. Tällä kehityksellä Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöt olisivat vuonna 2020 jo 18 % pienemmät kuin vertailuvuonna 1990. Kuva 61. Kauniaisten kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteeseen johtava kehitysura.

70 6.3.2 Päästöt asukasta kohti laskettuna
Vuonna 1990 Kauniaisten asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt olivat verraten pienet, 5,2 t CO2-ekv. Vuonna 2011 päästöt olivat 6,0 tonnia. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoite, -39 % asukasta kohti vuoden 1990 tasosta, tarkoittaa Kauniaisten kohdalla 3,2 t CO2-ekv. päästöjä luvulla asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet Kauniaisissa keskimäärin 0,6 % vuodessa. Jatkuessaan tämä trendi johtaisi vuoteen 2030 mennessä 5,4 tonnin päästöihin, eli ilmastostrategian tavoitteeseen ei päästäisi. Toisaalta mikäli muutaman viime vuoden lähes 6 % vuotuinen päästövähennystahti jatkuu, saavutetaan tavoite jo vuonna 2020. Kuva 62. Kauniaisten asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 1990 verrattuna, 2000-luvun päästökehitykseen perustuva ennuste ja pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n tavoitteeseen johtava kehitysura.

71 7 Yhteenveto Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

72 Yhteenveto Talouden suhdannevaihtelut ovat edelleen yksi keskeinen päästökehitykseen vaikuttava muuttuja Suomessa ja pääkaupunkiseudulla. Erityisesti taloudellisen toimeliaisuuden hiipuessa sähkön kysyntä teollisuudessa vähenee, mikä näkyy ensimmäisenä sähkön runsaspäästöisen marginaalituotantomuodon, hiililauhteen pienentyvinä tuotantomäärinä. Niin ikään raskas liikenne vähenee, ja joukkoliikenteen suosio voi kasvaa, mikä vähentää liikenteen kasvihuonekaasupäästöjä. Toisaalta päästöihin vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi vesivoiman saatavuus, sähkön tuonti ja kaukolämmön polttoainevalinnat sekä myös ilmastopolitiikka, alueellinen ilmastotyö, tehtävät toimenpiteet ja yksilön valinnat. Bruttokansantuotteen kehityksestä ei näin ollen voi suoraan ennustaa päästötasoa, ja merkkejä talouskasvun ja päästöjen jonkinasteisesta irtikytkennästä on pääkaupunkiseudulla nähtävissä. Pääkaupunkiseudulla bruttokansantuote on kasvanut voimakkaasti vuoteen 2008 asti, mutta päästöt kääntyivät laskuun jo vuonna 2007 lähinnä kaukolämmön pienentyneiden päästöjen ansiosta (kuva 63). Vuoden 2008 päästölaskun takana olivat edelleen pienentyneet kaukolämmön päästöt ja sähkön matala valtakunnallinen päästökerroin. Loppuvuodesta 2008 alkanut taantuma vaikutti selvästi siihen, että vuonna 2009 päästöt edelleen hieman laskivat, vaikka kaukolämmön päästöt olivat edellisvuotta suuremmat. Vuosi 2010 oli jälleen taloudellisen kasvun vuosi, mikä kasvatti liikenteen ja kulutussähkön päästöjä pääkaupunkiseudulla. Vuonna 2011 kuitenkin päästöt jälleen laskivat edelleen jatkuneesta talouskasvusta huolimatta. Maailmanlaajuisesti talouskasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen välinen kytkentä on selvempi, koska tässä laajuudessa teollisuuden merkitys on suurempi. Toisaalta pääkaupunkiseudun asukkaat kasvattavat globaaleja päästöjä, mikäli he taloudellisesti hyvässä tilanteessa kuluttavat enemmän. Sähkönkulutus on pääkaupunkiseudulla kasvanut tasaisesti taantumista huolimatta vuoteen 2011 asti. Henkilöautojen liikennesuorite ei myöskään ole seurannut seudun yleistä talouskehitystä. Pääkaupunkiseudun asukasta kohti lasketut kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät vuonna 2011 yli 3 prosenttia, 5,5 CO2-ekvivalenttitonniin. Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian päästötavoite on 4,3 tonnia vuodelle 2030, joka 2000-luvun päästökehityksestä johdetun lineaarisen trendin mukaan voidaan saavuttaa. Aikanaan kunnianhimoinen tavoite on kuitenkin todettu riittämättömäksi. Vuonna 2030 pääkaupunkiseudulla asuu kaupunkien väestöennusteiden mukaan ihmistä (Aluesarjat 2012). 4,3 tonnia asukasta kohti tarkoittaisi tällöin 5300 tonnin kokonaispäästöjä, joka on vain 9 % vähemmän kuin vuonna Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian päästötavoitteita tarkistetaan toimintaympäristössä asetettujen tiukempien sitoumusten tasolle vuoden 2012 aikana. Ilmastostrategian hyväksymisen jälkeen pääkaupunkiseudun kaupungit ovat tehneet erilaisia uusia sitoumuksia päästöjen vähentämiseksi. Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat kukin allekirjoittaneet Covenant of Mayorsin eli kaupunginjohtajien ilmastosopimuksen, joka velvoittaa vuoteen 2020 mennessä vähintään 20 prosentin päästövähennyksiin vuoden 1990 tasosta. Sitoumuksessa voi seurata joko kokonaispäästöjä tai asukasta kohti laskettuja päästöjä. Vantaa-sopimuksessa puolestaan kaupungin tavoitteeksi kirjattiin 5 % vuotuinen päästövähenemä kaudella 2010–2013. Helsingin tarkistetun ympäristöpolitiikan ja samoin Vantaan ympäristöpolitiikan 2012–2020 mukaan kaupunkien tavoitteena on hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä. 2000-luvulla päästöt ovat vähentyneet Helsingissä keskimäärin 0,6 % ja Kauniaisissa 0,4 % vuodessa. Espoossa päästöt ovat kasvaneet vuosittain 0,2 % ja Vantaalla vastaavasti 1,1 %. Eroja selittää se, että Helsingissä ja Kauniaisissa väkiluku, rakennettu pinta-ala ja liikennemäärät eivät ole kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin muualla pääkaupunkiseudulla, ja toisaalta Vantaalla kaukolämmön ominaispäästöt eivät ole pienentyneet samalla tavalla kuin Espoossa, ja erityisesti Helsingissä. Asukaskohtaisista päästöistä laskettuna suurin vuosimuutos on ollut 2000-luvulla Espoossa, -1,2 %. Helsingissä päästöt ovat vähentyneet vuodessa keskimäärin 1,0 %, Vantaalla 0,3 % ja Kauniaisissa 0,6 % per asukas luvun päästökehityksellä vuosien 2020 ja 2030 ilmastotavoitteisiin päästäisiin ainoastaan Helsingissä. Vuodesta 2007 lähtien päästöt ovat vähentyneet kuitenkin huomattavasti aiempaa nopeammin, ja tämän viime vuosien kehityksen jatkuessa tavoitteet olisi mahdollista saavuttaa kaikissa kaupungeissa. Uusimman tieteellisen, vertaisarvioidun tiedon valossa on selvää, että päästöt olisi saatava maailmanlaajuisesti vähenemään jo muutaman vuoden sisällä. Mitä myöhemmin päästökehitys kääntyy laskuun, sitä suuremmiksi, vaikeammiksi ja kalliimmiksi käyvät vaarallisen ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi vaadittavat päästövähennykset. Jatkuvasti suuret päästöt kuluttavat suurinta sallittua hiilibudjettia ja jättävät tuleville vuosikymmenille entistä vähemmän päästövaraa. Useat valtiot, osavaltiot, metropolialueet ja kaupungit ovat ilmoittaneet kunnianhimoisista tavoitteista ja suunnitelmista kasvihuonekaasupäästöjen leikkaamiseksi. Monet pyrkivät jopa kokonaan eroon hiilidioksidipäästöistä viimeistään vuosisadan puoliväliin mennessä. Maailman kasvihuonekaasupäästöjen tulee laskea 50−85 % vuoden 2000 tasosta vuoteen 2050 mennessä, jotta ilmaston lämpeneminen voitaisiin pysäyttää kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Henkilöä kohti laskettuna kestävä päästötaso on noin 1-2 CO2-ekvivalenttitonnia vuodessa. Teollisuusmaille, ja kehittyneille kaupunkiseuduille, tämä tarkoittaa 80–95 prosentin päästövähennystä vuoteen 2050 mennessä, mihin myös pääkaupunkiseudun uudet tavoitteet hiilineutraaliudesta pyrkivät vastaamaan. Kahdenkin asteen keskilämpötilan nousulla on mittavat vaikutukset maapallon ympäristöön, sääolosuhteisiin sekä sosiaalisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin. Suomen leveysasteilla vastaava lämpötilan nousu olisi 3–4 astetta. Kaupunkiseutujen tehokkailla ilmastostrategioilla on suuri merkitys kamppailussa ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi siedettävälle tasolle. Tarvitaan vähäpäästöisten energiantuotantotapojen laajamittaista käyttöönottoa sekä suuria muutoksia asumisessa, liikkumistavoissa ja kulutustottumuksissa. Tässä kaikessa kaupunkien ja kaupunkilaisten tulee olla aktiivisesti osallisina. Maailman keskilämpötila on jo noussut 0,8 astetta esiteollisesta ajasta eikä lämpenemistä pystytä enää täydellisesti pysäyttämään, koska monet ihmisen toiminnasta syntyvät kasvihuonekaasut säilyvät ilmakehässä jopa satoja vuosia. Ilmastonmuutokseen on siis varauduttava ja parannettava valmiuksia sopeutua lämpenemisen vaikutuksiin. Pääkaupunkiseudulla on odotettavissa merenpinnan nousun ja entistä yleisempien rankkasateiden aiheuttamia meri-, joki- ja hulevesitulvia. Tuulisuus ja pitkät kuumat jaksot voivat yleistyä ja talvet todennäköisesti lauhtuvat. Kuva 63. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöjen, väestön ja bruttokansantuotteen suhteellinen kehitys vuosina 2000–2011 (BKT; Laakso 2012).

73 8 Lähdeluettelo Aluesarjat Helsingin seudun väestö –2012 sekä väestöennuste –2050. Helsingin kaupungin tietokeskus, Espoon kaupunki/Asiakirjahallinto-, käännös- ja tietopalvelut ja Vantaan kaupungin tietopalvelu. Boden, T.A., Marland G. & Andres, R.J Global, Regional, and National Fossil-Fuel CO2 Emissions. Carbon Dioxide Information Analysis Center, Oak Ridge National Laboratory, U.S. Department of Energy, Oak Ridge, Tenn., U.S.A. doi /CDIAC/00001_V2011 Boden, T. & Blasing, T.J Record High 2010 Global Carbon Dioxide Emissions from Fossil-Fuel Combustion and Cement Manufacture. Preliminary 2009 and 2010 global and national estimates. EEA European Environmental Agency. EEA Technical report 3/2012. Annual European Union greenhouse gas inventory 1990–2010 and inventory report Submission to the UNFCCC Secretariat. Luxembourg: Publications Office of the European Union. Energiateollisuus Energiavuosi Sähkö. IEA International Energy Agency. Global carbon-dioxide emissions increase by 1.0 Gt in 2011 to record high. Tiedote Ilmatieteenlaitos Lämmitystarveluku eli astepäiväluku. Laakso, S Kaupunkitutkimus TA Oy. Helsingin seutukunnan BKT-tiedot 2000–2008 vuoden 2008 hinnoin sekä ennakkoarviot vuosille 2009–2011. Motiva Kulutuksen normitus. Lämmitystarveluvut ja niiden korjauskertoimet. Mäkelä, K. 2012a. VTT. Lipasto. Pääkaupunkiseudun tieliikenteen päästöt. Mäkelä, K. 2012b. Kirjallinen tiedonanto Nakicenovic ym Emissions Scenarios. A Special Report of IPCC Working Group III. Cam-bridge University Press, UK. pp 570 Olivier, J.G.J., Janssens-Maenhout, G. & Peters, J.A.H.W Trends in global co2 emissions Report. The Hague: PBL Netherlands Environmental Assessment Agency; Ispra: Joint Research Centre. Petäjä, J Kasvener. Kuntatason kasvihuonekaasu- ja energiatasemalli. [Excel-tiedosto]. Tilastokeskus 2012a. Ympäristö ja luonnonvarat. Katsauksia 2012/1. Suomen kasvihuonekaasupäästöt 1990–2010 Tilastokeskus 2012b. Asuminen. Rakennukset ja kesämökit. Rakennukset (lkm, m2) käyttötarkoituksen ja lämmitysaineen mukaan. Tilastokeskus 2012c. Energiatilasto. EnergiaCD 2010 TraFi Liikenteen turvallisuusvirasto. Tilastot. Tieliikenne. Ensirekisteröinnit. VNK Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko ilmasto- ja energiapolitiikasta. Kohti vähäpäästöistä Suomea. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 28/2009. Helsinki: Yliopistopaino. VNK Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma. Avoin, oikeudenmukainen ja rohkea Suomi. Valtioneuvoston kanslia YTV Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia YTV Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta. YTV:n julkaisuja 24/2007. Helsinki: Painoprisma Oy. Ympäristöministeriö Suomen ympäristö 473. Kansallinen ilmasto-ohjelma. Ympäristöministeriön sektoriselvitys. Helsinki: Oy Edita Ab. Ympäristöministeriö Ympäristöministeriön moniste 166. Sähkölämmitysveron toteuttamiskelpoisuus Suomessa. Helsinki: Edita Prima Oy. Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

74 9 Liitteet Liite 1. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2011. Liite 2. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011. Liite 3. Kasvihuonekaasupäästöt ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen kulutussähkön päästökertoimen 5-v. keskiarvoa. Liite 4. Lämmitystarveluvut Liite 5. Kulutussähkön valtakunnallinen päästökerroin Liite 6. Laskentamenetelmä ja tietolähteet. Kasvihuonekaasupäästöt globaalisti, Euroopassa ja Suomessa Pääkaupunkiseutu Helsinki Espoo Vantaa Kauniainen Yhteenveto Lähdeluettelo Liitteet

75 Liite 1. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1990 ja 2000–2011. Yksikkö: 1000 t CO2-ekv.

76 Liite 2. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohti vuosina 1990 ja 2000–2011. Yksikkö: t CO2-ekv.

77 Liite 3. Kasvihuonekaasupäästöt ilman lämmitystarvekorjausta ja valtakunnallisen kulutussähkön päästökertoimen 5-v. keskiarvoa. Yksikkö: 1000 t CO2-ekv.

78 Liite 4. Lämmitystarveluvut
Lämmitystarveluku saadaan laskemalla yhteen kunkin kuukauden päivittäisten sisä- ja ulkolämpötilojen erotus. Yleisimmin käytetään lämmitystarvelukua S17, joka lasketaan +17°C:ksi oletetun sisälämpötilan ja ulkolämpötilan vuorokausikeskiarvon erotuksen perusteella. Vertailuarvona eli normaalivuoden lämmitystarvelukuna käytetään vuosien keskimääräistä lämmitystarvelukua. Lämmitystarveluvun laskennassa ei oteta huomioon päiviä, joiden keskilämpötila on keväällä yli +10°C ja syksyllä yli +12°C. Tällöin oletetaan, että kiinteistöjen lämmitys lopetetaan ja aloitetaan päivittäin ulkolämpötilan ylittäessä tai alittaessa mainitut rajat. (Ilmatieteen laitos 2012)

79 Liite 5. Kulutussähkön valtakunnallinen päästökerroin
Kerroin kuvaa keskimääräisen valtakunnallisen kulutussähkön päästöjä. Se lasketaan jakamalla Suomen sähköntuotannon päästöt kokonaiskulutuksella, pois lukien sähkölämmityksen päästöt ja kulutus. Tuontisähkö on laskennassa päästötöntä. Sähköntuotannon päästöjen vuosivaihteluiden tasaamiseksi kertoimelle lasketaan vielä viiden vuoden liukuva keskiarvo. Esimerkiksi vuoden 2011 päästöjen laskennassa käytetty kerroin on vuosien 2007–2011 keskiarvo. Vuosivaihtelut johtuvat muun muassa säätilasta, vesivoiman saatavuudessa pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla, talouden suhdanteista johtuvasta sähkön kysynnän vaihtelusta, sähkön tuonnista ja viennistä sekä sähkön ja päästöoikeuksien hinnoista. Vuonna 2011 kulutussähkön valtakunnallinen päästökerroin oli 158 t CO2-ekv./GWh ja viiden vuoden keskiarvo 188 t CO2-ekv./GWh. Kerroin laski edellisvuodesta huomattavasti. Vähennys johtui teollisuustuotannon hiipumisesta ja sähkön nettotuonnin huomattavasta kasvusta, mistä seurasi runsaspäästöisen erillistuotannon supistuminen. Lisäksi lämmin sää vähensi kaukolämmön tuotantotarvetta ja sitä kautta yhteistuotetun sähkön päästöjä (Energiateollisuus 2012).

80 Liite 6. Laskentamenetelmä ja tietolähteet.
Kaukolämpö Lähde Tuotanto- ja polttoainetiedot Energialaitosten ympäristönsuojeluraportit Kulutus sektoreittain Energiayhtiöiden kaukolämpötilastot Erillislämmitys Rakennusten kerrosneliöt käyttötarkoituksen ja lämmitysaineen mukaan Tilastokeskus Sähkölämmitys Kulutussähkö Suomen sähkönkulutus ja tuotannon päästöt Tilastokeskus, energiatilasto. Tuoreimmat tiedot Energiateollisuus ry:ltä. Kaupunkien sähkönkulutus Energiayhtiöt/sähköverkkoyhtiöt Tieliikenne Päästöt, energiankulutus ja liikennesuoritteet VTT/Lipasto Raideliikenne Lähijunien sähkönkulutus ja ratapihojen päästöt Metrojen ja raitiovaunujen sähkönkulutus HKL Laivaliikenne Satamien päästöt ja energiankulutus Huviveneiden lukumäärä, käyttökunta ja polttoaine Hyvinkään Maistraatti Kalastusalusten lukumäärä, käyttökunta ja moottorin teho Maa- ja metsätalousministeriö Lentoliikenne Lentokoneiden nousut, laskut ja polttoaineen kulutus Finavia Teollisuus ja työkoneet Teollisuuden käyttämät polttoaineet Valvonta ja kuormitustietojärjestelmä VAHTI Prosessihöyryn tuotanto Kevyen polttoöljyn myynti kunnittain Öljyalan palvelukeskus Työkoneiden päästöt Jätteiden käsittely Kaatopaikoilla vastaanotettu jäte jätejakeittain Metaanin talteenottoprosentti HSY Jätevesien kuormitukset ja puhdistamoliete Maatalous Kotieläimet ja maatalousmaa Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike/ Matilda maataloustilastot Liite 6. Laskentamenetelmä ja tietolähteet. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasujen päästölaskenta perustuu Suomen Kuntaliiton ja Suomen ympäristökeskuksen kasvihuonekaasu- ja energiatasemalli Kasveneriin, joka noudattaa IPCC:n metodiikkaa ja käyttää Suomen päästöinventaarien laskentaparametrejä. Laskennassa otetaan huomioon kolme tärkeintä kasvihuonekaasua: hiilidioksidi (CO2), metaani (CH4) ja dityppioksidi (N2O). Tulokset esitetään hiilidioksidiekvivalentteina, jolloin metaani- ja typpioksiduulipäästöt muutetaan ilmastonlämmityspotentiaaliltaan vastaavaksi määräksi hiilidioksidia ja lisätään hiilidioksidipäästöihin. Tuloksia on Kasvener-laskennan jälkeen muokattu sähkönkulutuksen ja lämmityksen päästöjen osalta. Laskentamenetelmää kehitettiin Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030:n päästölaskentoja varten (YTV 2007). Strategian ilmestymisen jälkeen laskentaa muutettiin vielä sähkölämmityksen ja sähkönkulutuksen valtakunnallisen päästökertoimen laskennan suhteen (Lounasheimo 2009). Ilmastostrategian johtoryhmän nimen mukaan menetelmää on kutsuttu Hilma-metodiksi. Tärkein uudistus Kasveneriin verrattuna on sähkön ja lämmön yhteistuotannon päästöjen jyvittäminen hyödynjakomenetelmällä, jossa yhteistuotannosta syntyvä hyöty jakautuu kummallekin energiatuotteelle. Yhteistuotannon polttoaineet ja päästöt jaetaan sähkölle ja lämmölle niiden vaihtoehtoisten hankintamuotojen polttoaineiden kulutuksen suhteessa. Hyödynjakomenetelmä suosii perinteistä energiamenetelmää enemmän kaukolämmön yhteistuotantoa. Energiamenetelmässä polttoaineet ja päästöt jaetaan sähkölle ja lämmölle niiden tuotantomäärien suhteessa. Toinen keskeinen uudistus, josta sovittiin ilmastostrategiatyön yhteydessä, on kulutussähkön päästöjen laskeminen käyttämällä valtakunnallista päästökerrointa. Kerroin lasketaan jakamalla Suomen sähköntuotannon päästöt kokonaiskulutuksella (pois lukien sähkölämmityksen päästöt ja kulutus). Sähköntuotannon päästöjen vuosivaihteluiden tasaamiseksi kertoimelle lasketaan vielä viiden vuoden liukuva keskiarvo, jota käytetään päästölaskennassa. Valtakunnallisen kertoimen käyttöä on perusteltu tulosten vertailtavuuden takia. Kunnissa tai kaupungeissa tuotettu sähkö ei rajaudu tietylle alueelle, vaan se myydään pohjoismaiseen sähköpörssiin, josta vastaavasti sähköyhtiöt ostavat sähköä ja myyvät edelleen asiakkailleen. Kaupunkien alueella toimivat voimalaitokset eivät välttämättä ole kaupunkien omassa omistuksessa tai eivät tuota kaupungin kulutukseen nähden tarpeeksi sähköä. Toisaalta kuntien omistuksessa olevat energiayhtiöt voivat omistaa osuuksia muualla Suomessa ja pohjoismaissa toimivista voimalaitoksista. Lämmityssähkön käyttö poikkeaa voimakkaasti muusta sähkönkäytöstä. Sähkön ja sähkölämmityksen tarve on suurimmillaan kylminä talvipäivinä, jolloin sähköntuotantorakenne siirtyy runsaspäästöisen marginaalituotantomuodon eli hiililauhteen suuntaan ja myös yhdistetty sähkön- ja lämmöntuotanto on huipussaan. Tämän takia sähkölämmityksen päästöjen laskennassa käytetään muuta sähkönkulutusta korkeampaa päästökerrointa. Suomen ilmasto- ja energiastrategian ympäristöministeriön sektoriselvityksessä käytettiin lämmityssähkölle kerrointa 400 g CO2-ekv./kWh (Ympäristöministeriö 2006), joka on HSY:n ilmastostrategiatyön jälkeen otettu myös Hilma-menetelmään. Sähkölämmityksen, erillislämmityksen ja kaukolämmön päästöjen laskennassa säästä johtuvien vuotuisten lämpötilaerojen vaikutusta tasataan lämmitystarvekorjauksella. Ilmatieteen laitos laskee vuotuiset ns. astepäiväluvut usealle paikkakunnalle. Vertailuarvona pääkaupunkiseudun lämmitystarpeelle käytetään Helsingin vuosien 1971–2000 astepäivälukujen keskiarvoa Vuonna 2011 luku oli 3493 eli lämmitystarve oli selvästi keskimääräistä pienempi. Korjaus lasketaan Motivan ohjeistuksen mukaisesti (Motiva 2010). Lämpimän käyttöveden osuudeksi lämmitystarpeesta on määritelty 35 % eli kulutuksen normittamisessa lämmitystarve-erosta otetaan huomioon 65 %. Sähkö- ja öljylämmityksen normitetut kulutukset lasketaan suoraan oletuskulutusarvojen perusteella (sähkölämmitys 125 kWh/m2, öljynkulutus 170 kWh/m2) ja lämmitystarvelukuja käytetään käänteisesti ns. todellisen vuosikulutuksen arviointiin. Päästölaskennassa painopiste on energiankulutuksen aiheuttamissa kasvihuonekaasupäästöissä. Inventaari sisältää seuraavien toimintojen aiheuttamat päästöt pääkaupunkiseudun alueelta: rakennusten lämmitys, sähkönkulutus, liikenne (autoliikenne, satamat, paikallisjunat, raitiovaunut ja metrot), jätteiden ja jäteveden käsittely, maatalous sekä teollisuuden ja työkoneiden käyttämät polttoaineet. Taulukossa esitetään kunkin sektorin päästöjen laskemisessa käytetyt tietolähteet. Päästöinventaarin tuottama hiilijalanjälki, esim. 5,5 tonnia yhtä pääkaupunkiseudun asukasta kohti vuonna 2011, ei kuvaa kaupunkilaisen ilmastovaikutusta kokonaisuudessaan. Systeemirajaus on asetettu siten, että kaupunkeihin suuntautuvan materiaalivirran tuottamisesta aiheutuneet, tai kaupunkilaisten oman kotipaikkakuntansa ulkopuolella tuottamat päästöt eivät näy päästöinventaarissa. Epäsuorat, eli niin sanotut välilliset päästöt voivat jopa kaksinkertaistaa hiilijalanjäljen, jolloin yhden pääkaupunkilaisen kokonaisilmastovaikutus olisi todellisuudessa noin 11 tonnia. Tärkeimpiä välillisiä päästölähteitä ovat ruoka, muut kulutushyödykkeet ja seudun ulkopuolelle suuntautuvat matkat. Vuonna 2012 laskentoihin tehtiin takautuvasti seuraavat tarkistukset: energiayhtiöiden välinen lämpökauppa otettiin huomioon kaukolämmön päästöissä, maalämmön arvioitu kulutus erotettiin kulutussähköstä ja lisättiin sähkölämmitykseen ja öljy- ja sähkölämmityksen kulutukset laskettiin ilman lämmitystarvekorjausta uudelleen. Laivaliikenteen päästöjä pienensi hieman pienvenerekisterin siivoaminen, ja Vantaalla kaukolämmön asiakasrekisterin muutokset lisäsivät teollisuuden kulutusta ja vähensivät muuta kulutusta (=palvelut ja julkinen sektori). Espoon ja Kauniaisten lähtötietoja tarkistettiin vuosilta 1990 ja 2000–2007 ja rakennusten lämmityksen, sähkönkulutuksen ja liikenteen päästöjä korjattiin joiltakin osin.


Lataa ppt "Pääkaupunkiseudun ilmastoraportti"

Samankaltaiset esitykset


Iklan oleh Google